Kustannusosakeyhtiö Aula & Co julkaisi maaliskuun alkupuolella suomennetun version Nick Caruson ja Dani Rabaiottin jonkinlaiseen klassikkoasemaan nousseesta englanninkielisestä alkuteoksesta Does is Fart? The Definitive Field Guide to Animal Flatulence. Suomeksi teoksen nimi on ytimekkäästi Piereekö se?
Kyseessä on noin 140-sivuinen kattava paketti siitä, mitä eläinten suolistokaasujen päästämisestä – kansanomaisesti sanottuna piereskelystä – tiedetään.
Kirja on tieteellisesti pätevää ja ainakin kakkahuumorin ystäville helposti uppoavaa vessalukemista. Sen tekijätkin ovat ihan oikeita ekologeja ja eläintieteilijöitä, jotka saivat idean alun perin Twitter-keskusteluista.
Ensiksi käydään tietysti läpi se, mikä tai mitä pieru oikein on, mutta lyhyen katsauksen jälkeen päästään jo itse asiaan.
Piereekö delfiini? Kyllä, äänettömästi veden alla, mutta niiden peräaukoista kohoavat kuplat ovat tästä kiistaton todiste.
Entäs lumileopardi? Oletettavasti kyllä, mutta eläimen harvinaisuuden vuoksi suoria havaintoja ei ole tehty. Edelleen voidaan spekuloida paksun, pörröisen turkin vaimentavan pierujen äänen.
Entä hietasimpukka? Ei, mutta se oksentaa.
Delfiini on yksi kirjassa esitetyistä reilusta 80:stä eläinlajista.
Kirjan mukaan myöskään linnut eivät piereskele ja tätä tietoa ryyditetään kuvauksella niiden biologiasta: linnuilla ei ole suolistossaan samoja kaasua tuottavia bakteereja kuin nisäkkäillä ja muilla piereskelevillä eläimillä. Lisäksi ravinto kulkee linnun ruoansulatuselimistön läpi nopeasti, joten kaasun kerääntymiseen ei jää aikaa.
Kirja ei pelkästään kerro mitkä eläimet kaasuttavat ja mitkä eivät, vaan se kertoo yksityiskohtaisia kuvauksia ja esimerkkejä näistä kaasutuksista. Esimerkiksi sillin kerrotaan päästelevän veteen ilmakuplia, jotka tuottavat noin puoli sekuntia kestävän ”korkean, pärisevän äänen”, jonka taajuus on 1,7–22 kilohertsiä. Harmillisesti se jää kuitenkin kertomatta, miten tällainen tieto on saatu selville.
Pääseepä mukaan ihminenkin, vaikka sen kohdalla todetaankin, että todennäköisesti lukija tietää jo vastauksen. Kyllä, ihminen piereskelee, mutta muista kädellisistä poiketen piereskely herättää ihmisissä monenlaisia tunteita aina häpeästä huvittuneisuuteen.
Kirja kertoo muutaman mielenkiintoisen esimerkin siitä folkloresta, jonka ihminen on vuosisatojen ja -tuhansien aikana paukuttelulle kehittänyt.
”Yksisarvisia ei kenties ole olemassa, mutta jos olisi, ne taatusti piereskelisivät.
Esimerkiksi japanilaisessa kansanrunoudessa esiintyvä vedenhenki kappa voitiin karkottaa erityisen väkevillä pieruilla, kun taas Kanadan alkuperäisasukkaiden innujen mytologiassa peräaukon henki nimeltä Matshishkapeu – mikä kääntyy ”pierumieheksi” – on voimakas ja leikillinen henki, jonka uskottiin osaavan ennustaa tulevaa.
Pierut ovat päässeet mukaan jopa Danten kuuluisaan runoelmaan Helvetti, jossa pirujen retkueen ”soitti lähtöön perätorvellansa” joukon johtaja. Tämä lienee yksi tunnettuimista maailmankirjallisuuden pierukuvaelmista.
Piruja kirjasta ei sen enempää löydy, sillä mukaan on päässyt vain yksi yliluonnollinen eläin, yksisarvinen. Kirjoittajien mukaan sekin pieree.
– Yksisarvismyytin alkulähde saattavat olla sukupolvelta toiselle periytyneet kuvaukset suuresta jääkaudenaikaisesta sarvikuonolajista (Elasmotherium), jolla oli yksi pitkä sarvi keskellä otsaa. Koska nykyään olemassa olevat sarvikuonot piereskelevät vuolaasti, voidaan olettaa, että niin teki myös kyseinen sukupuuttoon kuollut laji. Yksisarvisia ei kenties ole olemassa, mutta jos olisi, ne taatusti piereskelisivät.