Humalainen pyöveli Rättö rellesti talossa: alkoi emännän hurja takaa-ajo – uutuuskirja kertoo, millaisia suomalaiset kuoleman virkamiehet oikeasti olivat

Julkaistu:

Mikko Moilasen kirjoittama Suomen pyövelit antaa valtavan kattauksen tietoa pyöveleistä ja pyövelilaitoksesta.
Kuolemanrangaistuksella on tuhansien vuosien historia ja se tunnetaan kaikista vanhimmista lakikokoelmista asti. Suomessa pyöveleiden aikakausi sai päätöksensä tammikuussa 1873 kun heistä viimeinen, Pekka Kolehmainen siirtyi manan majoille Karttulassa.

Mikko Moilasen kirjoittama Suomen pyövelit (Docendo) on ensimmäinen kattava esitys pyöveleiden ammattikunnan verisestä ja värikkäästä historiasta.

Kuoleman virkamies oli pitkään halveksittu, mutta välttämätön osa yhteiskuntaa. Moilasen kirja kertoo, millaisia miehiä he olivat, kuinka he työhönsä päätyivät ja millaista elämää viettivät.

Kirjaansa varten Moilanen kävi läpi suuren määrän kirkonkirjoja, oikeuden tuomioita ja perimätietoa. 1800-luvun lopulla eläneiden ikäihmisten muisti ulottui vuosisadan alkuun, jolloin kuolemanrangaistukset olivat vielä arkipäivää. Useampi kertojista on siis omin silmin nähnyt pyövelin mestauspaikalla.


Kirja paljastaa, että näkemyksemme pyöveleistä ovat monelta osin perustuneet enemmän mielikuvitukseen kuin todelliseen tietoon.

Monen mielikuva pyövelistä on mustaan kaapuun ja kasvot peittävään silmäreiälliseen huppuun pukeutunut synkkä, vähäpuheinen mies, joka kantaa mukanaan suurta kirvestä.

Etenkin keskiajalla pyövelit kyllä pukeutuivat muista poikkeavasti, sillä kunniallisten ihmisten tuli tunnistaa hänet ja pystyä tarvittaessa väistämään. Asun väritys vaihteli eri puolilla Eurooppaa, mutta punainen eli veren väri yhdisti kaikkia. Se näytti olevan valttia myös Suomessa.

Esimerkiksi 1700-luvun alussa Pohjanmaalla Elias Juhonpoika sonnustautui punaisen viitan alle. Vaasan läänin viimeinen pyöveli Juho Nyberg taas muisteli elämänsä ehtoolla, että puki mestauspaikalla ylleen kruununvoudilta saamansa punaiset vaatteet.

Villiä pyövelielämää

Synkkyyskin on varsin suhteellinen käsite, sillä monet Moilasen esittelemistä suomalaisista pyöveleistä olivat varsin persoja väkijuomille. Osalle tämä koitui kohtaloksi.

Esimerkiksi turkulaispyöveli Mikko Heikinpoika teki työnsä kunnialla ja mestasi kolmessa vuodessa ennätykselliset neljäkymmentä rikoksentekijää, mutta vietti muutoin kunniatonta elämää. Palkkarahat hän tuhlasi viinaksiin ja lankesi toistuvasti huoruuden syntiin vaimonsa selän takana. Pyöveliydestä huolimatta hänellä oli varsin paljon vientiä naisrintamalla.

Lopulta hän sortui myös rötöstelyyn ja kirkkovarkauteen. Kun Heikinpoikaa hirtettiin marraskuussa 1670, esitti hän viimeisenä toiveenaan, ettei häntä ripustettaisi kaikista korkeimmalle kohdalle hirsipuussa.

– Se on varattu kaikkein kunniattomimmille rikollisille – riittää kun minut nostetaan puoliväliin. Ja jos suinkin mahdollista, haluan että ruumiini otetaan hirsipuusta pois jo muutaman päivän kuluttua, pyöveli sanoi.

Oikeus suostui vain jälkimmäiseen pyyntöön.


Toinen esimerkki paheellista elämää viettäneestä pyövelistä oli Pekka Pekanpoika Rättö, oman kuolemantuomionsa pyöveliksi ryhtymisellä välttänyt vanha varas. Kesällä 1669 hän varasti neljä kannua olutta eräästä navetasta, uhkaili sen omistajaa kirveellä ja päätyi solvaamaan häntä ojentanutta paikallista pastoria.

– Mitä se sinulle kuuluu, senkin vanha kelmi? Kiellätkö minulta oluen ottamisen mitä häh? Tulkoot kaikki hospitaalin köyhätkin tänne juomaan. Jos haluat olla oikea pappi, niin kunnioita virkaasi tai vääntäydy tuhannen perkeleen eteen. Talosi taitaa olla enemmän huorakrouvi kuin papin asuinsija, humalainen Rättö lasketteli.

Samana vuonna juopunut pyöveli hakkasi erään miehen tonttiaidan nurin kirveellä, tunkeutui tupaan ja viskasi ikkunan pihamaalle karmeineen päivineen. Lisäksi hän ajoi talon emäntää takaa Pantsarlahdelta Viipurin kaupunkiin asti.

Oikeuden eteen päädyttyään hän ei kiistänyt öykkäröintiä, mutta vieritti syyn viinapirun niskoille.

– Miestä väkevämpi on kaiken pahan alku ja juuri, pyöveli totesi.

Pekka Pekanpoika Rättö tuomittiin mestattavaksi esivallan halventamisesta, toistuvasta ilkivallasta, hurjapäisyydestä ja omavaltaisuudesta. Tuomio pantiin täytäntöön heinäkuussa 1670.

Kovan luokan peruspalkka ja bonuksia raakuuksista

Pyöveli oli pitkään niin halveksuttu ammatti, että he joutuivat asumaan erillään muusta yhteiskunnasta, eikä heidän kanssaan mielellään oltu tekemisissä. Teloituksessa hutiloiva pyöveli päätyi kerran jos toisenkin väkijoukon lynkkaamaksi.

Tätä silmällä pitäen kuningas Kaarle XII allekirjoitti tammikuussa 1699 asetuksen, jonka mukaan pyöveli ja hänen perhekuntansa korotettiin virallisesti kunniallisiksi kansalaisiksi. Samalla määrättiin, että pyövelin virkaan tuli valita vain kunniallisia ja hyvämaineisia henkilöitä.

Kuningas julisti, että mestaajaa ei tule toimensa perusteella kohdella halventavasti eikä sulkea yhteisöelämän ulkopuolelle. Hän käytti esivallan antamaa miekkaa ja rankaisi pahantekijöitä, jotka lakien ja asetusten mukaan oli tuomittu kuolemaan.

Kuninkaan toimet tepsivät hitaasti, mutta 1700-luvulla pyöveli pääsi nauttimaan paremmasta arvostuksesta. Siitä kertoo esimerkiksi se, että ainakin kaksi Suomen pyöveliä on haudattu kirkon lattian alle. Sata vuotta aiemmin tämä ei olisi tullut kuuloonkaan.

Pyöveli sai työstään kuitenkin verrattain hyvän korvauksen. Ennen pyöveliksi päätymistä moni oli hankkinut elantonsa rengin töillä tai sotilaana armeijan palveluksessa.

1700-luvun alkupuolella täysikasvuisen rengin vuosipalkka vaihteli 6–7 hopeataalarin välillä eivätkä sotilaan ansiot nousseet sen suuremmiksi. Pyövelin vuosipalkka taas asettui jo 1600-luvun puolivälissä 36 hopeataalariin.


Peruspalkka vastasi kaupungintimpurin tai lääninvankilan vahtimestarin palkkatasoa, armeijassa taas kersantin tai vääpelin. Rahalla sai ostetuksi yhdeksän tynnyriä viljaa, pari hyvää hevosta tai puolenkymmentä lehmää.

Tulojaan pyöveli täydensi usein vielä jokaisesta työsuorituksesta erikseen maksettavilla palkkioilla ja matkarahoilla. Esimerkiksi kaulan katkaisu tai hirttäminen kustansi 5 hopeataaleria, teilaus kolmeen paaluun kolme. Käden katkaisusta tuli kahden taalerin lisä, samoin mestatun hautaamisesta.

Hautaaminen jäi pyövelin tai hänen oppipoikiensa eli rakkareiden harteille, sillä kunniallisten kansalaisten ei sopinut käsitellä mestattujen ruumiita.

Puolenkymmentä toimitusta eri puolilla lääniä riitti siihen, että palkkiosumma ylitti perusvuosipalkan.

Lisäksi pyöveli nautti useita virkaetuja. Hänet oli ensinnäkin vapautettu henkiveron maksusta, mutta myös asunto, polttopuut ja osa vaatetuksesta kustannettiin viran puolesta. Saattoipa pyöveli myös nauttia ilmaista ruokapalvelua, kuten leipää, lihaa tai viinaa.

Myös asunnon korjaustyöt kustansi kruunu, joskin halukkaita työmiehiä oli usein vaikea saada. Silloin kun teloitusrintamalla oli hiljaista, hankki pyöveli perustoimeentulonsa metsästä ja pellosta siinä missä muutkin.

Huolimatta tavallista tallaajaa paremmasta tulotasosta, Suomen pyövelit eivät liioin päässeet hankkimaan maallista mammonaa, vaan palkkarahat hupenivat sitä mukaan kun niitä tienattiin.

Sen sijaan Ruotsin puolella pyövelit olivat keskimäärin selvästi varakkaampia, mutta keskisessä Euroopassa moni pyövelisuku rikastui niin merkittävästi, että voitaneen puhua jopa pyöveliaristokratiasta.

Saksasta peräisin on myös pyövelien itsensä suosima, tuntemattomampi kutsumanimi: mestarismies. Mikäs siinä rikkaana mestarismiehenä mestaillessa.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt