75-vuotiaan Ritvan pelasti leikkaus, jollaisia tekee vain kaksi kirurgia Suomessa – Martin Leheckan työssä millimetrin sadasosakin voi ratkaista

Julkaistu:

Ilta-Sanomat uutisoi tiistaina helsinkiläisestä Ritvasta, joka lahjoitti Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirille 500 000 euroa. Nyt puhuu Ritvan pelastanut kirurgi.
Äärimmäisen harvinaisesta moyamoya-taudista kärsivälle helsinkiläiselle Ritva H:lle tehtiin vuonna 2011 kaksi aivovaltimoiden ohitusleikkausta.

Ritvan hengen pelastaneessa leikkauksessa neurokirurgi Martin Lehecka yhdisti ompelemalla kallon ulkopuolella olevan valtimon aivon pinnalla oleviin valtimoihin.

Aivovaltimoiden ohitusleikkaukset ovat teknisesti hyvin haastavia, sillä kirurgin täytyy käsitellä vain noin millimetrin paksuisia verisuonia. Kaikki tehdään käsityönä, sillä verisuoniliitoksiin ei ole olemassa koneellista menetelmää.

– Jotta saa kaksi pienen pientä suonta ommeltua yhteen, se vaatii hienointa mikrokirurgiaa, jossa käytetään niin ohkaisia lankoja, ettei niitä pysty näkemään paljaalla silmällä. Näkemiseen ja työskentelyyn tarvitaan suurentavia välineitä, kuten leikkausmikroskooppia, Lehecka kertoo Ilta-Sanomille.

Leikkauksen tarkoitus on estää pysyvää aivoinfarktia, johon moyamoya voi ilman leikkaushoitoa johtaa. Pysyvällä aivoinfarktilla tarkoitetaan tilaa, jossa osa aivoista vaurioituu niin pahasti, etteivät aivot voi enää palautua ennalleen.

Lehecka kertoo, että Ritvalle tehty leikkaus ei tuo käytännössä kuin viidestä kymmeneen prosenttiin lisää verenvirtausta aivoihin.

– Mutta se voi olla juuri se kriittinen 5–10 prosenttia, joka on ero sen välillä, tuleeko pysyvä halvaus vai pysytäänkö turvallisella puolella. Se on pienestä kiinni.


Kahdeksan vuotta leikkauksen jälkeen 75-vuotias Ritva kertoo elävänsä normaalia elämää. Hän tahtoi osoittaa kiitollisuutensa poikkeuksellisella tavalla, ja lahjoitti Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirille puoli miljoonaa euroa.

– Tavallinen ihminen ei voi kuvitellakaan, että aivot voidaan panna palasiksi ja rakentaa jotain uutta. Vaikka minulle on sellainen tehty, minun on vieläkin vaikea ymmärtää sitä, kiitollinen Ritva kuvaili alkuviikosta IS:lle.
Vastaavia leikkauksia tehdään Suomessa vain 15–20 kappaletta vuodessa. Kaikki tehdään Helsingissä, ja niitä tekee Töölön sairaalassa työskentelevän Leheckan lisäksi ainoastaan yksi neurokirurgi.

Äärimmäistä tarkkuutta vaativia työskentelytapoja täytyy harjoitella vuosia ennen kuin opittua taitoa voi kokeilla käytännössä.

– Siinä tehdään niin pieniä liikkeitä sormilla ja käsillä, että ne pitää hallita millimetrin tai kymmenes- tai sadasosan tarkkuudella, neurokirurgi kuvailee.


Harjoittelu alkaa laboratoriosta ja kursseilta, joilla opetellaan perusasioita.

– Sen jälkeen täytyy treenata oma-aloitteisesti viikoittain tai mielellään useamminkin, hän sanoo, mutta toteaa samaan hengenvetoon, ettei taito pysy yllä kokeneemmallakaan ilman säännöllistä treeniä, vaikka harjoitusta ei määrällisesti tarvitse niin paljon kuin alussa.

– Rutiinia mikrokirurgiasta tulee arkityössä, mutta sitten on tiettyjä hyvin hankalia leikkauksia, joissa täytyy olla oman suorituskyvyn ylärajoilla. Silloin tietysti mielellään – jos mahdollista – hakee etukäteen tuntumaa malleilla tai muuten. Sitä se melkein vaatii, Lehecka pohtii.

Pisimmät aivoleikkaukset aloitetaan aamulla, ja valmista voi olla vasta alkuillasta. Rupeama kuulostaa hurjan pitkältä, kun työ on millimetrin tarkkaa ja joutuu toimimaan suorituskyvyn äärirajoilla. Leheckan mukaan lyhkäisten taukojen suunnittelu jo ennakkoon helpottaa.


– Se, että jossain välissä pitää 15 minuutin tauon, jonka aikana saa verensokerit ylös ja rentouduttua, voi lyhentää leikkauksen kokonaiskestoa huomattavasti. Se voi kuulostaa ajanhaaskuulta, mutta kukaan ei pysty keskittymään loputtomiin. Tällä pyritään siihen, että kriittisiin vaiheisiin pystyy keskittymään mahdollisimman hyvin.

Aivoleikkaukset ovat aina raskaita myös potilaalle. Toipuminen voi kestää viikkoja tai kuukausia. Fyysisen toipumisen lisäksi mullistuksia tapahtuu myös henkisellä tasolla. Elämänarvot voivat kääntyä päälaelleen vakavan sairastumisen jälkeen, ja tilanteen kanssa täytyy päästä sinuiksi.

Neurokirurgin kannalta haastavinta on Leheckan näkökulmasta puolestaan tunne siitä, että pienikin oma virhe leikkaussalissa voi aiheuttaa kohtalokkaita seurauksia.

– Vaikka on tosi laadukas tiimi ympärillä ja tietää, että kaikkiin voi luottaa, niin kyllä siinä tuntee itsensä välillä todella pieneksi, hän huokaa.

– Osa toimenpiteistämme on äärimmäisen haastavia. Etenkin silloin hyvän ja huonon lopputuloksen ero olla kiinni millimetreistä tai vähemmästäkin, havainnollistaa Lehecka, mutta tähdentää silti samalla, että leikkaussalissa tehdään tiimityötä, jossa mikään ei nojaa yhden ihmisen taitoihin.

– Kaikkien pitää olla niin hyviä kuin mahdollista. Silloin voidaan tuottaa maailmanluokan tuloksia.

Alussa vaikeisiin tehtäviin voi hänen mukaansa liittyä myös pelkoa, joka syö voimavaroja.

– Siinä vaiheessa vaikeiden leikkausten jälkeen takki on todella tyhjä. Niitä tilanteita tulee toki nykyäänkin, mutta harvemmin. Mitä kokeneempi on, sitä vähemmän yllätyksiä tulee.


Kun takki on tyhjä, on paras apu palautumiseen Leheckan mukaan normaali arkielämä.

– Mutta myönnettäköön, että joskus on fyysisesti todella väsynyt. Silloin ei auta kuin levätä, ja seuraavana päivänä sitten taas lähteä uudella innolla tekemään.

Alalla, jossa kohtaa päivittäin vakavasti sairaita ihmisiä auttaa jaksamaan se, että potilailta kerätyn palautteen mukaan yksikön työnlaatua pidetään hyvänä.

– Kohtaamme niin paljon haastavia ja raskaita elämäntarinoita, että työssä jaksamisen kannalta on äärimmäisen oleellista, että tulee tunne, että se on merkityksellistä ja että siitä hyödytään. Vaikeissa sairauksissa potilaat pitävät usein pientäkin apua merkittävänä heidän elämänlaadulleen.