Anna Perhon kolumni: Minä Oy

Julkaistu:

Kolumni
Brändäämme itseämme koko ajan: nostamme itsestämme esiin puolia, jotka asettavat meidät tilanteessa myönteiseen valoon.
Astuin työelämään 90-luvun puolivälissä, jolloin termi ”työnantajamielikuva” ei ollut vielä laskeutunut Suomen kieleen.

Työpisteet olivat ankeudessaan DDR:läisen estetiikan uskottavasti haastaneita koppeja, joissa inspiroivin elementti oli ulko-ovi – tie pakoon. Kokisjääkaapit, taukojumpat ja torkkuhuoneet olisivat tuntuneet utooppisilta kuin uuden hallituksen fantasiat rahan riittämisestä kaikkeen kivaan.

Ylipäätään lama-ajan viesti oli, että jos sinulla on töitä, kiitä herraasi ja tee se, mitä pitää. Työpaikkojen metamorfoosi hyvinvointikeskuksiksi alkoi vasta seuraavan nousukauden myötä.

Tuore kansallinen rekrytutkimus kertoo, miksi näin. Osasta asiantuntijoita on tullut työelämän kuninkaallisia, jotka voivat valita paikan, jossa työskennellä. Heitä on yhtä vaikeampi löytää ja sitouttaa.

Siksi on oleellista, millaista tarinaa työnantaja itsestään kertoo. Ilmaiset aamusmoothiet, hierojat ja omaohjaavat esimiehet ovat pieni investointi silloin, kun firman taseella on mahdollisuus kävellä ovesta ulos milloin tahansa.

Pöydän toisella puolella kiemurrellaan työnhakijamielikuvan kanssa. Vanhoina hyvinä aikoina etulyöntiasema oli sillä, jonka siskon mies tunsi firman pomon. Suhteita ei korvaa edelleenkään mikään, mutta rinnalle on noussut omasta osaamisesta kertominen, henkilöbrändäys.

Termi herättää monissa inhoa ja kauhua, koska se sekoitetaan katteettomaan mainontaan: siihen, että luvataan toimittaa jotain mihin ei oikeasti ole rahkeita. Sellainen toiminta loppuu nopeasti maineen menettämiseen, joten jos jonkun keuliminen ärsyttää, ongelma hoituu kyllä itsestään.

Lisäksi vierasperäisen kirjaimen sisältämä termi haiskahtaa epämääräisesti rehvastelulta, joka on kulttuurissamme kuolemansynti. Jos joku määrittelee osaamisensa jollakin muulla ilmaisulla kuin ”no eihän tää ny mitään erikoista sillai oo”, hän on olevinaan joku, ja sellaisena tuomittava.

 

Työpaikkojen metamorfoosi hyvinvointikeskuksiksi alkoi vasta seuraavan nousukauden myötä.

Vaatimus oman osaamisen erittelystä manaa esiin myös joukon peruspelkoja: Olenko tarpeeksi hyvä? Kelpaanko? Riitänkö?

Mutta itse asiassa brändäämme itseämme koko ajan: nostamme itsestämme esiin puolia, jotka asettavat meidät tilanteessa myönteiseen valoon. Siksi on vain luontevaa, että työn viitekehyksessä korostamme ammattiosaamista ja siihen liittyviä vahvuuksia.

Ylipäätään tulkinta siitä, mikä on ”sopivaa” itsestä kertomista ja oman ammattitaidon esittelyä, on oman kontrollin ulkopuolella. Jos brändäyksellä pystyy edistämään omaa liiketoimintaansa tai kasvattamaan mainettaan haluamaansa suuntaan, homma toimii.

Hyvään brändiin kuuluu annosteltuna myös heikkouksia: täydellinen ei ole koskaan uskottavaa. Siitä hyvä esimerkki on Teräsmiehen piirroshahmo, johon lisättiin 80-luvulla mm. röntgenkatse ja kyky lentää valoa nopeammin. Hienoja ominaisuuksia CV:ssä, mutta ne tekivät Teriksestä yleisön silmissä epäuskottavan. Vasta kun voimia rajoitettiin, hän palasi kiinnostavien kirjoihin.

Oman osaamisen tai firman kulttuurin nostaminen näkyville kuumottaa, koska esillä ei voi lusmuilla.

Silloin kannattaa muistaa hittikirjailija Mark Mansonin lohdulliset sanat: jokainen meistä on useimmissa asioissa todella huono tai korkeintaankin keskinkertainen.