Hei! Olemme valloittaneet Kolin ja kohta aiomme valloittaa J:kylän. Ihana matka, mutta täytyy sanoa, että hieman on ikävä Äidin tekemää ruokaa ja Isän lämmittämää saunaa ja omaa sänkyä. Saavumme ensi viikon keskivaiheilla tai lopulla. Monin terv. Eine ja Riitta.”
Tumma Eine, 21, ja hänen paras ystävänsä, 23-vuotias vaaleatukkainen Riitta katselevat edessä avautuvaa Suomen kansallismaisemaa, henkeä salpaavaa Kolia.
”Ihanaa!!! Olemme olleet täällä jo yhden yön ja tämän ihanan aamun. Tällä reissulla on tämä Pielisjärven ranta ollut kaunein”, Eine kirjoittaa Aino-äidilleen kotiin Jyväskylään.
On 25. heinäkuuta 1959.
Tytöt ovat reissanneet jo viikon polkupyörillä Suomen kauniissa suvessa. He ovat yöpyneet Naarajärven leirintäalueella ja olleet heinätöissä Rantasalmella. Sieltä he ovat jatkaneet Punkaharjun leirintäalueelta kohti Savonlinnaa ja nousseet Orivesi II-laivaan. Vesiteitä pitkin kaksikko on matkannut Joensuuhun ja sieltä yhden yön kaupungin leirintäalueella levättyään Kolille.
”Olemme käyneet Tynkkyset ja Punkaharjut ja nyt lähdemme Joensuuhun laivalla täältä Savonlinnasta. Terveitä ollaan”, Riitta kirjoittaa äidilleen Savonlinnasta, mutta laittaa kortin postiin vasta Joensuussa.
Kahden Kolilla vietetyn yön jälkeen tytöt suuntaavat kohti Polvijärveä. He aikovat poiketa vielä sukulaisissa Varkaudessa, mutta sitten suuntana on koti. Riittaa odottaa työ toimistoapulaisena posti- ja lennätinkonttorissa. Eine jatkaa sairaanhoitajaopintojaan, joista on jäljellä vielä pari vuotta.
Tätä matkaa pumpulipuseroiset, panamahattuiset ja ballerinatossuiset tytöt ovat odottaneet pitkään. Einen leveälierinen panamahattu on vaaleansininen ja Riitan vaaleanpunainen, jossa on vaaleansininen silkkinauha. He ovat ommelleet itse kantopussit huoville.
Kuntoaan tytöt ovat kasvattaneet kuukausien ajan pyörälenkeillä. Kummallakin on sininen pyörä, Einellä Kiri ja Riitalla Kärnän. Einen vanhassa pyörässä on uusi hameverkko. Riitan pyörä on vain vuoden vanha.
He lähtevät matkaan heti, kun molempien loma alkaa.
Matka päättyy kuolemaan.
Mustan, Atissa-merkkisen kameran Riitta saa matkalle lainaksi veljeltään Veikolta. Murhaaja vie kameran ja sen taltioimat muistot.
Polkupyörien satulalaukuissa on kaikkea tarpeellista, spriikeittimestä muovilautasiin, pyyheliinoihin, palasokereihin, suolaan ja kauraryyneihin. Riitta on saanut lainaksi Veikko-veljeltään mustan Altissa-merkkisen kameran muistojen taltioimista varten.
Murhaaja vie ne muistot mennessään.
Kuuliaiset tytöt ovat luvanneet lähettää kortin kotiin jokaisesta kauppalasta.
Kolin kortista tulee viimeinen.
Ilta-Sanomat kertoi tapauksesta 21.8.1959.
Polvijärvellä tytöt majoittuvat Juntusen matkustajakotiin. Illalla he lähtevät tansseihin Polvijärven lavalle. Liikeapulainen Veikko tanssittaa tummaa Eineä. Vasta saattomatkalla Eine kertoo kavaljeerilleen nimensä. Eine myös kertoo Veikolle, että Riitan tanssittaja on jyväskyläläinen nuorukainen.
Tanssin väliajatkin Riitta ja tumma, hoikka nuorukainen ovat yhdessä lavan keskellä. Kun Eine ja Veikko poistuvat, Riitta jää vielä tanssimaan. Veikko vie Einen katsomaan sankarihautoja ja tuo sitten tytön turvallisesti matkustajakotiin.
He istuvat rappusilla, kun Riitta tulee nuorukaisen kanssa. Pojat poistuvat, ja tytöt käyvät levolle. Niin käy myös majatalon omistajarouva, joka on valvonut ja odottanut tyttöjen paluuta.
Poliisitutkinnassa taltioitiin kaikki alueelta löytyneet tyttöjen vaatteet, tavarat ja kengät.
Aamulla tytöt pyytävät matkustajakodin omistajalta lämmintä ruokaa ja nousevat sitten polkupyöriensä selkään.
On 27. heinäkuuta 1959, tyttöjen viimeinen elinpäivä.
Taakse jäävät Sotkuma, Käsämän lossi, Liperin kirkonkylä, Onkisalmen lossi ja Vihtari.
Taakse ilmestyy tyttöjen tietämättä myös mopedimies. Hän makoilee Liperissä lammen rannalla, kun huomaa kahden sortsiasuisen tytön polkevan ohi. Mopedimies ei päästä tyttöjä katseensa ulottumattomiin.
Poliisi kuvasi eri mallisia mopoja salaperäisen mopomiehen löytämiseksi.
Kaunis kaksikko herättää huomiota myös Heinävedellä. Siellä on vasta pidetty Kirkastusjuhlat.
Paikkakuntalaiset pojat, sekatyömies Keijo, 18, ja metsäharjoittelija Heikki, 21, ovat matkalla Kerman kanavalle katsomaan Leppävirta-laivaa, kun tytöt ajavat heitä vastaan. Retkeilijätytöt jäävät kaihertamaan poikien mielissä.
Heinävedellä tytöt soittavat apteekin yökelloa. Farmasian ylioppilas Maija, 22, avaa oven. Riitta haluaa ostaa terveyssiteitä. Kolmen kappaleen pakkaus maksaa 105 markkaa.
– Ostanko tämän, Riitta kysyy Eineltä.
– Osta vaan, Eine vastaa.
Riitta ostaa vain yhden siteen. Maija irrottaa sen pakkauksesta ja perii Riitalta 38 markkaa. Maija arvelee, että tytöillä on rahapula. Hiljaiset tytöt poistuvat ja Maija palvelee entisen poliisikonstaapelin vaimoa Agnesta, joka on myös tullut apteekkiin.
Osuuskaupan baarissa tytöt istuutuvat lähinnä jäähdytyshuoneen ovea olevaan pöytään. Eine ostaa osuuskaupan baarista viinereitä, munkkeja ja neljä lasia maitoa. Hän käyttää ostoksiin pari sataa markkaa.
Riitta ja Eine.
Riitta on ottanut lomamatkalle mukaan 6 000 ja Eine 7 000 markkaa, mutta osa rahoista on jo huvennut. Kaikkea Eine ei aio kuluttaa, sillä hän aikoo tehdä vielä ennen kesän loppua toisen matkan sukulaisten luo Mäntyharjulle.
Heinäveden kirkon ja hautausmaan välissä tytöt vaihtavat sortsit pitkiin housuihin. Ilta on viilenemässä.
Tunnit käyvät vähiin.
”Sylvin sydänalassa läikähtää pelko, kun hän näkee mopedimiehen kääntyvän tyttöjen perään.
Kun laiva on lipunut ohi, Keijo ja Heikki palaavat kirkonkylään. Keskus-Kahvilan pihalla he saavat kuulla paikkakuntalaiselta Paulilta, että tytöt ovat lähteneet kohti Varkauden tietä. Pojat lähtevät perään. He näkevät tytöt hautausmaan kohdalla. Pojat ajavat ohi, kääntyvät takaisin ja huomaavat tyttöjen poikkeavan Tulilahden leirintäalueelle päin.
Sylvi-rouva perkaa perunamaataan Varkauteen johtavan maantien varrella, kun hän näkee tyttöjen kääntyvän maantieltä Tulilahden leirintäalueelle vievälle tielle. Noin sata metriä tyttöjen jäljessä ajaa tuntematon mopedimies. Sylvin sydänalassa läikähtää pelko, kun hän näkee mopedimiehen kääntyvän tyttöjen perään.
Aurinko laskee.
Tytöt haluaisivat taittaa matkaa aina Varkauteen asti, mutta eivät enää jaksa. Siksi he laskeutuvat tieltä mäen rinnettä alas Tulilahden leirintäalueelle, jota ei ole edes matkailukarttaan merkitty.
Tutkintamateriaaleihin taltioitiin teltan sijainti.
Teltta-aukio on pieni, vain noin 50 kertaa 20 metriä. Leiripaikalla on paljon kuun alussa riehuneen myrskyn kaatamia puita. Yksi on kaatunut polun poikki.
Paikkakunnan lapset tapaavat käydä rannassa uimassa. Laituri on koivunrungoista tehty. Kesäkuussa leirialueella oli poikakerhon kesäleiri.
Tytöt pystyttävät vihreän harjatelttansa kuusenhavujen päälle. Kuusenhavut ovat jonkun edellisen leiriläisen jäljiltä.
Tytöt polttelevat myös Keijon ja Heikin mielissä. Pojat päättävät lainata Keijon isän moottorivenettä ja ajavat sillä leirialueelle.
– Nythän meillä on tulensytyttäjät paikalla, tytöt sanovat, kun pojat rantautuvat.
Keijo kerää rannalta paperia, mutta nuotio ei ota tulta alleen.
Niinpä Keijo ottaa moottoriveneestä kääntöveitsen ja hakee metsästä lisää tuohta sytykkeeksi. Tytöt lämmittävät vettä, juovat kaakaota ja syövät eväitä. He tarjoavat kaakaota myös pojille, mutta pojat eivät ota. Kahvi maistuisi, mutta sitä tytöillä ei ole. Mukana ei ole edes kahvipannua.
Tytöt kertovat kesälomareissustaan ja tansseista Polvijärvellä. He kujeilevat eivätkä suostu kertomaan oikeita nimiään.
Keijo ja Eine lähtevät hakemaan tuohta tuokkosiin myrskyn kaatamasta koivusta. Keijo yrittää reissulla syleillä ja suudella Eineä, mutta Eine ei anna. Keijo hassuttelee laittamalla panamahatun päähänsä. Kun Keijo ja Eine palaavat telttapaikalle, molemmilla on panamahatut päässä.
Tyttöjen panamahatut löytyvät vasta noin vuosi surmien jälkeen.
Ilta on tyyni. Vain kevyt henkäys käy järveltä. Päivällä lämpötila on kirinyt yli 20 asteen, mutta yötä kohti kulkiessa asteita on enää 13. Keijo hakee viltit tyttöjen teltasta kaikkien suojaksi. Einellä on sininen villapusero ja Riitalla sininen kangaspusero.
Viltit harteilla tytöt viettävät viimeistä iltaa.
Läheisellä näköalakalliolla rakennustyöläinen Olavi ja liikeapulainen Eila kuulevat iloista kisailua, naurahduksia ja muita ääniä. He näkevät tuntemattoman miehen lähellä leirikäymälää. Mies vilkaisee Eilaa nopeasti, mutta ei sano mitään. Mies kävelee nopeahkosti, hänen vartalonsa on hoikka, ihonväri vaaleahko ja ryhti tavallinen.
– Kuka tuo on? Eila kysyy Olavilta.
Olavikaan ei tunne miestä. Mies ei enää katso taakseen, vaan kulkee leiriä kohti.
”Mies ei enää katso taakseen, vaan kulkee leiriä kohti.
Heikki tekee tytöille tuokkoset. Niiden pohjaan pojat kirjaavat leikillään väärät nimet, koska tytötkään eivät suostu oikeita nimiään antamaan. Keijo kirjoittaa pohjaan kuivamustekynällä August Laine Heinävesi Tulilahti ja toiseen August Laine Heinävesi Multlahti.
Toisen tuokkosen nurkkaan Keijo raapustaa vielä oikeat nimikirjaimensa K.R. Heikki kirjoittaa nimekseen Matti Ovaskainen. Pohjaan pojat kirjaavat vielä kellonajan 23.15. Ajan Keijo katsoo kellostaan.
Tuokkoset, johon tyttöjen tapaamat Keijo ja Heikki kirjoittivat leikillään väärät nimet.
Murhaaja hautaa myöhemmin tuokkoset hiekkaan.
Keijo ottaa tytöistä kuvan tyttöjen lainakameralla. Heikki ei tule kuvaan. Keijo laskee käden Einen kaulalle. Sitäkään Eine ei hyväksy, mutta antaa lopulta käden olla siinä.
Kesäilta kääntyy yöksi. Keijo vie huovat takaisin telttaan. Hän pyytää tummaa Eineä telttaan kanssaan. Eine vastaa topakasti, että hän tulee sitten, kun poika tulee sieltä pois.
Tytöt eivät laske poikia telttaansa. Tytöt sanovat, ettei heillä ole ollut telttavieraita tähänkään asti eivätkä he ota nytkään. Puoli kahdentoista aikaan pojat lähtevät.
”Tytöt eivät laske poikia telttaansa. Tytöt sanovat, ettei heillä ole ollut telttavieraita tähänkään asti eivätkä he ota nytkään.
Nuorten illanviettoa on koko ajan salaa tarkkaillut tuntematon mopedimies. Mopedimies pitää poikien kisailua kovakouraisena. Sitten hän huomaa poikien lähtevän.
On keskiyö. Myös mopedimies poistuu paikalta. Rantaan tulee isokokoinen mies. Niin mopedimies myöhemmin kertoo.
Pitkän ajomatkan väsyttämät tytöt käyvät levolle. Panamahatut ja tuokkoset jäävät rannalle nuotiopaikan lähelle.
Aamun sarastusta tytöt eivät enää näe.
Poliisin karttaan on merkitty tyttöjen reitti ja havaintoja salaperäisestä mopedimiehestä.
Leiripaikasta tulee pahuuden näyttämö. Pimeän turvin murhaaja käy tyttöjen kimppuun. Hän viiltää puukolla teltan auki. Hän puristaa Eineä kurkusta, lyö tylpällä esineellä reiteen ja puukottaa ylävartaloon. Pistohaava ulottuu keuhkoon asti.
Riittaa murhaaja iskee päähän ja puukottaa useita kertoja rintakehään.
Jos tytöt huutavat hätäänsä, sitä ei kukaan kuule. Lähimmät talot ovat noin puolen kilometrin päässä, mutta nekin ovat mäen takana. Järvikään ei kanna sitä hirveää hätää, mikä tytöillä on.
Murhaaja tappaa kylmäverisesti kummankin tytön. Eine menehtyy runsaaseen verenvuotoon. Riitta kuolee pään alueen murskavammoihin.
Surmahetkellä Eine on alasti, mutta Riitalla on vaatteet yllään.
Äidit odottavat tyttöjään kotona. Eine on vanhempiensa ainokainen. Riitalla on 12 sisarusta, joista kahdeksan on enää elossa.
Kotiin tytöt tulevat arkussa.
Järkyttyneitä sotilaita kantamassa tyttöjen ruumiita lavetilla kuorma-autoon.
Kun veriteko on tehty, murhaaja polkee tytöt kapeaan suohautaan.
Hän kaivaa haudan rautalapiolla, jonka hän hakee mäen takaa talosta. Tuvassa nukkuu lähes 10-vuotias sekarotuinen koira. Koira ei hauku, kun tappaja hiipii pihaan ja anastaa lapion rakenteilla olevan saunan kulmalta. Koiralla on tapana ulkona ollessaan haukkua kaikki taloon tulijat. Perheen poika Reinokaan ei havahdu yöllä mihinkään epätavalliseen.
Kapea, ojamainen hauta on liki kolme metriä pitkä. Murhaaja pudottaa Riitan alimmaiseksi ja alastoman Einen osin Riitan päälle. Alimmillaan suohauta on vain 25 senttiä syvä. Rautalapio osuu pohjassa maatuneeseen tukkiin eikä murhaaja saa hautaa siitä kohdasta syvemmäksi.
Einen päälle murhaaja heittää vaatteita. Mustalla anorakilla hän peittää Einen kasvot. Einen alastoman ruumiin peitoksi hän laittaa vielä mustan paitapuseron, siniset verryttelyhousut ja mustat pitkät trikoohousut, joiden lahkeessa on sukka.
Riitan päälle murhaaja latoo myös vaatteita, alushousut, sinisen villapuseron, vihreäpilkkuinen huivin, villaisen päähineen ja villasukan.
Ruumiskätkö löytymishetkellä. Kuvassa on poliisin punaisia merkintöjä.
Kahdeksalla suoturpeen palasella murhaaja kätkee tytöt hautaan. Haudan päälle hän latelee ristiin rastiin ajopuita ja risuja. Hän naamioi hautaa vielä metrin mittaisilla kuusen ja männyn taimilla.
Kaiken tämän jälkeen haudan pinta näyttää koskemattomalta. Elämän merkeistä tulee kuoleman todisteita.
Murhaaja myös kätkee tyttöjen tavaroita metsään. Sammalpeitteen alle hän piilottaa retkeilyvarusteet ja naamioi kätkön kahdella katkaistulla kuusentaimenella. Piilotetuissa polkupyörän satulalaukuissa on muun muassa pieni vaalea huivi, saippua, Makao-maitokaakaota, kankainen nenäliina, kahdet aurinkolasit, Kolin matkailuopas ja kaksi postikorttia, pieni kannu polkupyöräöljyä, uimapuku ja kaksi pyyheliinaa.
”Elämän merkeistä tulee kuoleman todisteita.
Toisessa polkupyörälaukussa on muun muassa valkoinen kangaspusero ja toilettilaukku, jossa on kaksi hammasharjaa, kokoonpantava hammasharjalasi, kampa, rasia Vitalista, boorisalvaa, heftaa, Heinäveden Osuuskaupan 200 markan kuitti, kynsisakset, hiussolkia, Punkaharjun ja Kolin leirintäalueen maksukuitteja. Niiden lisäksi laukussa on muovilautanen, ompelutarvikepussi, käsipeili, lasinen voipurkki, jossa on vähän voita ja voissa puukonkärjen jälki, kaksi ruokalusikkaa ja kaksi haarukkaa.
Kummankin tytön matkakassan, sen mitä tuhansista markoista on vielä jäljellä, murhaaja vie. Hän jättää vain viisimarkkasen toilettilaukkuun sammalpeitteen alle.
Tyttöjen pyörät murhaaja upottaa järveen 130 metrin päähän koivunrunkoisesta leirilaiturista luoteeseen. Se on järven syvin kohta.
Heinävetiset tytöt, rahastaja Aili ja hänen naapurinsa Ritva, tulevat Tulilahden rantaan uimaan puolenpäivän aikaan. Mitään merkkejä yön verityöstä ei näy. Rannassa kelluu vain särkyneen sinisen muovimukin kappaleita. Sellaisesta tytöt joivat kaakaota.
Vanhemmat odottavat Eineä ja Riittaa kotiin Jyväskylään. Sinne tulevat vain kortit Kolilta. Varkaudessakin odotetaan turhaan tyttöjä kylään.
Keskiviikkona 29. heinäkuuta Keijo palaa Kuittualta tansseista. Puoli yhdeksän aikaan hän käy mopedillaan Tulilahdessa. Hän jättää mopedin viimeiselle veräjälle ja juoksee rantaan katsomaan, ovatko tytöt jättäneet tuokkoset sinne. Niitä ei löydy. Heikille Keijo kertoo tyytyväisenä, että tuokkoset ovat kelvanneet tytöille matkaan. Seuraavana päivänä pojat lähtevät metsätöihin.
Aikaa kuluu. Riitan töiden pitäisi alkaa konttorissa 3. elokuuta, mutta täsmällisestä tytöstä ei kuulu mitään. Riitta on ollut töissä toimistoapulaisena jo pari vuotta valmistuttuaan Jyväskylän kauppaoppilaitoksesta.
Einen äiti tekee katoamisilmoituksen poliisille molemmista tytöistä. Sydän on huolesta täynnä.
On 4. elokuuta. Kello on 9.40.
Poliisi kirjaa ylös tuntomerkit: Tampereella syntyneen Eine Maria Nyyssösen pituuden 163 senttiä, hoikan vartalon, täyteläiset kasvot, tummanruskeat ja luonnonkiharat hiukset, sinivihreät silmät, pehmeän ja hiljaisen puhetavan, reippaan käynnin ja ryhdin.
Sortavalassa syntynyt Riitta Aulikki Pakkanen on samanpituinen kuin Eine, vaaleatukkainen, hänen silmänsä ovat siniharmaat, kasvot soikeat, vartalo tavallinen, olemus rauhallinen ja toimeentulo hyvä.
Liitteeksi poliisi ottaa kuvat tytöistä. Kuvassa tummalla Einellä on sairaanhoitajien hilkka päässään. Riitta hymyilee kameraan lyhyessä tukassa.
Eine ja Riitta.
Poliisi kirjaa katoamisilmoituksiin vielä, että molempien perhesuhteet ovat hyvät. Tytöt asuvat kotona vanhempien kanssa.
Aino-äiti pelkää, että tytöt ovat joutuneet onnettomuuden tai rikoksen uhreiksi.
Poliisi arvelee tyttöjen hukkuneen jonnekin uintireissulla. Einen isä, Hugo, ei tätä usko, sillä molemmat tytöt ovat hyviä uimareita.
Huonoista vaihtoehdoista jäljelle jää pahin.
Tyttöjä etsitään Polvijärven ja Pieksämäen väliseltä maantieosuudelta. Molempien tyttöjen vanhemmat lähtevät myös autolla etsimään lapsiaan.
– On ollut viime päivinä niin yksinäistä, etten osaa jäädä tänne, vaan lähden mieheni kanssa Polvijärvelle, vaikka minusta ei mitään apua siellä olisikaan, Einen äiti kertoo lehtimiehelle.
Isä näyttää tyttärensä huonetta, jossa seiniä kiertää muratti.
– Muratit tietävät onnettomuutta, murheen murtama isä sanoo.
Kun vanhemmat kohtaavat Polvijärvellä jääkärien partion, he kiittävät etsijöitä. Hämärän tuloon saakka etsintöjä jatketaan, mutta mitään ei valkene.
Apuun pyydetään ilmavoimat. Stieglitz-kone lentää matalalla Jyväskylä-Pieksämäki-Jäppilä-Varkaus-Heinävesi-maantien suunnassa. Valokuvaaja-tähystäjä ottaa kuvia. Järvet ja lammet tutkitaan taivaalta tarkasti.
Sanomalehdistössä tyttöjen arvuutellaan joutuneen milloin salamaniskujen, milloin liikenneonnettomuuden uhreiksi. Poliisi yrittää hillitä huhuja.
Kaikki pahan merkit ovat ilmassa.
Leirilaiturista on matkaa suohaudalle noin 215 metriä poliisin esitutkintapöytäkirjan mukaan.
Heinäveden seurakunnan haudankaivaja Ferdinand, 47, saa kuulla tyttöjen katoamisesta. Kun hän menee 6-vuotiaan poikansa kanssa verkonlaskuun Tulilahteen, hän huomaa, että lahden pohjukassa hänen aiemmin keräämiään rantapuita on siirrelty. Hän kysyy pojaltaan, onko tämä kasaa siirrellyt, mutta pikku-Ossi kieltää. Ferdinand on vuokrannut pohjukasta itselleen laidunmaata. Se on piikkilanka-aidoilla ympäröity.
Ferdinand katselee kalalle mennessään kaatuneiden puiden juuria ja mutahautoja. Hänelle tulee mieleen, josko tytöt olisivat joutuneet onnettomuuteen Tulilahdella. Hän käy ihan tyttöjen suohaudan vieressä, mutta kun mikään ei paljasta tyttöjen kohtaloa, hän jatkaa matkaa varastokojulleen, ottaa verkot ja lähtee poikansa kanssa vesille.
Kuusi päivää katoamisilmoituksen jälkeen myös metsätöissä olleet Keijo ja Heikki kuulevat radiosta tyttöjen katoamisesta. Pojat kertovat poliisille, että ovat tavanneet tytöt Tulilahden leirintäalueella. Poliisi vie Keijon ja Heikin Tulilahden leirialueelle, missä pojat näyttävät tyttöjen teltan ja tulisijan paikan sekä kohdan, jossa tyttöjen pyörät olivat.
16. elokuuta paikkakuntalaiset osallistuvat sankoin joukoin isoon etsintään Tulilahdessa. Se ei ratkaise jäljettömiin kadonneiden tyttöjen arvoitusta.
Kaksi päivää myöhemmin sammakkomies tutkii järven pohjaa sadan metrin matkalta leirilaiturin molemmilta puolilta. Sattumalta lähietsintöihin osallistunut kuopiolainen edustaja Lasse löytää leirirannasta melkein tyttöjen telttapaikan kohdalta, lepän juurelta, nauhan pätkän, jossa on käsin kirjoitettuna numerot 27/9 8 114. Poliisi ottaa salaperäisen nauhan talteen. Se paljastuu myöhemmin pesulalapuksi.
Einen ja Riitan löytöpaikka.
21. elokuuta katoaminen saa käänteen, joka ravistelee koko Suomea.
Savon prikaatissa palveleva ähtäriläinen sotamies Mauno tarttuu kuusentaimeen puoli yhdeksän aikaan aamulla. Se jää käteen. Sotilaille on annettu käsky kosketella irtonaisilta vaikuttavia puiden taimia. Mauno pysäyttää etsintäketjun.
Tyttöjen suohauta löytyy kuusen taimen alta. Se sijaitsee 2,5 metrin päässä vesijättörajana olevasta rantapenkereestä ja 215 metrin päässä leirilaiturista.
Ahtaassa haudassa lepäävät parhaat ystävykset, Eine ja Riitta, kämmenselät vastakkain. Einen leuka on painunut rintaan. Haudan pohjalla on verensekaista nestettä.
Järkyttyneet sotilaat kantavat surmattujen tyttöjen pahveilla peitetyt ruumiit lavetilla kuorma-autoon. Miehet paljastavat päänsä, kun he nostavat vainajat kyytiin.
Auto suuntaa kohti Savonlinnaa, missä tytöille tehdään ruumiinavaukset. Vain hieman aikaisemmin tytöt ovat nauttineet kesäisestä Savonlinnasta, tallentaneet matkamuistoja sydämiinsä. Nyt he palaavat pahantekijän runtelemina.
Raakalaismaisen murhaajan käden jäljet on merkitty punaisella poliisin kuvaan.
Ihmiset vaeltavat surmapaikalle.
Poliisi käynnistää mittavat rikospaikkatutkimukset. Sana tyttöjen julmasta kohtalosta kiirii. Heinävesi kuohuu. Tuhannet uteliaat virtaavat nauhamaisena jonona ohi tyttöjen suohaudan. Jotkut tulevat satojen kilometrien päästä katsomaan hautaa ja poliisien tutkimuksia paikan päälle.
Maatöiden mustuttamat oman paikkakunnan isäntämiehet uhkaavat vääntää murhaajalta niskat nurin.
Suruviesti viedään molempien tyttöjen kotiin. Einen äiti joutuu ottamaan musertavan viestin vastaan ilman miehensä tukea. Hugo on muuraushommissa Pihtiputaalla. Isä saa surusanoman työmaalleen. Ainokaista, elämän valoa, ei enää ole.
Koko Suomi seisahtuu tyttöjen julman kohtalon äärelle.
”Einen äiti joutuu ottamaan musertavan viestin vastaan ilman miehensä tukea. Isä saa surusanoman työmaalleen. Ainokaista, elämän valoa, ei enää ole.
Millainen on ihminen, joka käy kahden retkeilijätytön kimppuun, katkaisee kahden nuoren elämän ja polkee heidän ruumiinsa suohon? Onko sellainen olento ihminen ollenkaan? Lehdistö nimeää tekijän mielipuoleksi ja ihmispedoksi.
Riitan 71-vuotias Antti-isä purkaa surunsa työhön. Hän sahaa polttopuita omakotitalonsa pihalla, kun lehtiväki lähestyy häntä. Pala palalta isä yrittää käsittää, mitä hänen tyttärelleen on tapahtunut.
– Täytyy yrittää työntekoa, ettei vaipuisi toivottomaksi. Elämänhän täytyy jatkua kaikesta huolimatta. Aavistin kyllä alunperin, että kyseessä täytyy olla rikos, jonka jäljet on hävitetty, sillä tiedän aivan varmasti, että tytöt olisivat tulleet suoraan kotiin, jos olisivat olleet hengissä, isä sanoo.
Kolmanneksi nuorin lapsi, Riitta, on poissa. Kaksi suurperheen nuorinta lasta opiskelee vielä lukiossa. Rakkaan siskon kohtaloa on vaikea ymmärtää.
Riitan kello oli revitty väkivalloin ranteesta irti.
Tulilahdella poliisi kaivaa esiin murhaajan kätkemät tyttöjen tavarat. Murhaaja on penkonut esineitä, sillä ne ovat pyörälaukuissa epäjärjestyksessä. Hiljaisina ja silmin nähden järkyttyneinä poliisit tutkivat tyttöjen maallista omaisuutta. Ne tavarat kertovat tyttöjen elämästä, unelmien retkestä. Nyt kaikki huokuu vain kuolemaa.
Maastosta löytyy puukolla viilletty teltta ja teltan keppejä. Teltan pohjaa ei löydy mistään. Se on revitty irti. Kateissa on 136 kertaa 192 sentin suuruinen kappale.
Kaksi päivää ruumiiden löytymisen jälkeen löytyy rautalapio, kiven kolosta sammalkerroksen alle peitettynä. Reino tunnistaa, että kyse on heidän kadonneesta, teroitetusta lapiostaan.
4. syyskuuta tyttöjen pyörät tarttuvat kahden veneen vetämään suurnaaraan. Pyöristä on laskettu ilmat venttiilejä löysyttämällä.
Leiripaikalla on lukittuja veneitä ja yksi lukitsematon, airoton vene, joka on niin huonossa kunnossa, että tuskin sen avulla on kukaan pystynyt pyöriä upottamaan. Poliisi listaa ja tarkistaa moottoriveneiden omistajien liikkeitä murhayöltä, mutta vetää vesiperän.
Tyttöjen polkupyörät löytyivät järven syvimmästä kohdasta.
Rikospaikan läheltä, leirikäymälän ja rannan välisestä metsästä löytyy Riitan kello. Kellon hihna on kulunut. Solki on paikoillaan, mutta remmin toinen puolisko on poikki. Kello on revitty väkivalloin irti.
Kello on pysähtynyt aikaan 3.27. Se ei kerro poliisille murhan tekoaikaa. Kello on käynyt, kunnes veto on loppunut.
Rantahiekasta löytyy vähävaatteisten naisten kuvia sisältävän Jallu-lehden numeron 6/59 sivu. Einen alastomuus ja lehden sivu saavat liikkeelle huhut seksuaalimurhasta, mutta tytöt ovat koskemattomia. Vainajien vaatteistakaan ei löydy spermaa.
Etsinnöistä huolimatta kateisiin jäävät tyttöjen panamahatut, kahdet sortsit, valkoiset rintaliivit, rannekello, kerrasto, beiget kengät, harmaat villasukat, kaksi telttakankaasta tehtyä pussia ja Altissa-kamera. Ne murhaaja on vienyt mennessään.
Poliisi lähettää laboratorioon maanäytteitä leiripaikalta ja nuotiopaikasta. Maanäytteistä ei löydy verta eikä tuhkasta teltan pohjan jäänteitä.
Maastokätköstä löytyneistä polkupyörän laukuista poliisi yrittää etsiä sormenjälkiä, samoin viilletyn harjateltan vetolukosta.
”Etsinnöistä huolimatta kateisiin jäävät tyttöjen panamahatut, kahdet sortsit, valkoiset rintaliivit, rannekello, kerrasto, beiget kengät, harmaat villasukat, kaksi telttakankaasta tehtyä pussia ja Altissa-kamera.
Poliisilla on lukuisia kysymyksiä rikoslaboratorioon. Miten suoturpeet on leikattu? Entä haudan päällä olleet havupuut? Onko ne katkaistu samalla aseella, millaisella ja milloin?
Poliisi haluaa tietää, missä asennossa tytöt ovat olleet teräaseen iskut saatuaan. Voiko vaatteissa olevista jäljistä päätellä, onko murhaaja oikea- vai vasenkätinen?
Paljon on kysymyksiä ja vain vähän vastauksia, ja kaiken aikaa murhaaja loittonee.
Ensimmäiset pidätykset osuvat paikkakunnan omiin poikiin.
Heinäveden vanhalle kansakoululle perustetaan erityinen tutkimuskeskus, jonne sijoitetaan myös oma radioasema. Apulaispäällikkö Vainio lähettää sanoman keskusrikospoliisin poliisineuvos Vasalle 6. syyskuuta. Hän kertoo, että poliisi on ottanut yöllä kiinni kolme heinävetistä veljestä, Reinon, Laurin ja Martin sekä kirvesmies Teuvon ja haudankaivaja Ferdinandin.
”Pidätämme heidät samanaikaisesti ja kuljetamme jokaisen eri autolla. Pidätyksistä emme anna tietoa lehdistölle, mutta pelkään, että se pääsee vuotamaan, sillä toimittajilla on täällä tiedottajia. Pari sormenjälkeä löytyi toisesta pyörästä, mutta ei tietoa, ovatko tekijän.”
Kaksi päivää myöhemmin Vasa Helsingissä saa jälleen sanoman Heinävedeltä. Nyt poliisi aikoo vielä pidättää tyttöjen kanssa näiden viimeistä iltaa viettäneet Keijon ja Heikin, tuokkosten tekijät, ”tarkistusta varten”.
”Sinusta tuntunee hieman ihmeelliseltä lukuisat pidätykset, mutta haluan päästä varmuuteen kaikista, jotta jälkeenpäin ei ole katumista”.
Pidätyksistä ei tiedä kukaan sivullinen. Pidätetyiltä otetaan verinäytteet ja heidän vaatteensa tutkitaan. Ne lähetetään kiitotavarana Helsinkiin.
”Pidätyksistä ei tiedä kukaan sivullinen.
Haudankaivaja lasketaan pian vapaaksi.
Ferdinand kertoo poliiseille olleensa surmapäivän aamuna heinänteossa vanhalla hautausmaalla. Poliisi tenttaa vanhoista harmaista työhousuista. Ne Ferdinand kertoo ostaneensa Joensuun torilta 1 800 markalla. Hän kertoo, että housuille on varmaan roiskunut verta, kun yksi maanviljelijä on pyytänyt lopettamaan kaksi kanaa. Toinen kanoista on potkinut voimakkaasti vielä senkin jälkeen, kun Ferdinand on lyönyt siltä pään poikki. Ferdinand arvelee, että jos työhousuissa on verta, se on kanan.
Verta Ferdinandin vaatteista ei kuitenkaan löydy. Poliisi tutkituttaa haudankaivajan kolmet puvunhousut, puvuntakin, saapashousut, olkaimet, kaksi puseroa, paidan, lippalakin, rukkaset, neljät työhousut ja sadetakin.
Poliisi kuulustelee myös Ferdinandin vaimon, joka on syvästi järkyttynyt siitä, että tyttöjen hauta on löytynyt heidän vuokraamaltaan laidunmaalta. Poliisi tekee myös kotietsinnän perheen taloon.
10. syyskuuta poliisi päästää Ferdinandin pinteestä.
”Kaikkien vakaumus, ei tekijä”, poliisi sähköttää Helsinkiin.
Reinon mukaan kätköstä löydetty lapio on heidän kotoaan viety.
Poliisi kuulustelee kolmea veljestä, joiden talosta murhaaja on vienyt rautalapion. Lauri, 30, kertoo kuulusteluissa kulkeneensa kohtalokkaana iltana kaksi kertaa edestakaisin Tulilahteen johtavalla tiellä. Hän kertoo olleensa Teuvon kotona Teuvon äidin juttusilla ja huomanneensa Olavin ja myymäläautossa toimivan myyjän Eilan kulkevan leirialueen suunnasta valtatielle päin.
Iltakymmenen tienoilla Lauri kertoo olleensa jo kotonaan. Aitassa vuoteella valvoessaan hän on kuullut, kuinka leirirannassa käynnistetään moottori. Moottorin ääni on loitonnut kuulumattomiin, ja Lauri nukahtanut.
Kun Lauri seuraavana aamuna on astellut tupaan, veljet ovat olleet jo kahvilla. Lauri on kuunnellut vielä varhaisuutiset ja lähtenyt sitten heinänajoon.
Laurin velipoika, Riekoksi kutsuttu Reino, muistaa kohtaamisen kohtalokkaana iltana Keijon ja Heikin kanssa. Pojat ovat pyytäneet Tulilahden tiellä tapaamaansa Reinoa viemään tytöille terveisiä. Ylitöistä kotiinsa kulkeva Reino on ohittanut tytöt, mutta kun ei heitä tunne, ei ole puhunut mitään.
Tulilahden maisemaa vuonna 2018.
Poliisi tenttaa, miksi 29-vuotiaalla Reinolla on uudet työhousut. Reino kertoo vanhojen housujen revenneen raudoittajan hommissa niin pahoin, että uudet on ollut pakko ostaa Heinäveden osuuskaupasta.
Reinon kaksosveli Martti, 29, kertoo kuulusteluissa teroittaneensa heiltä kadonneen lapion. Kohtalokkaasta illasta ja yöstä Martilla ei ole erikoisia havaintoja. Hän muistaa rakentaneensa saunaa vielä työpäivän päätteeksi kotonaan ennen käymistä yöpuulle. Martti on nukkunut sikeästi äitinsä kanssa kamarissa. Aamukahvilla Reino ja Lauri ovat näyttäneet Martin mielestä hyvin nukkuneilta.
Pelkillä kuulusteluilla veljekset eivät pääse, vaan heidän vaatteensa tutkitaan, kuten Ferdinandinkin. Puvuntakista, farmarihousuista, alushousuista, paidoista, kumiteräsaappaista, lippalakista ja uimahousuista ei kuitenkaan verta löydy.
Veljessarja lasketaan vapaaksi.
Sitten verilöytö sähköistää tutkimukset.
Yllätyskäänne tulee, kun yhden pidätetyn, kirvesmies Teuvon, 23, vaatteista löytyy verta. Tutkittavana on kaksi puvuntakkia, kahdet housut, kaksi paitaa sekä kumisaappaat jalkarätteineen ja sukkineen. Teuvon takin vuoressa on tuoretta verta vahvoina kuivuneina pisaroina. Hihansuissa ja hihoissa ei ole verta. Verta on selässä, hartioissa, kainalossa, kauluksen oikean käänteen lähellä ja vasemman povitaskun suulla. Samasta taskusta on pohja leikattu pois.
Heinävedeltä sähkötetään: ”Lieneekö tämä tapahtunut jälkien hävittämiseksi. Sinisen paidan etuaukon alapuolella n. navan kohdalla on verijälkipirskeitä, mitkä vaikuttavat vähän laimentuneilta, ehkä pestyiltä”.
Paidoissa on verensekaisia tahroja vatsan kohdalla, mutta ei spermaa eikä spermiiniä. Muissa vaatteissa, housuissa, saappaissa, sukissa ja jalkaräteissä, ei ole verta.
Veriset vaatteet lähetetään seerumilaitokselle tutkittavaksi, samoin Teuvon oma verinäyte. Paljastuu, että paidassa ja takin vuoressa olevissa tahroissa on lähinnä O-veriryhmään kuuluvia veriryhmäominaisuuksia. Teuvon oma veriryhmä on O. Paidassa ja takin vuoressa olevissa tahroissa on ihmisen valkuaista.
Teuvo ei ensin kuulusteluissa osaa selittää, mistä verijäljet ovat tulleet. Siitä Teuvo on varma, että veri on hänen omaansa. Hän kertoo loukanneensa kalastusmatkalla kätensä, kun on pitänyt viinapulloa povitaskussaan. Pullon livettyä taskusta Teuvo on satuttanut kätensä pullon sirpaleisiin. Teuvo kertoo loukanneensa kätensä naulaan myös eräässä talossa töissä ollessaan elokuun lopussa.
Myöhemmin Teuvo kertoo poliiseille, että hän on elokuun ensimmäisenä päivänä käynyt ostamassa sahan, puukon, timpurinkynän ja vasaran remonttitöitä varten. Kesken remonttihommien saha on luiskahtanut Teuvon kädestä ja viiltänyt vasemman käden keskisormen auki. Työkaveri on moittinut, kun Teuvo on irrottanut purukasassa olleen pikkutakin povitaskun haavan siteeksi. Työkaveri on ihmetellyt, miksi Teuvo sitoo haavan ”paskaisella taskun pohjalla”, kun puhdas side olisi parempi. Teuvon mielestä on samantekevää, onko työvaatteessa taskuja vai ei, sitoo haavan, pitää sidettä pari päivää ja hävittää sen sitten.
Aiemman puukkonsa Teuvo kertoo kadottaneensa saarimatkalla heinäkuun 26. päivän iltana ja seuraavana yönä. Teuvon mukaan hän on heittänyt puukon keskelle venettä, kun on saanut vuoltua verkon puikkoa. Puukko on kimmonnut laidan yli järveen. Teuvon mielestä puukko on ollut huono muutenkin, sen kärki on ollut poikki ja sitä on käytetty lähinnä perunankuorimaveitsenä.
Rantahiekasta löytyneen Jallun sivu on peräisin Teuvon veljessarjalta lainaamasta lehdestä. Kun Teuvo tarkistaa lehden, hän huomaa, että siitä puuttuu takakansilehti.
Neljän päivän jälkeen Teuvo lasketaan vapaaksi.
Keijo kertoo kuulusteluissa, kuinka muistaa nähneensä noin sata metriä Tulilahden risteyksestä Heinäveden kirkolle päin tuntemattoman mopedimiehen pysähtyneenä. Mopedi on ollut vaaleansininen Solifer ja miehellä on ollut mopedin tavaratelineellä ruskea asiakirjasalkku. Kun pojat ovat päässeet mopedimiehen ohi, Heikki on kysynyt Keijolta, kyttääkö mies tyttöjä. Keijo on kuitannut kysymyksen vastaamalla, että mies jäähdyttää varmaan vaan mopoaan.
Keijo myöntää kuulusteluissa halailu- ja suuteluyritykset. Ne ovat tyssänneet siihen, että tummempi tytöistä, Eine, on pannut kovasti vastaan eikä ole suostunut suudelmaan.
Keijon, Teuvon, Martin ja Ferdinandin puukot tutkitaan. Verta niissä ei ole. Puukon jäljet eroavat rikospaikan jäljistä eikä niitä voida yhdistää vuolujäljiltään katkaistuihin männyntaimiin.
Tuokkosten tekijätkin lasketaan vapaiksi.
– Poikien kertomus on vilpitön, ylietsivä Ahti Pantzar luonnehtii.
”Heinävesi huokaisee helpotuksesta, kun poliisi ei löydä petoa omien poikien joukosta.
Heinävesi huokaisee helpotuksesta, kun poliisi ei löydä petoa omien poikien joukosta.
Kesken tutkimusten poliisi saa selville, että elokuun ensimmäisenä päivänä 1959 Heinäveden matkustajakodista on poistunut laskunsa maksamatta eräs Yrjö. Hänet jäljitetään ja hänenkin vaatteensa tutkitaan. Niissä on ruskeita tahroja. Yrjön housuista, kolmesta paidasta, solmiosta, nenäliinasta, kengistä ja päällyskengistä ei löydy kuitenkaan verta. Yrjön jalkineista harjattu roska sisältää hiekkaa, savea, oksankappaleita ja muita kasvinosia, mutta ei kuitenkaan piilevän kuoria. Ne ovat kasvijätteiden ohella leimaa-antavia tyttöjen hautojen maanäytteissä.
Yrjö vapautetaan epäilystä.
Heinävedeltä sähkötetään 15. syyskuuta: ”Jyväskylässä yksi pari ottamassa selvää mahdollisesti pettyneistä kosijoista”.
Poliisi saa vihjeen, että eräällä jyväskyläläisellä Sakarilla olisi ollut RUK:n kurssilla 1958 kaapissaan Einen kuva. Poliisi tavoittaa hämmentyneen ylioppilaan, joka kertoo tuntevansa Einen kansakouluajoilta. Sakari kertoo, että hänellä on hallussaan yhteinen luokkakuva, mutta mitään yksityistä kuvaa hänellä ei ole Einestä. RUK:ssa hänen kaapissaan ollut valokuva esittää hänen morsiantaan Sirpaa.
Jyväskylän lanka kuivuu kokoon.
Tutkintaa vaikeuttaa sekin, että Liperissä on liikkunut kaksi paria pyöräileviä neitosia, jotka ovat olleet suunnilleen samalla tavalla pukeutuneita kuin Eine ja Riitta.
”Liperissä liikkunut 27.7. ilm. kaksi paria pyöräileviä neitosia, jotka ovat olleet suunnilleen samalla tavalla pukeutuneita. Aikamääreet heittävät ristiin parilla tunnilla. Se makkaran maksanut mies ei ilmeisesti ollut Nyyssösen ja Pakkasen seurassa.”
Mättääseen kätketty pöytäveitsi löytyy kuukausi tyttöjen jälkeen, noin kymmenen metrin päästä suohaudasta. Pakkasen perheeltä puuttuu juuri samanlainen veitsi, joten päätellään, että se on ollut Riitan mukana. Sormenjälkiä veitsestä ei saa.
Toivo rakoilee 22. syyskuuta: ”Mitään oleellista uutta täällä ei ole tapahtunut. Kaikki hyvät ritsit näyttävän valuvan hiekkaan”.
Paikkakunnalla parveilevat toimittajat kysyvät poliisilta, miksi kaikki eivät ilmoita havaintojaan ja kulkemisiaan vapaaehtoisesti poliisille.
– Ilmeisesti jo pelkkä kuultavaksi joutuminen hävettää pitäjän asukkaita, ylietsivä Ahti Pantzar arvelee.
Tyttöjä seuraillut mopedimies saa yhä enemmän sijaa tutkimuksissa. Poliisi vetoaa mopedimiehen nähneisiin.
”Tämän murhajutun tutkimuksissa on erikoista huomiota kiinnitetty erääseen mopedilla liikkuneeseen mieheen, joka maanantaina viime heinäkuun 27. päivänä klo 20.00 tienoissa oli nähty mopedilla ajaen Tulilahden leirialueen tienhaaran lähellä ja sitten seuraavan mopedillaan Pakkasta ja Nyyssöstä leirialueelle johtavaa tietä pitkin. Ilmeisesti oli sama mies nähty ajavan saman päivänä klo 17.00 tienoissa neitosten perässä lähellä Vihtarin asemaa, joka sijaitsee noin 25 km päässä Heinäveden kirkolta. Koska tämän miehen henkilöllisyyden selvittäminen voi aivan ratkaisevasti vaikuttaa kyseessä olevan rikostapauksen selvittämiseen, pyytää poliisi vakavasti kaikkia henkilöitä, jotka ovat nähneet tällaisen miehen tai jotka muuten voivat antaa hänestä joitakin tietoja viipymättä ilmoittautumaan lähimmälle poliisiviranomaisille. Tämän miehen tuntomerkit ovat: 30–40 vuotias, keskikokoinen, tummahipiäinen, mahdollisesti päivettynyt, kasvot pyöreähköt, yllä ruskehtava nahka- tai keinonahkapusero tai takki, tummahko pitkälippainen hellelakki. Mopedi on väriltään sinertävä ja samanmallinen kuin esim. Hopeasiipi, Husqvarna, Roulette, Rabenack tai Solifer -merkkiset.”
Tutkimusten johtaja, tuomari Arvi Vainio, ei menetä uskoaan, vaikka aika kuluu. Tulilahden kaksoismurha selviää varmasti, Vainio sanoo.
– Minä uskon, että murhaaja ei ole vain kauris, jota takaa-ajetaan, vaan että hän on vaarallinen vastustaja, joka osaa käyttää järkeään, Vainio luonnehtii Uudessa Kuvalehdessä.
Vainio arvelee, että murhaaja seuraa tutkimuksia ja harkitsee mahdollisesti vastavetojakin. Murhaaja on tähdännyt ”täydelliseen rikokseen” mutta, täydellistä rikosta ei Vainion mukaan koskaan voida suorittaa.
– Rikollinen tekee aina virheen, niin on tehnyt Tulilahden tappajakin, Vainio linjaa.
Murhaajalle on tutkimusten johtajan mukaan hyvin riittänyt yksi yö teon tekemiseen ja tavaroiden kätkemiseen. Poliisin tehtävänä on nyt vain kuroa kiinni murhaajan etumatka.
Lokakuun alussa Heinävedeltä sähkötetään keskusrikospoliisin päällikölle:
”Täältä ei kuulu mitään oleellista uutta. Tulilahti on kokonaisuudessaan tarkastettu eikä ole löydetty kuin kolme vanhaa rukkasta ja naisten huopahattu.”
Kehotuksista huolimatta mopedimies ei ilmoittaudu viranomaisille.
Marraskuussa haaviin tarttuu varas, josta tulee epäilty murhaaja. Lukuisista törkeistä varkauksista etsintäkuulutettu, poliiseja piileskellyt 37-vuotias mies pidätetään Munsalassa 6. marraskuuta 1959.
Mies on talollisenpoika Erik Runar Holmström.
Jumala on rakkaus. Näkemiin Eine. Äiti ja isä.
Aino-äidin ääni on täynnä tuskaa, kun hän laskee yhdessä miehensä Hugon kanssa valkoisista ruusuista ja kieloista solmitun seppeleen ainoan lapsensa arkulle.
– Tiedän, että meillä on henkiset siteet Eineen, jota kukaan ryöväri ei voi meiltä riistää, äiti sanoo. Ääni vavahtelee itkusta.
Einen vieressä on Riitan valkea arkku. Sen äärelle käyvät Riitan Antti-isä ja Martta-äiti.
Arkut peittyvät kukista.
Jyväskylän Taulumäen kirkko on ääriään myötä täynnä. Ensimmäiset jonottajat ovat tulleet paikalle kolme tuntia ennen ovien avaamista.
Ulkona on tuhansittain ihmisiä. Koko kaupunki hiljentyy saattamaan suohautaan poljetut Einen ja Riitan siunattuun maahan. Lähinnä valkoisia arkkuja ovat omaiset, suruhunnutetut tyttöjen äidit ja tummissa puvuissa isät.
Kun ovet avataan, arkkuja vartioivat Sairaanhoitajakoulun oppilaat, tumman Einen opiskelukaverit.
Sairaanhoitajaoppilaat ja omaiset kantoivat arkut Taulumäen kirkosta.
Viimeiselle matkalle tytöt siunaa asessori Jorma Sipilä. Avustamassa ovat rovasti Armas Ostela ja pastori Esko Rintala. Pappi pukee tyttöjen hirvittävän kohtalon sanoiksi, jotka viiltävät saattoväkeä. Hän puhuu neitosten pohjattomasta hädästä, epätoivoisesta taistelusta petoa julmemman ihmisen syöksyessä riistämään heidän henkeään.
– Heidän hätähuutoaan ei yksikään auttava ihminen kuullut. Turhaan noiden nuorten nääntyvä henki haki pakotietä, kun heidän polulleen viritetty paula osoittautui liian lujaksi heidän itsensä sitä katkaista.
Tyttöjen viimeisten hetkien ajatteleminen repii rintaa. Äidit painavat päänsä. Mustien huntujen kätköissä kimaltavat kyyneleet. Mitä tuntevat isät lastensa arkkujen äärellä? Miten pysyä vahvana, kun murhaaja on rikkonut kaiken?
Läheisten tuska on mittaamaton.
Virsi 139:n ensimmäinen säkeistö kaikuu enkelten kirkoksi kutsutussa Taulumäen kirkossa.
”Kun lammas eksyy laumastasJa joutuu korpeen kaus,Sä Jeesus, olet murheissasJa otat paimensauvas.Käyt hakemaan,PelastamaanSen pedon hampahista,Ja riemuitenSä kannat senKotihin kadoksista.”
Valtiovallan viimeisen tervehdyksen siunaustilaisuuteen tuo sisäministeri Eino Palovesi. Tyttöjen kohtalo järkyttää syvästi koko kansaa. Tasavallan Presidentin Urho Kekkosen surunvalittelut molempien tyttöjen koteihin on viety jo aiemmin. Ne ovat vieneet henkilökohtaisesti Vaasan läänin maaherra K.G.R. Ahlbäck ja lääninneuvos Alfred Leskinen.
– Miksi nämä ihmislapset elämänsä keväimessä ja kesäisen luontomme ollessa vielä kauneimmillaan temmattiin keskuudestamme äkkiä pois ja vielä niin järkyttävällä tavalla matkalla, jonka tarkoitus oli virkistää ja avartaa nuorten mieliä tulevaa työkautta varten. Miksi nämä kaksi elämän valoisalla nousupuolella kulkenutta nuorta neitosta saavuttavat koko matkan pään ja olosuhteissa, jotka ovat syvästi järkyttäneet koko kansaa? Näin kysyy Suomen kansa tuntien sydänten sisintä riipaisevaa järkytystä ja syvintä myötätuntoa nuoria neitosia ja heidän omaisiaan kohtaan. Tämä kysymys painaa erikoisen raskaana, sen voin vakuuttaa, viranomaisia, joiden tehtävänä on selvittää murhenäytelmä, etsiä syylliset ja rangaista heitä lakiemme mukaisesti, sisäministeri Eino Palovesi purkaa suomalaisten tuntoja pedon ollessa yhä vapaalla.
– Nämä nuoret naiset kirjoittivat omaisilleen matkaltaan, kuinka se oli siihen mennessä onnistunut, mutta kuinka samalla oli ikävä kotiin, kotiin aterioimaan äidin kattaman pöydän ääressä, nauttimaan isän lämmittämästä saunasta ja unesta omassa vuoteessaan kotoisessa ympäristössä. He ovat nyt päässeet kotiin, taivaalliseen kotiin. Suokoon kaikkivaltias heille lempeän unen rakkaan isänmaamme mullassa, Palovesi hiljentyy.
Tuhannet ihmiset tulivat saattamaan Eineä ja Riittaa.
Siunaustilaisuus päättyy Beethovenin Surumarssiin. Sinivalkoisissa asuissa Sairaanhoitajakoulun oppilaat kerääntyvät Einen arkun ympärille ja kantavat arkun kirkosta ulos. Riitan arkkua kantavat sukulaismiehet.
Ulkona Einen sukulaiset ottavat arkun, ja hiljainen surusaatto etenee kohti hautausmaata. Kahdeksantuhatta ihmistä on kerääntynyt puolen kilometrin pituiselle puistotielle, jota pitkin tyttöjen arkut kannetaan kirkosta hautausmaalle. Taivaalta putoilee harvakseen pisaroita.
Viimeiseen leposijaan ystävykset Eine ja Riitta lasketaan vierekkäin. Vanhemmat hyvästelevät tytöt. Kummut peittyvät kukkamereen.
”Näinkö oli Herra Sinun pyhä tahtosi?” yhden seppeleen teksti kysyy. Myöhään iltaan asti käy ihmisten virta haudalla.
Kaksi nuorta, parhaat ystävykset, ovat tulleet tiensä päähän. Heidän kohtalonsa on kirjoitettu kahteen sanaan: Tulilahden kaksoismurha. Se on poltinmerkkinä murhaajan tunnolla.
Tulilahden kaksoismurhasta epäilty talollisen poika Erik Runar Holmström, 37, ei ehdi koskaan saada tuomiota. Hän hirttäytyy sellissään 8. toukokuuta 1961 Vaasan lääninvankilassa.
Jo oikeuskäsittelyyn ehtinyt Tulilahden kaksoismurha jää selvittämättä. Auki jää myös Holmströmin syyllisyys.
Hän on yrittänyt itsemurhaa jo maaliskuussa 1960 ja jättänyt selliinsä jäähyväiskirjeen. Kirjeessä hän ilmoittaa, ettei ole syyllinen ja ettei jaksa enää kuukausia kestänyttä painetta, kun kaikki näyttää toivottomalta hänen syyttömyydestään huolimatta.
”En ole syyllinen Heinäveden murhiin, minun täytyy kuolla.”
Rantasalmen tuomiokunnan tuomari, hovioikeuden asessori Erik Granfelt kysyy oikeudenkäynnin aikana Holmströmiltä useasti, onko tämä murhannut Einen ja Riitan.
– En, Holmström vastaa.
Vakuutatteko tämän, Granfelt tenttaa.
– Kyllä, niiden henki ei minua paina, Holmström vastaa.
Holmströmin kohtaloksi koituvat havainnot Eineä ja Riittaa seurailleesta mopedimiehestä, joka vähän väliä pysähtyy rassaamaan mopoaan. Mopedimies pysyy tuntemattomana, kunnes poliisi nappaa lukuisista Vaasan seudulla tehdyistä varkauksista etsintäkuulutetun Holmströmin kotinsa lähettyviltä Munsalassa 6. marraskuuta 1959.
Pidätyksen yhteydessä Holmströmiltä löydetään Sairaanhoitajalehdestä numero 10 repäisty sivu, kahdet naisten alushousut ja Mora-puukko. Hänellä on myös pistooli, murtovälineitä, ruokaa salkussa ja ruotsinkielinen Solifer-mopedin huoltokirja.
Suurvarkaasta tulee Tulilahden kaksoismurhan epäilty, kun poliisi saa selville, että Holmströmillä on ollut kesällä sininen mopedi. Tuntomerkit tyttöjä seurailleesta miehestä istuvat poliisin mielestä hyvin Holmströmiin.
Niin Runarista tulee ihminen, jonka nimellä pelotellaan kurittomia lapsia vuosikausia. ”Jos et ole kunnolla, tulee Runar ja vie.”
Erik Runar Holmström, moninkertainen murtovaras ja Tulilahden murhista syytetty hirttäytyi ennen oikeuden ratkaisua.
Kuulusteluissa Holmström kiistää jyrkästi Tulilahden kaksoismurhan ja ylipäänsä liikkumisen Itä-Suomessa.
Hallustaan löytyneet naisten alushousut hän kertoo varastaneensa uimarannalta. Sairaanhoitajalehden hän kertoo ottaneensa jostakin ulkokäymälästä.
Automatka Heinävedelle lähes sinetöi Holmströmin kohtalon. Poliisi kuljettaa Holmströmin tunnistettavaksi niille henkilöille, jotka ovat kertoneet nähneensä tyttöjen perässä tuntemattoman mopedimiehen.
Todistajat saavat katsella Holmströmiä ikkunasta. Tunnistamistilaisuuksissa Holmström käy ”kuumana”. Holmströmin puolustajan, varatuomari Holger Strömbergin mukaan Holmström on jo silloin syylliseksi polttomerkitty.
Paluumatkalla takaisin Vaasaan aiemmin kaiken kiistänyt Holmström alkaa yhtäkkiä puhua. Se on poliisien, komisario Axel Skogmanin ja kolmen konstaapelin tarkoituskin.
Tunnelma autossa on ”lupsakka ja mukava” . Kansa tuntee Axel Skogmanin 17-vuotiaan Kyllikki Saaren murhajutusta. Sekin on auki. Paineet Tulilahden selvittämiseksi ovat kovat.
Jyväskylän ja Saarijärven välillä Holmström yhtäkkiä kysyy, onko poliisilla nyt tarpeeksi todisteita siitä, että hän on Tulilahden mopedimies. Kun poliisit antavat niin ymmärtää, mies alkaa puhua.
Erik Runar Holmström tuodaan oikeuteen rautakahleissa.
Hän kertoo nähneensä tytöt Liperissä ollessaan erään lammen rannalla. Hän sanoo, ettei ole heti lähtenyt tyttöjen perään, vaan vasta noin puolen tunnin kuluttua. Hän on ajanut tyttöjen jäljessä Solifer-mopedillaan, jonka kaasuttajassa on vikaa. Mopedin ketjut ovat löysällä ja etuhaarukkakin murtunut. Tämän takia Holmström on joutunut vähän väliä korjailemaan mopediaan.
Tulilahden leirintäalueen tienhaarassa Holmström kertoo nähneensä kaksi nuorta miestä, näköalakalliolla pariskunnan ja suurikokoisen miehen metsässä leirialueella. Hän kertoo nähneensä nuorukaisten yrittävän halailla ja suudella tyttöjä, mistä tytöt eivät ole pitäneet. Holmström pitää poikien käytöstä kovakouraisena.
Poliisit kihelmöivät jännityksestä, sillä Holmström kertoo autossa sellaista, mitä ei voi tietää, ellei ole ollut sitä itse katsomassa – poikien lähentely-yrityksistä. Niistä ei ole missään lehdissä kerrottu.
Holmström kertoo poistuneensa leirirannasta puolen yön aikaan, puoli tuntia poikia myöhemmin ja suunnanneensa Varkauteen, missä on korjauttanut mopedinsa.
Perillä Vaasassa poliisilla on kiire saada autokertomus paperille. Kuulustelu päättyy kylmään suihkuun. Holmström kieltää kaikki automatkan puheet. Hän sanoo, että jos hän tunnustaa olleensa leiripaikalla, hänet tuomitaan murhaajana vain siksi, että hän on vanha rikollinen.
Hän katuu useaan otteeseen, että on lähtenyt matkalle, koska se on päättynyt ”sillä tavalla”.
”Mitään suoranaista näyttöä syyllisyydestä ei pystytä esittämään. Ei ole silminnäkijöitä, sormenjälkiä eikä verijälkiä, jotka sitoisivat Holmströmin ehdottomasti veritekoon.
Mitkä ovat sitten ne todisteet, jotka syyttäjä langettaa Runar Holmströmin päälle oikeudenkäynnissä, jossa ei koskaan jaeta tuomiota?
Syyttäjän mukaan Runar ja Eineä ja Riittaa seurannut mopedimies ovat yksi ja sama henkilö. Holmströmin omaa, autossa annettua kertomusta syyttäjä pitää vahvana näyttönä siitä, että Holmström on tyttöjen kohtaloksi koituneena yönä ollut Tulilahdessa kello 20 jälkeen ja surmannut tytöt yksin.
Mitään suoranaista näyttöä syyllisyydestä ei pystytä esittämään. Ei ole silminnäkijöitä, sormenjälkiä eikä verijälkiä, jotka sitoisivat Holmströmin ehdottomasti veritekoon. Osa epäileekin, että näyttöä on vain siitä, että Holmström on ollut rannassa ja seuraillut tyttöjä.
Oman erikoisuuteensa oikeudenkäyntiin tuo se, että Einen ja Riitan tavaroita, muun muassa panamahatut, löytyy vasta noin vuosi murhien jälkeen Varkauden ja Heinäveden välisen maantien varrelta.
Jäljelle jää vain kysymyksiä, joihin vastauksia ei enää saa.
Lähteet: Keskusrikospoliisin Tulilahden kaksoismurhan esitutkintamateriaali, Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien arkistot. Kuvat: IS-arkisto ja keskusrikospoliisi.
Tämä artikkeli on julkaistu alkuvuonna 2019 Ilta-Sanomien erikoisjulkaisussa Rikostarinat, joita Suomi ei unohda.
