rac

”Ruumiita tulee jatkuvasti” – SS-mies Risto Pöntisen päiväkirja kertoo itärintaman julmetusta sodasta, joka päättyi kuoleman laukauksiin

Julkaistu:

Suomesta lähti jatkosodan aattona vuonna 1941 noin 1400 vapaaehtoista SS-miehiksi Saksaan. He sotivat itärintamalla ennen paluutaan Suomeen vuonna 1943. Tämä on tarina miehestä, joka ei palannut.
Suomalaiset SS-miehet ovat olleet talven aikana jälleen otsikoissa, kun Kansallisarkisto julkisti heistä sotarikosselvityksen. Selvitys oli vastaus Simon Wiesenthal-keskuksen esittämään pyyntöön tutkia SS-Divisioona Wikingin suomalaisten vapaaehtoisten roolia juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaamisiin Saksan itärintamalla vuosina 1941–1943.

Selvitystä pyysi Wiesenthal-keskuksen Jerusalemin-toimiston johtaja Efraim Zuroff tasavallan presidentti Sauli Niinistöltä.

Lue lisää: SS-vapaaehtoisten sotaretki ulottui Kaukasukselle – tässä suomalaisten vaiheet itärintamalla

Lue lisää: Kommentti: SS-kenraalien logiikka elää yhä – olisi jo aika heittää se historian roskakoriin

Mitä kaikkea suomalaiset SS-miehet Ukrainassa ja Kaukasuksella oikein kokivat? Vuonna 2015 IS kertoi SS-mies Risto Pöntisen (1923–1943) tarinan, joka päättyi kuolemaan kaukana Suomesta. Tuolloin Ukrainassa sodittiin taas, eikä sota ole vieläkään ohi.

SS-miehet kaukana vierailla aroilla (IS 28.2.2015)

Uutisista tuttuja nimiä, nyt vuonna 2015 ja silloin, vuonna 1943.

Samoja kyliä ja kaupunkeja.

Sotaa ja kuolemaa, nyt ja silloin.

Itäisen Ukrainan suurkaupungin Donetskin nimi vain oli siihen aikaan Stalino.

Ilta-Sanomien valokuvaaja Antti Hämäläinen, 37, seurasi uutisvirtaa Ukrainasta aluksi samalla tavalla kuin moni muukin suomalainen. Etäältä, surullisena.

– Sitten se tuli oudon lähelle, Hämäläinen kertoo.

Hämäläinen oli alkanut skannata Eero-ukkinsa negatiiveja. 1976 kuollut pieksämäkeläinen Eero Pöntinen oli ammatiltaan valokuvaaja kuten tyttärenpoikansakin. Joissakin kuvissa käytiin sotaa, mutta selvästikään ei ”siellä jossain” Karjalan metsissä tai soilla eikä Aunuksen viljavilla vainioilla, vaan jossain kaukana.

Kuvissa näkyi vuoria ja aroja, sotilaiden kauluksissa erottuivat kirjaimet SS.

– Tuli mieleen se Fingerpori, jossa Heimo Vesa löytää vintiltä vanhoja valokuvia ja sanoo: kas, ukki oli sähkömies, Antti Hämäläinen kuvailee outoa hetkeä.

Näissä Hämäläisen löytämissä kuvissa ei esiintynyt ukki, vaan ukin pikkuveli Risto. Eikä Risto Pöntinen tietenkään ollut sähkömies, vaan SS-mies.


Ukrainan sisällissodassa taistelee venäläisiä, joita kutsutaan vapaaehtoisiksi. Risto oli aidompi, vapaaehtoisempi vapaaehtoinen, kun hän värväytyi Saksassa perustettavaan ja koulutettavaan suomalaiseen SS-pataljoonaan.

Se tapahtui kesän kynnyksellä 1941, hiukan ennen kuin jatkosota syttyi.

– Hän kertoi edellisenä iltana äidilleen lähtevänsä aamulla Saksaan. Isä ei silloin enää elänyt, Hämäläinen kertoo.

– Jonkinlaista seikkailunhalua se oli.

Riston kaltaisia, erilaisista syistä matkaan lähteneitä, oli 1 407.

Kun Antti Hämäläinen alkoi kysellä sukulaisilta Ristosta, hänelle näytettiin ukin pikkuveljensä rintamakirjeistä kokoamaa sotapäiväkirjaa.

Siinä on autenttisia valokuvia sekä ukin mielikuvituksensa avulla tekemiä taitavia piirroksia.

Päiväkirja vei Hämäläisen Ukrainaan, keskelle sotaa, josta Risto ei palannut.

Pelkoa ja koti-ikävää

Saksassa Risto Pöntistä odotti koko kesän ja syksyn jatkunut koulutus. Vasta joulukuun alussa lähdettiin Gross-Bornista Pommerista itärintamalle Ukrainaan.

Riston lähettämistä kirjeistä toistuu kaksi tunnetta, pelko ja koti-ikävä.

2.12.1941: ”Jumala ties, palaammeko koskaan. Rostow on kaukana Krimin tuolla puolen, noin 2 000 km pyörein luvuin matkaa. Tuntuu siltä, että sinne jäämme, sillä ryssä tekee ankaraa vastarintaa ja meidät viedään juuri pahimpaan paikkaan. Mutta Jumalaan luottaen me tulemme takaisin kerran vielä Suomeen rakkaitten omaistemme ja ystäviemme luo.”

Risto kuvaili matkaa läpi Puolan ja Valko-Venäjän surkeiden maisemien. Välillä satoi lunta ja oli kylmä, mutta kun joukot läntisessä Ukrainassa Vinnitsassa purettiin vaunuista autoihin, tiet olivat liejun vallassa.

Risto oli autonkuljettaja.

10.12.1941: ”Olemme kaikki parroittuneita ja osaksi jo likaisia mustasta Ukrainan mullasta. Huomenna on kuulemma puoli metriä velliä maantiellä.”

Määränpää oli Stalino (Donetsk), jossa suomalainen SS-pataljoona liitettäisiin SS-divisioona Wikingiin.

”Kaamean kolkkoa on tämä Ukraina aavoine lakeuksineen. Joka miehestä tuntuu, ettemme palaa koskaan kotimaahan.”

Saksan salamasota oli tuhonnut kyliä. Teiden varsilla näkyi sotilaiden kypäräpäisiä hautaristejä.

Liassa eläneet ukrainalaiset pureskelivat auringonkukansiemeniä suupielestä toiseen. Niitä syötiin ja syljeskeltiin kaikkialla. Ryysyläiset kyttäsivät sotilaiden heittämiä tupakannatsoja.

”Laukauksia kuulee vähän väliä ja ruumiita tulee jatkuvasti. Erikoisesti romanialaiset sotilaat ampuvat paljon.”

Vuosi vaihtui Slawjanskassa perhemajoituksessa. Riston kortteerissa olivat kotona nuori emäntä, kolme pientä lasta ja nuorehko poika.


”Mitä tuokaan uusi vuosi tullessaan? Elämän vai kuoleman”, Risto pohtii ja vastaa itse luottavansa ”Herra Jumalan johtavan vielä kerran, vielä tänä vuonna, kulkumme kotiin rakkaitten omaistemme luo.”

Sitten loska jäätyi. Autoista katkeilivat akselit. ”Emme olisi koskaan tätä uskoneet, että Ukrainassa on näin kylmä.”

Tultiin Stalinoon. Rintama oli enää 100 kilometrin päässä.

15.1.1942: Risto täytti 19 vuotta ja pohti, oliko se ”minun viimeinen syntymäpäiväni”.

Kolme päivää myöhemmin SS-divisioona Wikingin komentaja Felix Steiner otti pataljoonan vastaan. Pakkasta oli 25 astetta. Steiner kätteli ja jututti jokaista sotilasta.

”Loisto mies. Ehkä oli hieman konjakkia maistanut, kun ei tuntunut palelevan”, Risto kirjoitti.

Pian seistiin jo Saksan vahtina idän suuntaan. Kerran jouduttiin lumimyrskyn sisälle ja ”luulimme jo, että menehdymme joka mies arolle”.

Saarrostuskin uhkasi, kun venäläiset pääsivät Stalinon pohjoispuolella läpi ja ?enää 30 kilometrin kannas erotti ryssien joukot toisistaan, jolloin me olisimme olleet motissa.?

Talven jatkuessa Risto sairastui keltatautiin ja pääsi sairaalahoitoon Dnepropetrovskiin. Siellä hän teki havaintoja siviileistä.


”Ryssän mummotkin maalaavat huuliaan niin, että se erottuu jo kilometrien päähän. Ei nämä ryssät koskaan vedä vertoja muille eurooppalaisille, olipa kysymys mistä hyvänsä.”

Toukokuussa kenraali Paavo Talvela vieraili pataljoonassa ja SS-Sturmann (sotamies) Pöntinen valittiin suomalaisen SS-miehen mannekiiniksi valokuviin. ”Saattavat levitä läpi Saksan aina Suomeenkin asti”, Risto iloitsi.

Kesällä alkoi hyökkäyssota.

Suomalainen SS-pataljoona eteni Kaukasus-vuoriston juurella, mutta Bakun öljykentille ei koskaan päästy eikä Groznyiin. Pataljoona joutui tyytymään Malbegin lähellä sijaitsevan kukkulan numero 701:n valtaukseen – raskain tappioin.

Valtausta johti SS-Untersturmführer Tauno Pohjanlehto.

Riston viimeinen päivä

Risto Pöntinen kuoli 11.2.1943.

Takana oli ankara ukrainalainen talvi, pakkasta, viimaa ja tuiskua – mutta tuona päivänä aurinko lämmitti ensimmäistä kertaa, elohopea laski nollaan ja ilmassa oli kevättä.

Riston kuolemasta kirjoitti omaisille hänen joukkueenjohtajansa Tauno Pohjanlehto.

Riston sotapäiväkirjaan liimattu kirje on karu. Se on sodasta harrastuneen käytännöllisesti ajattelevan vielä hyvin nuoren miehen kirjoittama. Ei suuria sanoja, ei surun ilmaisuja, ei lohduteta omaisia, ei puhuta Kaitselmuksesta tai korkeista päämääristä eikä kaduta mitään.

Pohjanlehto valmistui sodan jälkeen metsänhoitajaksi ja palveli Sunilan metsäpäällikkönä Karhulassa.

– Sellainen jämäkkä ja jäyhä herra, kuvailee SS-pataljoonan perinneyhdistyksen Veljesavun sihteeri Jari Saurio Tauno ”Poku” Pohjanlehtoa, johon tutustui sodan jälkeen.

– Mutta ymmärtääkseni hän oli arvostettu ja pidetty miestensä keskuudessa.

Aamu oli valjennut pilvettömänä. Savut nousivat kohtisuoraan, kun kolonna teki lähtöä Gorlovkasta. Dieselmoottorit katkusivat, lavoille kiinnitettiin it-aseita, henkilökohtaisia aseita huollettiin, kannettiin patruunalaatikoita ja ammusvöitä.

”Oltiin lähdössä hyökkäämään”, Pohjanlehto kirjoitti.

Puna-armeijan panssarit olivat ”venäläisten Rommelin”, kenraali Popovin johdolla murtautuneet Donetsin yli. Niiden kiila uhkasi Dniepropetrovskin ja Stalinon välistä rautatietä ja Krasnoarmoiskojen rautatiesolmua.


Tiedustelukoneesta heitettiin viestivarjo: kolonna sai käskyn ajaa Stalinon kautta Grisinoon ja estää siellä vihollisen eteneminen.

Kello 6 lähdettiin liikkeelle. Stalinon pääkadut olivat täynnä motorisoitujen divisioonien ajoneuvoja ja joukkoja. Suomalaispataljoona oli SS-divisioonansa Wikingin kärjessä, kun kolonna ajoi Stalinosta länteen vievälle betoniselle Autostrasselle. Muu liikenne käskettiin väistämään.

Risto ehti mukaan viime tingassa. Hän oli ollut Stalinossa korjaamassa sivuvaunu-moottoripyöräänsä. Risto oli lähetti.

”Loma oli tehnyt hyvää. Kasvot olivat puhtaaksi ajellut ja vain nuhruisesta päällystakista näki, ettei sen kantaja ollut takaportaisiin kuuluva”, Pohjanlehto kuvaili.

Tien varressa näkyi huoltokolonnia, nuoria työpalvelujoukkoja, pakenevia italialaisia sotilaita ja siviilipakolaisia.


”Kaikki hurrasivat ja huusivat Sieg Heil. Ainoana SS-divisioonana Kaukasuksella sotinut Wiking oli saanut hurjan hyökkäysdivisioonan maineen, josta sen sotilaat olivat ylpeitä”.

Pohjanlehdon komppania oli hännillä. Hidas ajo tuntui ”kiduttavalta”. Niinpä Pohjanlehto hyppäsi Riston sivuvaunuun.

He kiihdyttivät kohti kärkeä ja ottivat matkalta mukaan saksalaisen yliluutnantti Deckin. Kuultiin, etteivät pakolaiset olleet nähneet vihollista, olivatpa vain ”huhujen säikäyttämiä”.

Tehtiin iso päätös, josta Pohjanlehto kirjoitti passiivissa: ”Päätettiin ajaa kolonnan edelle”.

Päätös oli kohtalokas.

Tultiin isoon kylään, Selidovkaan, jonka keskellä oli silta. Sotapoliisit yrittivät estellä, mutta kolmikko nauroi ja raotti turkkiensa kauluksia: He olivat juuri niitä SS-joukkoja, joiden piti ylittää joki ensimmäisinä.

Seuraava kylä, Datsansk, näytti autiolta. Siviileiden arveltiin olevan perunakuopissa. Näkyi hylättyjä kuorma-autoja.

Muut pyysivät Risto hiljentämään. Alettiin tähystää tarkemmin.

Maisema oli vaihtelevan yksitoikkoista. Suora tie laskeutui loivasti noustakseen taas seuraavalle ”Ukrainan lakeuden aallolle painuakseen jälleen alas”.

Yllättäen ohi suhahti saksalainen henkilöauto. ”Se oli pari sataa metriä edellämme, kun päätimme varoittaa sitä hiukan”, Tauno Pohjanlehto kertoi.

Risto kiihdytti, mutta alkoi sitten polkea pienempiä vaihteita saadakseen moottorin jarruttamaan. Se huusi ylikierroksilla, Pohjanlehto tunsi nykäyksen.

Sata metriä edessä oli pysähdyksissä henkilöauto ja postiauto. Lumikuopista tungeksi tielle venäläisiä sotilaita, yhteensä parikymmentä.

Risto yritti äkkikäännöstä, Pohjanlehto sinkoutui venäläisten keskelle, moottori sammui, pyörä valui taaksepäin, osui postiauton kulmaan, Deck löi päänsä...

Pohjanlehto kuvaili alkanutta lähitaistelua yksityiskohtaisin havainnoin. Sävy oli kuin poikien seikkailukertomuksissa.

Risto suojautui auton taakse. Pohjanlehto veti esiin parabelluminsa ja harkitsi ampua itsensä. Henkilöautosta nousseet kaksi saksalaista halusivat antautua, mutta kolme venäläistä konepistoolimiestä ampui heidät.

Pohjanlehto ampui kahta lähintä, kolmas ojensi aseensa, henkilöauton takaa ilmestyi saksalainen upseeri perässään venäläinen, joka ampui saksalaisen. Pohjanlehto ampui venäläistä.

Taisteluun liittyy kauempaa edestä panssariauto, jonka pikakiväärimies ampuu sarjan postiautoon. Osa luodeista menee läpi ja osuu Ristoon.

”Huomaan, kuinka Risto huokaisten luisuu maahan, nojaten jäähdyttäjään. Hän ei itse sitä enää tiedä”, Pohjanlehto kuvaili.

Deck juoksi jo tiellä ja huusi Komm! Pohjanlehto epäröi. Pakoyritys tuntui toivottomalta.

”Risto on kaatunut selälleen kuolleena. Silmät ovat auki ja ylöspäin kääntyneet, pää hiukan auton alla ja oikea jalka koukussa.”

Venäläiset ampuivat perään. Räjähtävät luodit iskivät maahan, valojuovia ponnahteli ilmaan.

Mutta pako onnistui.

Kolonna saavutti väijytyspaikan illan hämärtyessä. Saksalaisvainajat oli riisuttu alasti, Ristolta olivat vain asetakin rintataskut ja turkin ja manttelin napit auki.

Riston sota oli ohi.

Ei mennyt enää kauaa, kun sota saksalaisissa asepuvuissa oli ohi koko suomalaiselta SS-pataljoonalta. Se irrotettiin huhtikuussa rintamalta, ensin pitkälle lomalle, ja kotona Suomessa oltiin 1. kesäkuuta.

Hangossa pidettiin paraati.

Sota jatkui, mutta tästä lähin Suomen armeijan sotilaina.


Kaukasuksen ja Ukrainan kentille jäi 256 miestä. Risto Pöntinen oli yksi heistä. Hänet haudattiin koruttomin menoin Datschanskijan kylään.

Hauta oli varmasti aika samanlainen, kuin kuvaus, jonka Risto antoi joulukuussa 1941 kotiin lähettämissään kirjeissä maisemista tulomatkan varrelta.

Puinen merkki ja kypärä.

Hän oli nähnyt kohtalonsa.