Ulla Appelsinin kommentti: Vastakkain­asettelu kärjistyy väkivallaksi askel kerrallaan – ja siltä polulta on vaikea palata

Turvallisuus on vähän kuin terveys: sen merkityksen tajuaa usein vasta, jos jotain on pielessä, kirjoittaa Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin.

Sisällissodan jälkeen Suomen historiassa on ”vain” yksi poliittinen murha: sisäministeri Heikki Ritavuori ammuttiin kotiovelleen vuonna 1922. Nyt vaalien alla on jo yritetty esimerkiksi lyödä Timo Soinia, uhkailtu Otso Kivekästä, tönitty Suldaan Said Ahmedia ja uhattu polttaa Laura Huhtasaaren perheen koti.

5.4.2019 19:32

Ilmasto, sotepalvelut, talous, verotus, eläkeläiset, maahanmuutto, työllisyys. Näitä kansalaiset pitivät tärkeimpinä vaaliteemoina tuoreessa IS:n tutkimuksessa. Ja hyvä niin: merkityksellisiä aiheita kaikki. Mutta mielenkiintoista on myös se, mikä oli se kaikkein vähiten kiinnostava teema - turvallisuus. Sitä piti tärkeänä vaaliteemana vain yksi prosentti kansalaisista.

Se ei ole oikeastaan yllättävää, vaan jopa ymmärrettävää. Vaaliteemoiksihan nousevat ennen kaikkea ne asiat, joihin toivotaan selkeää muutosta tai parannusta. Jos joku asia on hyvin, ei siihen tule kiinnitettyä huomiota. Vähän kuin oman terveyden kanssa: sen merkityksen tajuaa vasta sitten, jos jotain on pielessä.

Turvallisuus on kuitenkin aivan keskeinen asia ihmisten elämässä. Se on käytännössä ehdoton edellytys toimivalle yhteiskunnalle. Ja meidän pientä Suomeammekin uhkaavat monet sellaiset asiat, joita ei takavuosina osattu edes kuvitella.

Mitkä ovat vaikkapa ilmastonmuutoksen vaikutukset Suomen turvallisuuteen: entä jos Afrikasta alkaa suuri kansainvaellus? Entä miten tilanne Itämeren ympäristössä kehittyy? Olemmeko riittävästi varautuneet mahdollisiin kyberiskuihin? Entä miten toimisimme, jos Venäjä päättäisikin taas avata Suomen vastaisen rajansa turvapaikanhakijoille, kuten kerran on jo näytösluontoisesti tapahtunut?

Kaikkiin ulkoisiin uhkiin emme voi itse vaikuttaa, mutta juuri siksi olisi sitäkin tärkeämpää, että itse tekisimme kaikkemme sisäisen turvallisuuden eteen. Se vaatii konkreettisia keinoja: esimerkiksi hyvää viranomaisyhteistyötä, riittävän määrän poliiseja, aktiivista terrorismintorjuntaa ja tietenkin sitä, että yritämme pitää mahdollisimman monta suomalaista tämän yhteiskunnan rattailla mukana. Mutta vaatii se jotain muutakin. Nimittäin oikeanlaista asennetta pään sisällä. Ihan meiltä kaikilta.

Vastakkainasettelusta on puhuttu kohta jo kyllästymiseen asti, mutta keinot sen vähentämiseksi ovat olleet vähissä. Lääkkeeksi on tarjottu kuuntelemista, ymmärtämistä ja toisella lailla ajattelevien suvaitsemista. Mutta entäpä jos se kuunteleminen onkin liikaa vaadittu? Entä jos joku ei kerta kaikkiaan kestä jonkun toisen ihmisen mielipiteitä?

Olisiko järkevää ottaa sen sijaan lähtökohdaksi se, ettei toista aina tarvitsekaan ymmärtää – tarvitsee vain sietää. Voisiko ajatella, että sietäminen on inhimillisyyden alin aste? Se, joka takaa meille turvallisen Suomen jatkossakin?

Mitä se sietäminen sitten käytännössä tarkoittaa? Otetaan esimerkki: tapaus Kari Peitsamo. Kauppaopiston naisista letkeästi laulanut Peitsamo on viime aikoina laukonut mielipiteitä, jotka ovat herättäneet tyrmistystä. Nyt häneltä on viety mielipiteittensä takia työ. Peitsamolta on peruttu jo kaksi keikkaa muun muassa Trumpia tukevien ja monikulttuurisuutta jyrkästi vastustavien kommenttiensa vuoksi.

Toinen peruttu keikka olisi ollut Ämyrockissa, jonka lavalla Peitsamo on nähty vuodesta 1979 lähtien. Eli 40 vuotta hän on saanut nousta lavalle – enää ei. Festivaalin johto perusteli perumista sillä, että ”Peitsamon viimeaikainen mielipiteiden ilmaisu julkisuudessa on aiheuttanut keskustelua siitä, onko vahvaan eettiseen arvomaailmaan perustuvan festivaalin ohjelmistossa sijaa rajoja kiinni vaativalle artistille”.

Kari Peitsamolta on peruttu kaksi keikkaa hänen kommenttiensa vuoksi.

Saa miehen sanomisia hämmästellä, saa paheksuakin. Mutta oleellinen kysymys on tämä: onko taiteilijalta syytä viedä leipä väärien mielipiteiden takia?

Peitsamo on aina ollut värikäs artisti. Hän ilmoittaa olevansa ”marxisti-leninisti” ja on ollut kommunistisen puolueen ehdokkaana useissa vaaleissa. Hiukan on vaikeaa löytää logiikkaa siitä, että totalitaristista ideologiaa kannattanut Peitsamo on saanut vuosikausia rauhassa laulaa Ämyrockissa, mutta Trumpia kannattava Peitsamo ei saisi. Ei tarvitse tykätä kummastakaan Peitsamosta, mutta haluammeko todellakin 2000-luvulla Suomen, jossa pelkkien mielipiteiden takia halutaan estää laulajan nousu lavalle? Jos nyt vaiennetaan yksi, kuka on seuraava? Mitä tämän tien päässä odottaa?

Harva tulee ajatelleeksi, että Suomen menestys on ollut sietämisen historiaa. Kaikenlaista on nähty, kaikenlaista on siedetty. Esimerkiksi politiikassa meillä melkein puolue kuin puolue on kyennyt yhteistyöhön toisen puolueen kanssa, vaikka joskus pitkin hampain. Kommunistitkin (SKDL:n riveistä) nostettiin sotien jälkeen useaan hallitukseen ja hallitusvastuuta annettiin myös SMP:n kaltaiselle protestipuolueelle. Se on ollut jälkikäteen ajatellen järkevää toimintaa: vastuu on tavannut viedä terän suuremmastakin uhosta.

Erityisen ylpeitä Suomessa voidaan olla siitä, että meillä poliittinen väkivalta on ollut erittäin vähäistä. Traumaattisen sisällissodan jälkeen meillä on historiassamme ”vain” yksi poliittinen murha: sisäministeri Heikki Ritavuori ammuttiin kotiovelleen vuonna 1922.

Haluammehan säilyttää tämän rauhanomaisen elon? Jos haluamme, meidän tulisi olla huolissamme pienistäkin merkeistä, jotka mahdollisesti indikoivat kehitystä huonompaan suuntaan. Nyt vaalien alla on jo yritetty esimerkiksi lyödä ulkoministeri Timo Soinia (sin) vaalitilaisuudessa torilla, tönitty vasemmistoliiton eduskuntavaaliehdokasta Suldaan Said Ahmedia Itäkeskuksessa, uhattu polttaa perussuomalaisten ensimmäisen varapuheenjohtajan Laura Huhtasaaren perheen koti ja uhkailtu vihreiden ehdokasta Otso Kivekästä Helsingin kaupungintalolla.

Sisäministeri Heikki Ritavuori ammuttiin kotiovelleen vuonna 1922.

Ei sietäminen tarkoita sitä, että niistä omista periaatteista tarvitsisi tuumaakaan luopua. Ei tarvitse. Eikä sietäminen tarkoita sitäkään, että ei saisi argumentoida vastaan. Saa. Sietäminen tarkoittaa sitä, että kestää toisella tavalla ajattelevan ihmisen mielipiteet vaikka hampaita kirskutellen – mutta ei koskaan, ikinä sorru väkivaltaan. Myös väkivaltaan yllyttäminen tai sen esittäminen jonkinlaisena ratkaisukeinona on aina absoluuttisesti väärin.

Perussuomalaisten kohutusta vaalivideosta on puhuttu paljon, mutta sangen vähälle huomiolle on jäänyt sen hämmentävin asia: se, kehen videolla kohdistuu kaikkein suurin aggressio. Videotarinassa ahdistunut kansalainen muuttuu kuvitteelliseksi hirviöksi, joka lähtee kostoretkelle ja lyö maahan pääministerin - autonkuljettajan. Siis ihan tavallisen työläisen. Mikä on tämän vaalivideon logiikka? Autonkuljettajan työhän on vain ajaa autoa ja sitä kautta hankkia itselleen elanto. Miksi poliittisella videolla hänet hakataan tajuttomaksi? Tai jopa tapetaan, sillä videon osalta jää epäselväksi, kuoleeko uhri. Pettynyt kansalainen käy toisen kansalaisen kimppuun – mikä on tällaisen viestinnän tarkoitus? Ja mitkä voivat olla sen seuraukset?

On hyvä muistaa, että Suomenkin tie nykyisenkaltaiseen demokratiaan oli pitkä ja vaikea. Sisällissota oli oma lukunsa, mutta myös sen jälkeen oli aikoja, jolloin meillä olisi kipeästi tarvittu poliittista siedätyshoitoa. Joka sen on unohtanut, voi vaikka kävellä katsomaan muistolaattaa Helsingin Nervanderinkadulle, jossa Ritavuori surmattiin pitkään jatkuneen lietsonnan jälkeen.

Ministeri Heikki Ritavuoren muistolaatta Nervanderinkadulla.

Nykyisin Suomi on arvioiden mukaan maailman turvallisin maa. Se on ainutlaatuinen saavutus. Mutta aivan kuten sitä ei päivässä saavutettu, ei sitä päivässä menetetäkään. Historia todistaa, että kun vastakkainasettelu kärjistyy väkivallaksi, se ei koskaan tapahdu yhtäkkiä yhdessä yössä. Kyseessä on aina prosessi - milloin lyhyempi, milloin pidempi - jossa yksi askel johtaa toiseen. Ja kun niitä askeleita on tarpeeksi, samaa polkua saattaa olla hyvin vaikeaa mennä takaisin. Siksi meidän pitäisi olla erittäin varovaisia, että emme ota sitä ensimmäistäkään askelta.

Maailman tapahtumille Suomi mahtaa vain hyvin vähän, mutta sille mahdamme, mitä itse teemme. Ja siksi soisi, että emme ainakaan itse heikentäisi sitä, mikä on niin tavattoman kallisarvoista: turvallisuutta.

Siedetään. Toisiamme.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?