Näkökulma: Suomella on ollut presidentti nyt sadan vuoden ajan – tällaisia heidän kautensa olivat

Julkaistu:

Sata vuotta presidenttejä – mutta jokainen Suomen 12 johtajasta on saanut eteensä omanlaisensa haasteet. Heitä on vaikea pistää paremmuusjärjestykseen, pohtii toimittaja Timo Kilpi.
Heinäkuun 25. päivä tulee kuluneeksi sata vuotta siitä kun Suomen tasavalta sai ensimmäisen presidenttinsä. K. J. Ståhlberg valittiin virkaan. Hänellä on ollut yksitoista seuraajaa. Mutta millaisen maan presidentit saivat johdettavakseen ja missä kunnossa se oli, kun he luovuttivat johtajuuden seuraajalleen? Ja kuinka hyvin näin vertailemalla heitä voi pistää paremmuusjärjestykseen?

Aika huonosti. Melkein jokaisen kohdalla voi kysyä, tapahtuiko jotakin juuri presidentin ansiosta vai hänestä huolimatta. Tai missä määrin he ylipäätään pystyivät vaikuttamaan tapahtumiin, jotka eteensä saivat?

Vaikeaksi vertailun tekee myös heidän valtakausiensa keston valtavat erot Mannerheimin vajaasta kahdesta vuodesta Kekkosen runsaaseen neljännesvuosisataan. Tai se, miten paljon valtaa he halusivat käyttää. Jotkut pitivät matalaa profiilia. Kekkoselle ei niin vaatimatonta rasahdusta ollutkaan, etteikö se olisi saanut presidentin höristämään korviaan.

1919: Ståhlberg

Kun Kaarlo Juho Ståhlbergin kausi alkoi, Suomi oli kehnossa kunnossa. Takana oli sisällis­sota. Tuhansia punaisia virui vanki­leireillä. Työ­väen­liike oli polvillaan. Valkoisten ja punaisten välillä oli valtava henkinen railo. Ulko­politiikka oli saksalaisen kuningas­seikkailun jäljiltä hapuilua. Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä vallitsi sotatila, jossa kamppailtiin Itä-Karjalasta. Suomi haluttiin vetää operaatioihin, joiden tavoitteena oli Leninin bolshevikki­hallituksen karkottaminen Pietarista. Ruotsin kanssa riideltiin siitä, kummalle Ahvenan­maa kuuluu.

1925: Relander

Kun Ståhlberg vuonna 1925 luovutti ruori­miehen paikan Lauri Kristian Relanderille, Suomen asema kansain­välisessä yhteisössä oli vakiintunut. Neuvosto­liitoksi muuttuneen itä­naapurin kanssa vallitsi rauhantila. Kansain­liitto oli määrännyt Ahvenan­maan Suomelle. Lähes kaikki sisällis­sodan vangit oli vapautettu. Kansan­valtainen yhteis­kunta­järjestelmä oli vahvistunut.

Relanderin alkukaudella suuntaus jatkui. Vain kahdeksan vuotta sisällissodan jälkeen maahan muodostettiin jopa sosialidemokraattinen Väinö Tannerin vähemmistöhallitus, joka istui vuoden päivät. Mutta sitten alkoi tuulla äärioikealta. Relanderin seuraaja P. E. Svinhufvud sai 1931 johdettavakseen maan, jonka asiat olivat taas sekaisin. Väkivaltainen Lapuan liike oli voimissaan ja nöyristelevä valtiovalta sen edessä helisemässä.

1931: Svinhufvud

Pehr Evind Svinhufvud oli lapualaisille mieluinen valinta ja niinpä nälkä presidentin vaihtuessa vain kasvoi. Kommunismin vastustamisella liikkeelle lähtenyt lapualaisuus laajensi hyökkäyksensä koko vasemmistoon ja myös maltilliseen porvaristoon. Toiminta huipentui 1932 Mäntsälän kapinaan, jossa suojelus­kunnat uhattiin marssittaa Helsinkiin tekemään selvää avuttomasta demokratiasta.

Tässä kohtaa Svinhufvudin mitta tuli täyteen. Hän antoi tukensa niille, jotka vaativat lapualaisuuden pysäyttämistä. Radiopuheen pitäneen presidentin arvovalta puri Mäntsälän kapinallisten rivimiehiin, jotka tottelivat ”Ukko-Pekan” kehotusta lähteä kotiin. Äärioikeiston vyörytys pysähtyi. Sosialidemokraatit pysyivät kuitenkin koko Svinhufvudin kauden oppositiossa.

1937: Kallio

Kun vetovastuu siirtyi 1937 Svinhufvudilta talon­poikais­päällikkö Kyösti Kalliolle, oli maa paremmassa tilassa kuin kuusi vuotta aiemmin. Suomi oli toipunut vuosi­kymmenen alun pula- ja lapualais­vuosista. Vaikka välit Neuvosto­liittoon olivat viileät, oli sen kanssa kuitenkin solmittu 1932 hyökkäämättömyys­sopimus.

1940: Ryti

Kun Kallio joulu­kuussa 1940 vaihtui Risto Rytiin, olivat asiat taas huonolla tolalla. Neuvosto­liitto oli marras­kuussa 1939 hyökännyt Suomeen. Suomi oli menettänyt talvi­sodassa Karjalan. Moskovassa maalis­kuussa 1940 tehdyn rauhan jälkeistä aikaa sävyttivät Kremlin uhkaukset ja pyrkimykset eristää Suomi muusta maailmasta.

Kallio oli kuitenkin heti kautensa alussa nimittänyt A. K. Cajanderin ns. puna­multa­hallituksen, jonka rungon muodostivat Maalais­liitto (nykyisin Suomen Keskusta) ja Sdp. Sen myötä hyökkääjän ällistykseksi suomalaiset eivät marraskuussa 1939 olleetkaan vuoden 1918 henkisissä juoksu­haudoissa vaan ottivat offensiivin vastaan yhtenäisenä, taistelumielisenä kansakuntana.

Risto Ryti sai johdettavakseen maan, jonka lopulliseen hotkaisemiseen Stalin valmistautui. Hotkaisun välttääkseen Suomi oli lähtenyt tiiviiseen yhteistyöhön Saksan kanssa ja otti Rytin kaudella ns. korkojen kera takaisin kaikki talvisodassa menettämänsä alueet. Kun Ryti elokuussa 1944 erosi, oli jatkosodan alkuvaiheitten euforia kuitenkin tipotiessään. Saksa oli häviämässä suursodan ja sen myötä Suomi oli jäämässä Neuvostoliiton jalkoihin. Monelle Ryti on kuitenkin sankari, joka otti toivottomalta näyttäneessä tilanteessa vastuun johtamisesta ja kantoi sen loppuun asti.

1944: Mannerheim

Rytiä seurasi presidenttinä Carl Gustaf Emil Mannerheim. Hän sai päällys­takikseen Neuvosto­liiton valvonta­komission, jolla oli käytännössä veto-oikeus Suomen asioihin. Porkkalaan perustettiin puna-armeijan sotilas­tukikohta, josta olisi ollut helppo hyökätä Helsinkiin. Mannerheimin Suomella ei näyttänyt olevan edessään juuri muita kuin huonoja vaihto­ehtoja: muodollisesti itsenäinen maa Neuvostoliiton kommunistisena vasallina tai Baltian tie eli Neuvosto-Suomi. Kun Mannerheim 1946 vaihtui J. K. Paasikiveen, kumpikaan ei ollut toteutunut. Kamppailu Suomen asemasta oli kesken.

1946: Paasikivi

Juho Kusti Paasikivi toimi presidenttinä vajaat kymmenen vuotta. Hänen aikanaan valvonta­komissio poistui ja Porkkala palautettiin Suomelle. Moni­selitteinen oli vaikutukseltaan Neuvosto­liiton kanssa 1948 tehty yya-sopimus. Se rauhoitti Kremlin johtavia tovereita, mutta yleisen sana­helinän ohella se sisälsi suomalaisia huolestuttaneen artiklan, jossa viitattiin sotilaalliseen yhteis­työhön länttä vastaan. Paasikiven aikana artikla pysyi kuitenkin pöytä­kirjojen uumenissa.

Paasikiven kaudella Suomi monin tavoin lännettyi. Demokratia vakiintui. Taloudellinen elämä elpyi. Säännöstely päättyi. Elintaso nousi. Helsingissä järjestettiin olympiakisat. Suomi liittyi Pohjoismaiden neuvostoon ja Yhdistyneisiin kansakuntiin. Etenkin kaupunkilaisnuoriso nojasi kulttuurivaikutteissaan vahvasti amerikkalaisuuteen. Hollywood jylläsi suomalaisilla valkokankailla.

1956: Kekkonen

Sitten alkoi Urho Kekkosen kausi, jota kesti yli 25 vuotta. Sinä aikana Suomi liittyi EFTA:an, teki vapaa­kauppa­sopimuksen EU:n (EEC) kanssa ja ajoi elin­tasossa kiinni Ruotsin. Suomalais­sotilaat olivat maailmalla valttia YK:n rauhan­turvaajina. Suomi valittiin YK:n turvallisuus­neuvostoon. Helsingissä pidettiin 1975 Ety-kokous, johon mm. Yhdys­valtain ja Neuvosto­liiton johtajat osallistuivat.

Toisessa korissa oli presidentin koko ajan kasvanut valta suhteessa muihin poliittisiin instituutioihin ja siihen kytkeytynyt suomettumiseksi kutsuttu ilmiö. Sen ainesosia olivat yliampuva Neuvostoliiton liehittely, itsesensuuri ja ns. Moskovan kortilla pelaaminen, jossa haettiin Kremlistä selkänojaa kotimaan poliittisiin vääntöihin.

Suomettumisen ulkopuolella oli kuitenkin tavallinen kansa, joka itsesensuurin sijasta harjoitti votkaturismia. Suomalaisilla oli maailman halvimmat ja helpoimmin saatavat passit, joilla pääsi melkein kaikkiin planeettamme kolkkiin. Nuorison nojaaminen angloamerikkalaiseen viihdekulttuuriin yltyi.

1982: Koivisto

Kekkosta seurasi tasavallan luotsina Mauno Koivisto. Hän purki presidentin yli­vahvaa asemaa pyrkimällä työntämään vastuuta hallitukselle ja edus­kunnalle eli parlamentarisoi politiikkaa. Isännättömiksi itsensä tunteneet puolueet eivät hämmennykseltään oikein tienneet mitä tehdä. Sen sijaan ns. markkina­voimat eivät epäröineet syntyneen valta­tyhjiön täyttämisessä. Koiviston kaudella käynnistyikin yhä jatkuva prosessi, jossa omistamisen kautta saadun yhteis­kunnallisen vallan paino­arvo suhteessa poliittisesti hankittuun valtaan on koko ajan kasvanut.

Kun Koivisto aloitti presidenttinä, itänaapuri oli jämähtänyt pysähtyneisyyden aikaan, jota näytti riittävän niin kauas kuin silmä siinsi. Kun Koiviston 12-vuotinen kausi päättyi, ei Neuvostoliittoa enää ollut ja idänkauppa oli romahtanut. Suomessa markkinavoimat oli päästetty Suomen Pankin holhouksesta näyttämään osaamistaan. Talous ylikuumentui. Markkinoiden kiihko vaihtui konkursseiksi ja puolen miljoonan ihmisen työttömyydeksi.

1994: Ahtisaari

Samana päivänä kun Koivisto 1994 vaihtui Martti Ahtisaareen, valmistui sopimus Suomen liittymisestä EU:hun. Jäsenyys astui kansan­äänestyksen jälkeen voimaan 1.1.1995.

2000: Halonen

Kun Ahtisaarta seurasi Tarja Halonen, EU:sta oli tullut arkea, lamasta oli toivuttu ja työttömyyskin oli laskenut puolesta miljoonasta ”vain” pariin­sataan tuhanteen.

Poliittisena johtajana Ahtisaari oli jäänyt pääministeri Paavo Lipposen varjoon. Halonen tuli henkilönä pää­ministereitten varjosta pois, mutta hänen kaudellaan presidentin valta­oikeuksia vähennettiin.

2012: Niinistö

Kun Sauli Niinistö astui remmiin vuonna 2012, oli markka kadonnut yhteis­valuutta euron tieltä ja EU:n säädöksistä oli tullut kotimaisen päätöksen­teon raja-aitoja. Maahan­muuttaja­taustaisen väestön osuus oli kasvanut. Erilaiset vähemmistöt vaativat ja saivat tasa­vertaisia oikeuksia. Vuoden 2011 eduskunta­vaaleissa tuli perus­suomalaisten ensimmäinen ”jytky”.

Niinistön kaudella Suomi on mukana Ukrainan tapahtumien johdosta EU:n Venäjään kohdistamissa pakotteissa, mutta samalla Niinistö on Halosen tapaan pitänyt yhteyttä Venäjän johtoon. Jo Koiviston aikana käynnistynyt keskustelu Suomen Nato-jäsenyydestä jatkuu edelleen samalla kun yhteistyö sen kanssa on koko ajan tiivistynyt.

Oman vivahteensa Niinistön ajalle on tuonut se, ettei yhdelläkään Suomen presidenteistä ole ollut muodollisesti niin vähän valtaa kuin hänellä. Sitä on kuitenkin ajoittain vaikea huomata, sillä etenkin ulkopolitiikassa hallitukset ovat suorastaan työntäneet presidentille takaisin sitä roolia, jota hänen edeltäjältään yritettiin poistaa.

2024: ?

Niinistön toinen virkakausi päättyy 2024 eikä hän voi asettua enää kolmatta kertaa peräkkäin ehdokkaaksi. Presidentin vaihtumiseen on siis aikaa vajaat viisi vuotta. Mutta millainen poliittinen kattaus odottaa Suomen kolmattatoista presidenttiä?

Kuten yllä olevastakin ilmenee, politiikassa viisi vuotta voi olla tasaista puurtamista – tai sitten viiden vuoden kuluttua melkein kaikki on toisin.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt