Länsi ja Neuvostoliitto taistelivat Suomen tv-lähetyksistä – näin K-kaupan Väiski selätti ”Univermagin Viktorin”

Julkaistu:

Lännestä tuulee -kirja kertoo kylmän sodan propagandasta. Länsi pelkäsi Tallinnan television valloittavan suomalaisten sydämet.
Entäpä jos se olisikin ollut Univermagin Viktor, eikä K-kaupan Väiski?

Jos Viktor olisi pistänyt poskeensa Väiskin?

Maiskis.

K-Kaupan Väiskin eli Väinö Purjeen lihatiski notkui vuodesta 1974 alkaen Suomen television mainoksissa. Koska lähetykset näkyivät Suomenlahden takana, vesi nousi kielelle myös Tallinnassa.

Neuvosto-Viron viranomaiset tulkitsivat mainoksen ideologiseksi propagandaksi. Sikäläinen lihatiskien tarjonta oli niukempaa. Lihan syöminen ei tuolloin vielä ollut ilmastovihamielistä.

Neuvostovirolaisen legendan mukaan Väiski oli Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun CIA:n agentti, ja mainoksen liha muovia.

Kylmä sota oli taistelua mielikuvista ja ihmisten sydämistä ja sieluista. Suurvallat käyttivät rahaa, aikaa ja vaivaa pörhistelläkseen hyvässä valossa.

 

Koska Suomi oli jäänyt toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton vaikutuspiiriin, soft power eli sana, kuva ja ääni olivat ainoat ja parhaat aseet suomalaisten pitämiseksi läntisissä ompeluseuroissa.

Tästä henkien taistelusta kertoo suomalais-englantilaisen historiantutkijan Marek Fieldsin kirja Lännestä tuulee (Arthouse), joka pohjautuu hänen muutaman vuoden takaiseen englanninkieliseen väitöskirjaansa.

Fields keskittyy Britannian ja Yhdysvaltojen Suomessa harjoittamaan propagandaan ja kulttuuridiplomatiaan.

Koska Suomi oli jäänyt toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton vaikutuspiiriin, soft power eli sana, kuva ja ääni olivat ainoat ja parhaat aseet suomalaisten pitämiseksi läntisissä ompeluseuroissa.

Lännestä puhalteli lämpimästi. Vallitseva itätuuli oli hyisempi.

Ilmanpaine vaihteli Stalinin kuoleman (1953) ja Porkkalan palautuksen (1956) jälkeisistä korkeapaineista noottikriisin (1961) syvään matalapaineeseen.


Artikkelien tarjoaminen suomalaisiin sanomalehtiin oli tyypillisin vaikuttamisen muoto. Niitä julkaisi kernaasti Eljas Erkon Sanoma Osakeyhtiö, jonka lehtiä olivat Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat.

Erkko liitti lehtiperheeseensä myös amerikkalaiset Valitut Palat ja Aku Ankan, ja Erkon Viikkosanomat kunnostautui länsituulen palveluksessa raportoimalla paikan päältä Unkarin kansannoususta (1956).

1950-luvun puolivälissä aukeni aivan uusi pelikenttä: televisio.

Neuvostoliitto hoksasi, että television avulla se saattaisi houkutella lännestä lähetettyjen lyhytaaltolähetysten, kuten BBC:n ulkomaanpalvelun ja Voice of American, kuuntelijat kommunistisen sanoman pariin.

Neuvostoliitto sijoitti tv-lähettimiä niin, että sen lähetyksiä pystyttiin seuraamaan Länsi-Saksassa, Itävallassa, Ruotsissa, Norjassa ja Iranissa.

Suomen asema oli lännen mielestä tukala, jopa uhanalainen.

Neuvostoliitto saattaisi aloittaa neuvostoliittolaisten tv-vastaanottimien ”pakkotuonnin” ja Porkkalaan nousisi tv-lähetin. Yhdistelmä olisi vaarallinen. Etenkin, kun Suomen oma tv-toiminta oli vielä vaiheessa, suunnittelupöydillä.

Neuvostoliiton pelättiin täyttävän tyhjiön. Huoli lisääntyi, kun Neuvostoliitto käynnisti heinäkuussa 1955 televisioaseman Tallinnassa.

Britannian Helsingin-lähettiläs Creswell epäili Tallinnan lähettimellä haluttavan saavuttaa tv-näkyvyyttä Etelä-Suomessa. Hän pelkäsi, että seurauksena olisi suomalaisten televisioiden valmistaminen neuvostoliittolaisen teknologian mukaisiksi.

Ne jäisivät ilman lännestä tulevaa signaalia.


Tosin Britannian Moskovan-lähetystö yritti rauhoitella Creswellia, ettei Tallinnan lähettimen kohdealue ollut Suomi, vaan Baltia.

Creswell uskoi Tallinnan alkavan lähettää suomenkielistä ohjelmaa. Sitä paitsi, vaikka ohjelmat olisivatkin venäjänkielisiä, lähettiläs arveli ”erityisesti viihdeohjelmien saattavan herättää tiettyä kiinnostusta erityisesti suomalaisen nuorison keskuudessa”.

Creswell raportoi Lontooseen ”tämän aseen (television) hienovaraisen käytön saattavan johtaa kasvavaan kiinnostukseen Venäjää ja venäjän kieltä kohtaan, etenkin nuorten ihmisten keskuudessa, sekä muihin huomattaviin pidempiaikaisiin vaikutuksiin”.

Jenkit ja britit hoputtivat Suomea käynnistämään omat lähetyksensä mahdollisimman pian.

BBC lupasi avustaa toimittamalla laitteistoa. Samalla olisi varmistettu järjestelmien tekninen yhteensopivuus. Tiettyä teknistä apua otettiinkin vastaan.

Foreign Office eli Britannian ulkoministeriö halusi Suomen liittyvän Eurovisioon heti, kun lähetykset alkavat. Loppu on historiaa: Lordi voitti euroviisut vuonna 2006 Ateenassa kappaleella Hard Rock Hallelujah!

Yhdysvaltain Information Service (USIS) vakuutti suomalaisille läntisen tv-teknologian olevan parasta teknologiaa. Se toimitti Suomeen USIS-elokuvia Helsingin lähetysaseman testilähetyksiä varten.

CIA seurasi tarkasti Neuvostoliiton pyrkimyksiä saada Suomi ottamaan käyttöön neuvostotekniikka. Kesällä 1956 Suomi päätti kuitenkin tilata lähettimet alennettuun hintaan Radio Corporation of Americalta. Yksi perustelu oli, että neuvostoliittolainen SECAM-järjestelmä oli myöhässä.

Neuvostoliitto päätti suunnitella Suomelle tarjottavat tv-vastaanottimet täkäläisten vaatimusten mukaisiksi. Se alkoi suunnitella televisioita, joilla pystyi vastaanottamaan sekä lännestä että idästä tulevia lähetyksiä.

Kesällä 1957 testivaiheessa oleva Yle päätti tilata valtaosan vastaanottimista suomalaisilta tuottajilta.


Seuraavaksi länsivaltojen huoli siirtyi tekniikasta ohjelmien sisältöön. Pelättiin suomalaisten alkavan seurata Tallinnan lähettämää ohjelmaa, koska oma tarjonta oli vähäistä.

Päätettiin tarjota ohjelmia. Yhdysvaltain Helsingin-lähettiläs Hickerson kääri hihansa ja sai televisioyhtiö NBC:n lähettämään Ylelle kopioita suosituimmista show-ohjelmistaan.

Amerikkalaiset tiedustelivat Ylen ohjelmajohtajalta Ville Zilliacukselta, millaisia ohjelmia Suomelle kannattaisi tarjota.

Zilliacus arveli, etteivät suomalaiset kiinnostuisi komediasarjoista tai lännenelokuvista. Eikä heitä kiinnostaisi Victory at Sea -sotasarja, koska ”he olivat nähneet jo niin paljon sotaa elokuvissa”.

Lähetystoiminta alkoi syksyllä 1957. Kului vuosi, ja 80 prosenttia Ylen näyttämistä ulkomaalaista elokuvista oli amerikkalaisia.

Eikä venäjän kieli pärjännyt englannille, joka valtasi kouluopetuksen.

Ohjelmajohtaja Zilliacus oli väärässä. Suomalaiset rakastuivat niin amerikkalaisiin komedioihin, lännenelokuviin kuin sotaelokuviinkin.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt