Aamulla Köyliön varavankilan pihamaalla savusivat rauniot. Edeltävän illan ja yön aikana palaneen vankilarakennuksen keskellä kulkenut palomuuri seisoi surullisena keskellä hävitystä. Suomen lippu liehui puolitangossa.
Päivä oli 2. heinäkuuta 1959, ja pelastustöissä puurtaneet vangit harhailivat pihamaalla viltteihin kääriytyneinä. Sänkyjen metalliset rungot kurottivat kuumuuden vääristäminä raunioista kohti kesätaivasta kuin luurangot.
Kuolleita oli 16 ja loukkaantuneita parikymmentä, kaikki nuoria miehiä.
Palopaikalle hälytettiin 13 palokuntaa. Pelastajat etsivät jälkisammutustöiden yhteydessä viimeistä kadonnutta vankia.
Ilta-Sanomat kuvaili järkyttävää yötä seuraavan päivän lehdessä:
”Kovassa kuumuudessa ponnistelevien palomiesten korviin kuului karmivia avunhuutoja kuuman pätsin keskellä avuttomina makaavien miesten suusta.”
IS kertoi palosta tuoreeltaan 2. heinäkuuta. Tapauksen oikeuskäsittelyä seurattiin lokakuussa.
Köyliön vangit olivat pikkurikollisia: autovarkaita, näpistelijöitä ja rattijuoppoja. He havahtuivat paloon keskiviikkoiltana.
Puisen parakkirakennuksen selleihin oli lukittu 72 vankia. Vankilarakennus oli paloturvallisuuden näkökulmasta surkea. Vankien ainoat pakotiet olivat lukitut ovet ja kaltereilla peitetyt ikkunat.
Vartija huomasi sellin 11 ikkunasta tupruttaneen savun ennen iltayhtätoista. Hän kiirehti sisään kertomaan asiasta kollegalleen.
Vartijakaksikko hajaantui. Sisällä ollut vartija lähti avaamaan sellien ovia, ja toinen suuntasi herättämään kahta nukkuvaa vartijaa.
Hän yritti päästä vielä puhelimen luo ja sulkea palo-oven, mutta epäonnistui yrityksissään. Lopulta vartija suuntasi kohti sadan metrin päässä sijainnutta puhelinkeskusta.
Vangit eivät yrittäneet pakoon, vaan jäivät auttamaan palopaikalle. He näkivät vankitovereidensa palavan hengiltä. Kuvassa vangit palaavat vankilaan.
Köyliön varavankilan vartiopäällikön vaimo oli jo havahtunut huutoihin ja tehnyt hälytyksen puhelinkeskuksesta Säkylän palokunnalle. Liekit puskivat 50-metrisessä vankilasiivessä voimalla rakennuksen läpi.
Sisälle jäänyt vartija yritti avata sellien ovia, mutta ei löytänyt oikeita avaimia. Lopulta hän ryntäsi ulos ja kehotti vankeja pakenemaan ikkunoista.
”Mies pyysi lopettamaan kärsimyksensä kirveellä, mutta ei sellaiseen kukaan pystynyt.
Ensimmäisten auttajien joukossa paikalle saapui tuolloin 24-vuotias nuori palomies Ilmo Huhtinen. Nykyään 84-vuotias Huhtinen muistaa paloyön vielä tarkasti.
– Savu kertoi, että siellä on tosi kyseessä. Pihalla oli suuri kaivo, josta otimme vettä. Se ei kuitenkaan riittänyt kovin pitkäksi aikaa. Siinä oli hetki, kun emme päässeet sammuttamaan.
Vangit takoivat kaltereita selleistä löytämillään välineillä, kuten puisilla pöytälankuilla. Pelastajat hakkasivat ja väänsivät ulkopuolella kirveillä ja rautakangilla. Syntyneet raot olivat ahtaita, mutta osa vangeista pääsi ryömimään yksitellen ulos.
Huhtinen muistaa, kuinka palo saavutti selleihin jumiin jääneet vangit.
– Yhdessä sellissä oli lihaksikas mies, joka sai pöydän avulla väännettyä kaltereihin aukon. Hän auttoi pienemmät miehet ulos ja yritti sitten itse.
Vanki jäi kuitenkin jumiin kaltereiden väliin ja menehtyi.
– Mies pyysi lopettamaan kärsimyksensä kirveellä, mutta ei sellaiseen kukaan pystynyt.
Ilmo Huhtinen työskenteli palopaikalla koko yön ja lähti aamuvarhaisella pois. Paikalla oli tuolloin palomiehiä useasta palokunnasta.
– Olin töissä myös Lännen Tehtailla hoitamassa kuivaamoa. Siellä alkoivat työt aamuseitsemältä. Oli pakko lähteä.
Vangit työskentelivät palomiesten kanssa samassa joukossa. Yhteisen sopimuksen mukaisesti kukaan vangeista ei yrittänyt karata palopaikalta.
Rakenteeltaan vankilaparakkia ei voinut verrata kivisiin keskusvankiloihin. Seinät olivat raakalautaa, ja lämmöneristeenä oli pehkua ja kutterilastuja.
Sisäseinät oli tapetoitu tai paneloitu laudoilla. Käytävän jakaneen palomuurin ovi ja rakennuksen kummassakin päässä olleet ikkunat olivat kesällä avoimina.
– Käytävähän oli ollut kuin ahjo, oikeuden puheenjohtaja kihlakunnantuomari Onni Seppä kuvaili.
Vankilasiiven puiset osat tuhoutuivat palossa nopeasti kokonaan. Palomuuri jäi kuitenkin pystyyn.
Selleissä olleet metallisängyt vääntyivät palossa. Ne kohosivat aamulla raunioista.
Viimeistä uhria etsittiin rakennuksen raunioista iltaseitsemään saakka palojätteen keskeltä.
Palon jälkeen puutteelliseen paloturvallisuuteen perättiin vastauksia valtiolta, oikeusministeriön vankeinhoito-osastolta, vankeinhuoltolaitokselta ja vankilan johdolta. Vastuun kantoivat kuitenkin muut.
Tulipalon sytyttäjäksi varmistui eristysselliin kuollut Olavi Karhu. Hän odotti eristyksessä siirtoa mielenterveyshoitoon. Karhu ei istunut eristyksessä rangaistusta, joten hän sai tupakoida sellissään. Siksi hän onnistui sytyttämään olkipatjan tuleen ja asettamaan sen ovea vasten. Kun vartijat avasivat sellin oven, patja kaatui käytävään ja palo pääsi leviämään.
Syyttäjä vaati kahdelle vartijalle rangaistuksia yksin teoin tehdyistä virkavirheistä ja kuolemantuottamuksista. Syyttäjän mukaan vartijat olivat päästäneet palon leviämään jättämällä palo-oven auki.
Vastuukysymyksiä käsiteltiin Kokemäen vanhan yhteiskoulun luokkahuoneeseen kokoontuneessa kihlakunnanoikeudessa kolme kertaa. Oikeuden puheenjohtaja johti istuntoja paikallisperinteen mukaisesti keinutuolissa istuen.
Kokemäen kihlakunnanoikeuden istuntosalissa oli kuvauskielto. Kihlakunnantuomari Onni Mäki kuvattiin sihteereineen ovenraosta.
Kihlakunnanoikeus antoi erikoisen ratkaisunsa lähes kaksi vuotta palon jälkeen 8. toukokuuta 1961.
Vartijoita vastaan nostetut syytteet hylättiin. Tuhopolttajan vanhemmat velvoitettiin maksamaan 15 miljoonaa markkaa valtiolle ja 300 000 markkaa muita korvauksia tuhopolttajan jäämistöstä. Nykyrahassa korvaukset vastaisivat lähes 375 000 euroa.
Tuomiosta tehtiin jopa eduskuntakysely, koska vanhemmille määrättyjä korvauksia pidettiin käsittämättöminä ja yleisen oikeuskäsityksen vastaisina. Oikeusministeri täsmensi vastauksessaan, että korvaukset on maksettava vain jäämistön osalta. Vanhemmat eivät joutuneet näin ollen korvaamaan omalla omaisuudellaan, ainoastaan poikansa jäämistöllä.
Turun hovioikeus ja Korkein oikeus vahvistivat kihlakunnanoikeuden ratkaisun.
Palopaikalle rakennettiin uudet vankilatilat, ja 1960-luvun puoliväliin mennessä Köyliön varavankila oli jo tiloiltaan Suomen parhaita.
