Kuu kiehtoo.
On kuukuppi, kuukivi ja ”kuukivet”.
Kuukuppi liittyy Kuun kausittaiseen kiertoon, koruihin käytetty kuukivi on maasälvän muunnos, ja nimensä mukaisesti kotoisin Maasta, erityisesti Intiasta ja Sri Lankasta.
Sen sijaan kuukivet vievät ajatukset 50 vuoden taakse Apollo 11:n kuulennolle heinäkuussa 1969.
Astronautit Neil Armstrong ja Buzz Aldrin keräsivät pölisevän kuivan Rauhallisuuden meren pohjasta 21 kiloa tummaa basalttia eli laavakiveä. Pätevinä pakkaajina he lisäsivät joukkoon hiekkapölyä ehkäisemään tuliaisten hölskymistä.
Kun Apollo-ohjelma oli ohi, kiviä oli rahdattu Maahan jokaiselta kuudelta lennolta, yhteensä 382 kiloa. Urakan vaativuuden voi kuvitella, kun muistaa flyygelin painavan saman verran, joskaan flyygeliä ei siirrettäessä sahata kuuteen osaan.
Neuvostoliiton Luna-ohjelma toi Kuusta kiveä vaivaiset 301 grammaa eli saman verran kuin täysikasvuinen orava painaa.
Hippusia Apollo-ohjelman kuukivisaaliista tuli Suomeen asti.
”Suuri maa, pienet kuukivet, saattoi Yhdysvalloista sanoa.
Moni aikalainen muistaa sateisen syyskuun 29. päivän vuonna 1969. Helsingissä Pörssitaloon kiemurteli katkeamaton ihmisjono. Sisällä odotti kuvun ja suurennuslasin alla hyvin hienojakoista kuukiveä.
Kuukivet villitsivät suomalaisia syyskuussa 1969.
Tapaus oli ihmiskunnan historiassa niin ikimuistoisen ainutkertainen, että moni muistaa yhä nähneensä tummia kivimöhkäleitä, vaikka todellisuudessa ei nähnyt juuri mitään. Eikä ainakaan möhkäleitä.
Kuukivihulluus oli vallannut suomalaiset. Harvoin on niin moni jonottanut katsomaan mitään niin pientä ja vähäpätöistä.
Kuun kiveä oli saanut – ja itse Houstonista hakenut – tutkittavakseen Geologisen tutkimuskeskuksen kemian laboratorion johtaja, meteoriittitutkija Birger Wiik (1916-2003). Tutkimusmateriaali jakaantui tutkijoille eri puolille maailmaa. Wiik oli ainoa suomalainen valittujen kermassa.
Määrä oli niin pieni, että se kulki kottikärryjen sijasta ampulleissa. Wiikin hakumatkaa sponsoroi Helsingin Sanomat, kuten myös kuukivinäyttelyä.
Näyttelyn jälkeen kuukivistä tuli tutkimusmateriaalia.
Nämä professori Birger Wiikille tutkittavaksi lainatut kuukivinäyttelyn kuukivet palautettiin Yhdysvaltoihin.
Suomessa Wiik oli Apollo-lennon tv-kommentointinsa (”Kuustudio”) ansiosta tiedejulkkis, oman aikansa Kari Enqvist ja Esko Valtaoja, vaikka ei jäänyt suuren kansan mieliin yhtä hyvin kuin karismaattinen kollegansa, tiedetoimittaja Pertti Jotuni.
Kun tutkimusprojekti päättyi vuonna 1974, Wiik palautti kuukivensä Yhdysvaltoihin. Hän oli ehtinyt saada materiaalia myös Apollo 12:n ja Apollo 14:n lennoilta.
Tärkeä päivä oli perjantai, 27. helmikuuta vuonna 1970.
Kello 12 laskeutui kolme astronauttia Helsinki-Vantaan -lentokentälle. He olivat joulukuussa 1969 Kuussa käyneen Apollo 12:n miehistö Charles Conrad, Richard Gordon ja Alan Bean. Kulkuväline oli luonnollisesti vaihtunut yhdysvaltalaiseksi sotilaslentokoneeksi.
Maailmanlaajuisella PR-kiertueella ollut kolmikko tapasi lentokentällä opetusministeri Johannes Virolaisen ja ylipormestari Teuvo Auran, ja Tamminiemessä presidentti Urho Kekkosen. He toivat terveiset presidentti Richard Nixonilta ja lahjoittivat Kekkoselle neljä kuukiven palasta.
Palaset olivat hyvin pieniä, riisinjyvän kokoisia, ja painoivat kukin 50 milligrammaa.
Suuri maa, pienet kuukivet, saattoi Yhdysvalloista sanoa.
Apollo 11:n tuomat ja Apollo 12:n astronauttien presidentti Urho Kekkoselle lahjoittamat kuukivet löytyvät yhä Tamminiemestä.
Kekkosen ja astronauttien keskustelunaiheita olivat käveleminen Kuussa ja hiihto Suomessa. Kekkonen kuului jälkimmäisen harrastajiin. Astronautit tulivat Helsinkiin Kööpenhaminasta, ja jatkoivat Bukarestiin.
Yhdysvallat pyöritti kuukivillä suurta PR-sirkusta. Neuvostoliitto oli jäänyt nuolemaan näppejään.
Kekkosen kuukivet ovat yhä tallessa Tamminiemessä. Mukana on luovutuksen yhteydessä saatu, Apollo 11:n kanssa Kuussa käynyt Suomen pienoislippu.
Kekkosen kalvosinnapit? Ei, vaan kuukivet.
Mutta ei tässä vielä kaikki.
27. lokakuuta 1973 presidentti Kekkoselle lahjoitettiin jälleen pikkuruinen pala Kuuta sekä taas Suomen pienoislippu, joka oli käynyt Kuussa Apollo 17:n mukana.
Voi sanoa presidentti Kekkosen joutuneen Yhdysvaltojen kuukivipommituksen kohteeksi.
Yhdysvaltalaiset ovat myös kansa, joka rakastaa lippuja. Sen kansallislaulun nimikin on Tähtilippu.
Luovuttaja Presidentinlinnassa oli tällä kertaa Yhdysvaltain suurlähettiläs V. John Krehbiel, mutta kivet oli tuonut Kuusta, tarkemmin sanottuna Taurus-Littrowin laaksosta, astronautti Harrison Schmitt, joka oli siviiliammatiltaan geologi ja ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen tiedemies Kuussa.
Ei ihme, että koko Apollo-ohjelman kuukivilastista tuli Maahan kolmasosa tämän joulukuussa 1972 tehdyn geologiviritteisen lennon mukana.
Sen koomin Kuussa ei ole käyty.
”Hyvän tahdon kiveksi” ristityn basalttikiven strategiset mitat olivat 1,1 grammaa ja ikä sillä oli 3 800 miljoonaa vuotta.
Kekkonen oli tuolloin 73-vuotias ja vielä elämänsä kunnossa. Hän antoi kivensä professori Birger Wiikille vietäväksi Otaniemeen Geologiseen tutkimuskeskukseen ja siellä näytteille asetettavaksi, ja siellä se on vielä tänäkin päivänä.
Apollo 17:n tuomaa ja Urho Kekkoselle lahjoitettua kuukiveä säilytetään Espoon Otaniemessä Geologisessa tutkimuskeskuksessa.
Tällä kertaa Kekkonen ei puhunut hiihtämisestä, vaan siteerasi Harry Martinsonin tieteiskuvitelmaa Aniara. Se kertoo avaruusaluksesta, jonka piti viedä ihmisiä ydinsodassa saastuneesta Maasta Marsiin, mutta syöksyikin sitten kurssinsa hukanneena ulos Aurinkokunnasta.
Apollo-ohjelmassa huonoa tuuria oli vain Apollo 13:lla. Se on ainoa, joka ei tuonut kiviä, koska ei edes käynyt Kuussa.
Näiden kahden Yhdysvaltain PR-kiertueen aikana kuukiviä lahjoitettiin maailman kaikkien helposti kartalta löytyvien maiden valtiopäämiehille sekä Yhdysvaltain osavaltioille, yhteensä 370 hippusta.
Kun vuodet ja vuosikymmenet vierivät, kivetkin alkoivat vieriä ja kadota tutkalta. Osa niistä.
Vaikka Suomi on säilyttänyt omat kuukivensä esimerkillisesti, ja olemme tässäkin mallioppilaita, reilusti toista sataa kuukiveä on hukassa, tai karkuteillä. Ainakin Irlannissa ne katosivat lopullisesti tulipalossa.
Entinen Nasan tutkija, myös erikoisagentiksi ja tiedustelumieheksi tituleerattu Joseph Gutheinz on omistanut eläkepäivänsä kadonneiden kuukivien jäljittämiselle. Hän on apulaisineen eräänlainen kuukivien Simon Wiesenthal.
Kadonneiden kuukivien metsästys on tarinoita vallankaappauksista, hämärämiehistä ja jälkien seuraamisesta Väli-Amerikan viidakoista Las Vegasin kuukivikahviloihin.
Hinnat mustassa kuukivipörssissä voivat olla kuusinumeroisia.
Kiehtovasta aiheesta löytyy tietoa sivustolta www.collectspace.com.
Sanomattakin on selvää, että esimerkiksi Afganistanin ja Libyan kuukiville ei kuulu hyvää. Toisaalta kummassakin maassa on suurempiakin murheita.
Suomeen on saatu palanen Kuuta myös ilman yhdysvaltaisia PR-kiertueita. Saharan autiomaahan Marokon alueelle pudonneesta, alunperin Kuusta kotoisin olevasta meteoriitista liikeni neljän gramman siru Luonnontieteelliselle keskusmuseolle.
Se edustaa Kuun ylänköjen eli vaaleiden alueiden anortosiittia. Meret ovat tummia.
Kuukivihulluus iski Suomeen vuonna 1969. Harvoin on niin moni jonottanut katsomaan jotain niin pientä ja vähäpätöistä.