Sofia-täti salakuljetti 18000 viinipulloa, vaihtoi etiketit ja myi juomat hurjaan hintaan – kieltolaki sai suomalaisten luovuuden kukkaan - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Sofia-täti salakuljetti 18000 viinipulloa, vaihtoi etiketit ja myi juomat hurjaan hintaan – kieltolaki sai suomalaisten luovuuden kukkaan

100 vuotta sitten kieltolaki oli ollut voimassa vasta pari viikkoa. Salakuljettajat löivät heti rahoiksi, ja talven tullen suomalaiset söivät jo pirtulla terästettyjä lumipalloja.

22.6.2019 13:28

Viinan salakuljetus alkoi heti, kun kieltolaki astui voimaan 1. kesäkuuta 1919. Tarinan mukaan keskiyön aikaan Suomen aluevesirajoilla vuorokauden vaihtumista odottivat jo ensimmäiset pirtulaivat, kertoo tietokirjailija Jonna Pulkkinen, joka on kirjoittanut kirjan Kieltolaki – kieltolain viinan historia Suomessa (Minerva).

Ennen vuotta 1919 paloviinantuonti jo oli kiellettyä, mutta kieltolaki epäsi kansalaisilta luvan nauttia, ostaa tai valmistaa sitä muutoin kuin lääkinnällisessä, tieteellisessä ja teknillisissä tarkoituksessa.

Totaalikielto avasi mustan pörssin.

Neljä spriilaivaa takavarikoitiin. Kuva on 1920-luvulta.

Salakauppa kävi vilkkaana, eikä sitä paheksuttu sen kummemmin kansalaisten keskuudessa.

Salakuljettajat pitivät tullivirkailijat kiireisenä heti lain voimaanastumisesta lähtien. Ensimmäisen puolen vuoden aikana Tulli takavarikoi 4 000 litraa spriitä ja 3 600 litraa muita väkijuomia. Suurimmat kerralla takavarikoidut määrät olivat joitakin satoja litroja.

Eritoten eteläisen Suomen satamakaupungeissa kuten Helsingissä, joihin juotavaa sai nopeasti Virosta, juhlittiin ja ryypättiin jo kesäkuussa. Pian viina alkoi virrata myös sisämaahan.

– Muuan sanomalehti kuvasi, että Tampereella vastaavaa humalaisten tulvaa ei ole nähty todella pitkiin aikoihin, Pulkkinen sanoo.

Pohjoiseen alettiin trokata reilun vuoden viiveellä, kun salakuljettajat lähtivät kohti Perämeren väyliä.

Tulli ei ollut varautunut työhön tarpeeksi hyvin, ja ensimmäisen puolentoista vuoden ajan virkailijat jahtasivat viinakuskeja vanhoilla ja verkkaisilla aluksilla. Samaan aikaan kun Tulli kipuili riittämättömien määrärahojen kanssa, valtion kassa köyhtyi, koska alkoholista ei saatukaan enää verotuloja.

Kieltolaki inspiroi kansalaisia nokkeluuksiin. Aluksi viinaa tuotiin kauppa- ja kalastusaluksilla, mutta pian salakuljettajat keksivät säilyttää lasteja rahtilaivoissa Suomen aluevesirajan ulkopuolella, mistä niitä noudettiin rantaan nopeilla moottoriveneillä.

Takavarikoituja viinakanistereita lastataan Helsinkiin kuljetusta varten vuonna 1932.

Takavarikoituja viinakanistereita.

Tullin mukaan suurin osa salakuljetuksesta oli saksalaisperäisten ammattimaisten organisaatioiden hyppysissä. Rikoksen tielle ajautui myös tavallisia kansalaisia. Yleisimmin kieltolakirikoksiin syyllistyivät pari-kolmekymppiset miehet, mutta eniten laitonta alkoholin myyntiä harjoittivat kuitenkin työläistaustaiset naiset aina palvelijattarista tarjoilijoihin.

– Oli myös irtoyrittäjiä, jotka saattoivat saada vahingossa jostakin isomman lekkerin tai lastin ja myivät sen, Pulkkinen kertoo.

Irtoyrittäjä oli esimerkiksi muuan helsinkiläinen Sofia-täti, joka kannatti 1900-luvun alkupuolella suuresti monarkiaa ja toivoi Suomeen kuningasta. Ennen kieltolakia Sofia hankkikin itselleen 18 000 pulloa saksalaista sektiä eli kuohuviiniä, jotta hän voisi juhlistaa kuningaskuntaa sopivan tilaisuuden tullen. Sekä kuningas että juhlat jäivät kuitenkin haaveeksi, sillä Suomesta tuli tasavalta ja kuohuviini kiellettiin.

Tädin kuohuvia ei ollut tuotu Suomeen ennen kuin kieltolaki koitti, ja viinit odottivat Itämeren ja Suomenlahden vapaasatamissa. Sofia salakuljetutti ne Suomeen, jossa niille oli sopivasti kysyntää. Tavallisten kuohuviinien etiketit korvattiin Moët et Chandonin tarroilla, ja täti veloitti pullollisesta 150 markkaa.

Kansalle maistui se, mitä oli saatavilla, ja kansa tottui väkeviin. Likööreihin, samppanjoihin, viineihin ja viskeihin tavalliset kadunkulkijat eivät koskeneet, varakas väki kylläkin.

– Kieltolaki raivasi markkinoilta miedot juotavat, koska pienestä lekkeristä sai isommat rahat verrattuna punaviiniin, koska lekkerissä oli 96-prosenttista pirtua.

Niinpä tavallinen väki joi pirtua sotkettuna teehen, Pommaciin ja lumeen, Pulkkinen kertoo.

– Lumipalloon kaadettiin pirtua, ja lumi lantrasi alkoholia sen verran, että pallon pystyi syömään.

”Tukkukaupasta” litran spriitä sai 25 markalla, katukaupasta 50–70 markalla. Tarjolla oli useimmiten vahvaa ja toisinaan epäpuhdasta pirtua, joka sai pään sekaisin.

Kieltolain ajalta peräisin oleva pirtuastia suunniteltiin piilotettavaksi kukkakimpun keskelle.

Yöelämä ja ravintolatoiminta kävivät kieltolain vuosina vilkkaina, ja ravintolatoiminta oli ilmeisen kannattavaa, anniskeltiinhan juotavia verovapaina. Asiakaskunta sai pulittaa kurkunkostukkeistaan pitkän pennin. ”Kova” tai ”vahva” tee maksoi ravintolasta riippuen 5–15 markkaa, kun terästämättömän hinta oli puolentoista markan tietämillä. Virvokkeisiin kuten mehuun lantrattu spriipullo maksoi 100–150 markkaa.

Nokkeluuksia harjoitettiin aluksi paitsi salakuljettajien piireissä myös salakapakoissa, sillä poliisit tekivät niihin tarkastuskäyntejä. Kun tarkastajat astuivat sisään, tarjoilija ilmoitti siitä kollegoilleen piiloon rakennettua hätänappia painamalla, ja keittiöhenkilökunta kippasi pirtut ämpäreistään kiireen vilkkaan viemäristä alas. Asiakkaiden oli toisinaan juotava vahva teensä niin nopeasti, että kitalaki paloi.

Osa poliiseista oli korruptoituneita, ja moni virkavallan edustaja suhtautui kieltolakirikoksiin hövelisti. Ravintolahenkilökunta saattoi päästä kiipelistä tarjoamalla konstaapelille ryypyn. Ennenkuulumatonta ei ollut sekään, että poliisit varoittivat raittiuspoliisin käynnistä ennalta.

– Poliisit sotkeutuivat salakuljetukseen itsekin, koska siitä sai niin hyvin rahaa, Pulkkinen kertoo.

Tehtiin käyntejä tosissaankin, usein myös yksityisihmisten koteihin. Paremmissakin piireissä lyötiin rahoiksi spriillä. Kaupunginviskaalin rouva jäi vuonna 1932 kiinni viinan myynnistä pyöritettyään salakapakkaa ja -kauppaa asunnossaan Kaisaniemenkadulla joitakin kuukausia. Rangaistukseksi tuli tuhannen markan sakkotuomio.

Salakauppa kävi vilkkaana, eikä sitä paheksuttu sen kummemmin kansalaisten keskuudessa.

Tekipä miestä väkevämpi kauppaansa myös ylhäisön keskuudessa, ja maan ylimmän johdon keskuudessa järjestettiin ilmaisen viinan bileitä.

– Takavarikoituja viinoja kärrättiin esimerkiksi valtioneuvoston juhlasaliin, kun paikalla oli ulkomaalaisia vieraita.

Motivaattorina takavarikkojen tekemiselle oli paitsi raittiusaatteen palo myös ilmiantojärjestelmä. Ilmiannoista ja onnistuneista takavarikoinneista palkittiin sekä viranomaisia että kansalaisia. Systeemi jakoi sisällissodan repimää kansaa.

Aikalaiset suhtautuivat juopumus- ja kieltolakirikoksiin välinpitämättömästi, Pulkkinen sanoo. Osallistuihan niihin lähestulkoon jokainen. Sitä paitsi esimerkiksi viinan salapolttaminen ei ollut mikään uusi juttu, sillä kotipolttaminen kiellettiin lailla jo vuonna 1866.

Aiheen tunnettuudesta kertoo sekin, että ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva oli juuri Salaviinanpolttajat, joka filmattiin vuonna 1907.

Luvaton kauppa oli monelle perheelle myös tärkeä tulonlähde, olihan väestö vielä köyhää.

– Perheenisä, joka oli alemmassa portaassa hakemassa viinaa tietystä kaupunginosasta, lähetti kymmenvuotiaan poikansa kertomaan asiakkaille, minne sitä voi tulla hakemaan, tietokirjailija kertoo.

Tietokirjailija Jonna Pulkkinen on kirjoittanut muun muassa kieltolaista ja Jaloviinasta.

Kieltolain seuraamukset eivät jääneet ravintoloitsijoiden verovapaisiin viinabisneksiin tai railakkaisiin juhliin. Kauppa hiersi salakuljettajien välejä.

– Lasteja hävisi ja syntyi velkaa. Sitä, että ihmisiä muistutetaan väkivallalla pelottelemalla, on ollut alamaailmassa maailman sivu.

Toisaalta viina teki myös väkivaltaiseksi, ja 1900-luvun alkupuoliskolla väkivaltarikollisuus oli raakaa.

– Kun katsoo poliisien virkatehtävissä tapahtuneita kuolemia Suomessa itsenäisyyden ajalta, tilastopiikki osuu kieltolain vuosiin.

Iloinen seurue kotikutsuilla 1920-luvulla.

Miksi Suomeen asetettiin kieltolaki, jota juuri kukaan ei noudattanut?

– Julkisessa keskustelussa kieltolain asettamiseen suhtauduttiin hyvinkin naiivisti. Oltiin huolissaan esimerkiksi siitä, mihin kaikki alkoholistien parantoloiden työntekijät joutuvat, kun he joutuvat työttömiksi, ja sitten ajateltiin, että hyvänen aika, vankiloista saadaan kirkkoja ja kouluja, Pulkkinen kertoo.

Raittiusliikkeellä oli myös paljon vaikutusvaltaa. Lain valmisteluvaiheessa sen voimaan panemista vastustettiin, ja käsittelykertoja kertyi viisi, Pulkkinen kertoo. Lakia vastustettiin kokous kokoukselta enemmän. Raittiusliike puski sen lopulta väkipakolla läpi.

Kieltolakirikosten valvonta oli vaikeaa, ja laki motivoi ilmeisen monia rikoksiin. Hyvin nopeasti lain täytäntöönpanosta sitä alettiin jo kritisoida. Ehdotettiin uusia lakeja ja kansanäänestyksiä.

Kieltolaista järjestettiin kansanäänestys vuonna 1931. Valomainoksessa kehotettiin kieltolain poistamiseen, jolloin valtio saisi alkoholista jälleen verotuloja.

Lain kumoamisesta on kiittäminen naisia. Vasta 1876 naiset olivat keränneet adressin lain puolesta, mutta 1931 he kokoontuivat yhteen keräämään adressia kieltolain kumoamiseksi, jotta juoppous vähenisi. Adressin taustalla vaikuttaneen ydinjoukon, espoolaisrouva Helmi Arneberg-Pentin, Maissi Erkon, joka oli Eero Erkon leski, ja naisasianainen Annie Furuhjelmin onnistui kerätä 118 537 naisen allekirjoitukset. Rouvat veivät asiakirjan presidentti Svinhufvudille.

Lopulta järjestettiin neuvoa-antava kansanäänestys. Tulos oli selvä, 70,6 prosenttia äänestäneistä kannatti kaikkien alkoholijuomien myynnin vapauttamista.

– Loppupeleissä se, mikä vaikutti, oli raha. Suomi menetti valtavasti verotuloja kieltolain myötä. Kun vedetään isolla pensselillä 1860- tai 1880-luvulta kieltolain voimaantuloon, alkoholiverotulojen osuus Suomen kaikista verotuloista vaihteli 20:n ja 23 prosentin välillä eli oli vähintäänkin viidenneksen, Pulkkinen kertoo.

Kello 10 aamulla 5. huhtikuuta 1932 valtion alkoholiliikkeet avasivat jälleen ovensa.

Ensimmäinen ostaja alkoholiliikkeessä kieltolain kumoamisen jälkeen. Ensimmäiset 58 myymälää avattiin 5.4.1932 kello 10.00.

Kadunkulkijat ihmettelivät uutta Alkon myymälää Kaisaniemenkadulla Helsingissä 5.4.1932.

Kun kieltolaki päättyi, ihmiset kerääntyivät kaduille.

Alkoholipannan perintö näkyy yhä. Lain myötä juomakulttuuri muuttui entistä humalahakuisemmaksi, Pulkkinen kertoo. Väkijuomista tuli myös aiempaa suositumpia, vaikka niitä oli kulutettu Suomessa jo kauan ennen kieltolakia.

– 1920-luvusta on kuitenkin vain satakunta vuotta. Isovanhempiamme on ollut silloin elossa. Tavat siirtyivät. Suomessa on aina (itsenäisyyden aikana), esimerkiksi 1950- ja 1960-luvuilla, otettu tiukkaa viinaa ennen kuin tuli keskiolut. 1950-luvulla Alko yritti suitsia väkevien kulutusta muun muassa viinikampanjalla.

Ennen totaalikiellon aikaa Suomi oli ollut pikemminkin olutmaa kuin viinamaa, peräti 1500-luvulta lähtien. Olutta oli pantu kartanoissa pitkään.

Sadassa vuodessa on ehtinyt tapahtua myös muutoksia, ja suomalaisten suosimien väkijuomien maine on parantunut kotipolttoisesta tai sotkuisesta spriistä. Nyt suomalaiset ginit ja vodkat keräävät palkintoja maailmalla.

Kiialan viina oli ensimmäisiä tuotteita, joita oli saatavilla laillisesti kieltolain päätyttyä.

Salakuljettajat löivät pirtulla rahoiksi.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?