rac

Vain sormen painallus ja 123-vuotias kuusi kaatuu rytisten – ostaja saa tietää kaiken puusta heti: ”Monen leipä on tästä kiinni”

Julkaistu:

Otto Jaakkosen kuusi
Euroopan metsäisimmässä maassa Suomessa kaadetaan tänä vuonna kymmeniä miljoonia puita. Niistä yksi aloitti kasvunsa torppari Otto Jaakkosen tulevassa metsässä, kun Suomi oli vielä osa Venäjän keisarikuntaa. Keväällä 2019 tuo kuusi kaatui. IS seuraa nyt alkavassa sarjassa, mitä sille tapahtuu.
Saattoipa hyvinkin olla niin, että joskus 1890-luvun ensivuosina keskisuomalaiseen Laukaan pitäjään osui kuuma kesä. Se kypsytti seurakunnan kappalaisen virkatalon Harhalan takamaiden kuusimetsiin kelpo siemenvuoden.

Niinpä huhtikuussa kuusen siemeniä leijaili hangille tavallista sakeammin kevättuulten puhallettavaksi. Kun lumipeite paljasti maan, osa hangelle pudonneista siemenistä iti metsän pohjalle hennoiksi sirkkataimiksi.

Seuraavana keväänä niistä vain joka kymmenes oli enää elossa. Eräs taimista oli taistellut juurensa kivennäismaahan. Sieltä metsän pohjalta se alkoi kurotella kohti ylhäällä kaartuvaa taivasta ja jossain korkeuksissa siintävää, kaikkea ylläpitävää auringon valoa.


Kaksi vuosisataa ehtii vaihtua. Vaihtuu vuosituhatkin. Toista sataa vuotta myöhemmin maaliskuussa 2019 niillä samoilla sijoilla kulkee muutaman miehen joukko kantavalla keväthangella.

– Tämä on hieno puu, Päijänteen metsänhoitoyhdistyksen metsäneuvoja Tuomo Kauppinen taputtaa paksukaaranaisen kuusen jykevää runkoa. Sen latva huojuu kevättalven tuulenvireessä jossain noin 30 metrin korkeudessa. Kuusikko humisee.

Tunnen näöltä puun, majesteettisen kuusen, jonka ohi olen kulkenut kymmeniä kertoja. Kuten isäni, hänen isänsä ja isänsä Otto Salomonpoika Jaakkonen. Hänestä tuli sukuni ensimmäinen puunomistaja, kun hän aikansa toisen töissä torpparina tienattuaan osti säästämillään markoilla Laukaan pappilan maista irrotetun tilan 1900-luvun alussa.

Rakensi mäen päälle mökin, raivasi pellot ja juurtui niille sijoilleen kuin tuo metsän kuusi kolme vuosikymmentä aikaisemmin.

Tarinan kulku on tuttu monelle suomalaiselle. Noin alkoi syntyä Suomeen metsien tyypillinen yksityiseen omistukseen perustuva rakenne, jota sodanjälkeiset asutustilat edelleen vahvistivat. Suomen metsänomistusrakenne on maailman mitassa erikoisuus. Kaltaisiani metsänomistajia on Suomessa yli 630 000. Yhä useampi heistä asuu kaupungeissa.


Kaikella on aikansa, luonnossa ja ihmisen elämässä. Kun isoisäni isä Otto Jaakkonen kuoli oman metsänsä puista salvetun talonsa kamarissa marraskuussa 1949, viisikymppinen kuusi oli päättänyt yhden kiivaimmista kasvun vuosistaan. Niitä oli kuuselle tuleva vielä kymmeniä. Se eli verevää nuoruuttaan. Imi laajalle levittyvillä juurillaan maasta ravinteita, ilmasta hiiltä ja kasvatti runkoonsa paksuutta ja latvustoonsa korkeutta. Yhä vähemmän valoa virtasi metsään sen alle. Kuusikko oli metsän kuningas ja hallitsija, joka valvoi maisemaa mäellään.

Tilan isännät vaihtuivat. Kolme ihmissukupolvea myöhemmin 1990-luvulle tultaessa alkoi kuusen vanhuus koittaa. Vuosi vuodelta sen kasvu hiipui hitaammaksi, yhä enemmän voimaa meni laajaksi kasvaneen neulasmassan ylläpitämiseen.

Kuusivanhus seurasi maailmanmenoa korkealta mäeltään pysähtyneenä. Sen voimat alkoivat heikentyä, yhä vaikeammaksi kävi vastustaa vihollisia, puun sydäntä ahnaasti lahottavaa kuusenjuurikääpää, mustakoroa tai elävää jälsikudosta nakertavia kirjanpainajia.

Kuusi olisi voinut elää vielä vuosikymmeniä – tai alkaa kuolla pystyyn.

Oli päätöksen aika. Kuusi ja sen ikätoverit päätettiin kaataa ja tehdä metsään tilaa uudelle nousevalle kuusisukupolvelle. Olisi toki voinut tehdä toisinkin.

 

Kuusi olisi voinut elää vielä vuosikymmeniä – tai alkaa kuolla pystyyn.

On kirkas maaliskuun aamu. Edellisenä päivänä mäen yli on pyyhkinyt kevyt lumisade. Kirkkaalta taivaalta paistava aurinko siivilöityy kuusenoksien välistä puhtaalle valkoiselle hangelle. Se on kuusen viimeinen päivä. Omalla tavallaan tunne on haikea, mutta myös odottava.

Minulla on kuusen suhteen erityinen suunnitelma. Olen seurannut julkisuudessa käytävää keskustelua metsän hakkuista ja puun käytöstä. Siksi haluan tietää, mihin juuri tämä tuttu, neljän ihmissukupolven ajan kasvanut kuusi päätyy. Aion merkitä kaadon jälkeen tukin pään punaisella maalilla, että pysymme tukin perässä, kun se aloittaa matkansa maailman tehokkaimmaksi sanotussa suomalaisessa puunkorjuuketjussa. Tuon ketjun ensimmäinen lenkki on metsäkoneenkuljettaja.

– Se on tämä kuusi, näytän metsäkoneenkuljettaja Markku Nurmiselle, 53.

Hakkuukone, suomalaisen metsäkoneosaamisen keltamusta taidonnäyte Ponsse Beaver, odottelee hieman häveliäästi vuoroaan loitommalla.

Puun kaataa Puuppolan metsätyö. Se on naapurikylässä Puuppolassa majaansa pitävä rallin moninkertaisen maailmanmestarin Tommi Mäkisen firma. Tukkeja metsästä vievää ajotraktoria ajaa Mäkisen naapurissa varttunut Risto Ruppa, 30.

Naapurikylässä Vihtavuoressa kasvaneen mielestä Puuppolan miehet puhuvat kaikki samalla rauhallisella nuotilla, joka kuulostaa ihan Mäkisen Tommilta. Mäkisenkin piti tulla työmaalle, mutta Meksikossa ajetaan nyt rallia.

– Aamulla soittelin Tommin kanssa ja vaihdettiin kuulumiset, Ruppa kertoo.

Harvesterin ja ajotraktorin kuljettaja ovat konemiehiä henkeen ja vereen, imeneet dieselin ja hydrauliikkaöljyn tuoksun muistiinsa jo polvenkorkuisena. Mutta he ovat myös luontomiehiä tavallaan. Heidän työpaikkansa kulkee teloilla ja kumipyörillä metsän keskellä vuoden jokaisena vuodenaikana viisi kuusi päivää viikossa.

Nurminen on ajanut hakkuukonetta, harvesteria tai motoa, 30 vuotta. Tämä edessä humiseva leimikko on Markulle yksi tuhansista ja siinä kasvava kuusi on sadoista tuhansista hänen kaatamistaan puista. Työvuoron aikana Nurminen kaataa noin 600 puuta ja tekee arviolta 7 800 luonnon ja metsänomistajan kannalta tärkeää päätöstä. Kuten mikä puu harvennustyömaalla kaadetaan, mikä jätetään metsäluonnon monimuotoisuutta turvaavaksi lahopökkelöksi, mihin suuntaan iso tukki kaadetaan, mistä mahdollinen tyvilaho katkaistaan pois.

Vaikka koneessa on valmiina tukin katkomispituus, tekee metsäkoneenkuljettaja lopullisen valinnan tukin katkomisesta sorvitukiksi, sahatukiksi tai kuitupuuksi.


Markun työväline on Ylä-Savossa Vieremällä tehty Ponsse Beaver. Ponsse on metsäkoneiden markkinajohtaja Suomessa. Kotimainen valmistus on vahva. Puutavaran metsässä lajittelevista niin sanotuista tavaralajimenetelmän koneista kaksi suurinta valmistajaa John Deere ja Ponsse tekevät koneensa alusta loppuun Suomessa. Niiden varjossa on kasvanut useita pienempiä valmistajia. Suomea voi syystä kutsua metsäkoneiden valmistuksen suurvallaksi.

Markun ajama 17 tonnia painava kone ei ole ihan suurimpia, mutta sillä kaatuvat 30-metrisen kuuset. Harvesteri sopii hyvin tämänkaltaiselle savotalle, jossa on niin päätehakkuuta kuin metsänhoidollisesti ylitiheän metsän harvennusta.

Konepellin alla Mercedes-Benzin neljäsylinterinen 5,1-litrainen diesel hyrähtää käyntiin. Kulutus on isoksi työkoneeksi yllättävän alhainen, moto vie noin 14 litraa dieseliä tunnissa.

– Tule vaan koppiin, Markku sanoo. Ohjaamoon kuuluu vaimea hyrinä, kun 150-kilowattinen moottori pyörittää voimaa siirtävää hydrauliikkapumppua. Putkissa ja letkuissa 280 barin paineessa sihisevä öljy antaa metsäharvesterille jättiläisen voimat, jotka riepottelevat metsän valtiaita ikikuusia kuin pahaisia heinäkorsia.


Metsäkone puikkelehtii puiden välissä ihmeen ketterästi. Runko-ohjatun harvesterin 12 metrin kääntöympyrä on tuskin henkilöauton vastaavaa suurempi.

– Täällä ei ole paljon kantoja, Markku pohtii.

Se on totta. Metsää on pidetty nuukasti, sieltä täältä kaadettu puu omaan tarpeeseen edeltäneet toistasataa vuotta.

Beaver möyrii kaatoetäisyydelle. Markku pidentää puomin ja työntää harvesteripään kuusen juurelle. Vasemman peukalon kevyt painallus, ja lähes tuhat kiloa painava harvesteripää kääntyy nöyrästi pystyyn ja ottaa kuusen tiukkaan syleilyn.

Siinä missä vähän motoa ajaneen kuskin harvesteripää heiluu puiden välissä sinne tänne valtoimenaan, Markun ohjaama kaatopää hakeutuu puun juureen kuin määrätietoisen jättiläisen koura. Kymmenien tuhansien tuntien kokemus on hionut miehen ja koneen toiminnan saumattomaksi.

Sormi painaa sahanappia, sininen palkki vilahtaa näytöllä ja puu on silmänräpäyksessä poikki. Siihen meni tuskin sekuntia kauempaa.

Satavuotias kuusi on poikki ja jysähtää ryskyen tantereeseen. Sisällä kopissa tuntuu pieni tömähdys, mutta ulkona rytisee. Markku leikkaa tukin päästä kiekon. Siihen jokaisen puuta käsittelevän on määrä kirjoittaa nimensä.


Seuraava painallus joystickista. Kolme hammastettua syöttörullaa puristuu runkoa vasten. Ne riuhtaisevat tukin liikkeelle. Runkoa nuolevat karsintaterät leikkaavat oksat poikki että rytinä vain kuuluu. Vauhti on huima, sekunnissa harvesteripään läpi juoksee kuusi metriä tukkia.

Puun on ostanut Suomen suurin yksityisomistuksessa oleva saha Versowood. Se haluaa tukit tällä kertaa 373 sentin mittaisina. Tieto on ohjelmoitu hakkuukoneen muistiin, joka pysäyttää tukin aina oikealle kohdalle. Markku arvioi puun, painaa nappia ja tukit putoavat hangelle, sahatukit omaan kasaansa ja kuitupuut toiseen. Samaan aikaan numerot juoksevat näytöllä, vasemmalla puun pituus ja oikealla läpimitta. Tukkipuun alaraja on tässä leimikossa 16 senttiä. Sitä pienempi osa menee joko pikkutukiksi tai kuitupuuksi.

– Se oli 1,6 kuution puu, Markku sanoo.

Ponssen näytöllä on tarkka tilavuus 1 625 litraa. Tukkeja ja kuitupuuta tuli 26,02 metriä. Siinä se, satavuotias kuusi.


Tieto puun määrästä on siirtynyt hakkuukoneen muistiin ja siitä edelleen datalinkillä puun ostajan pilvipalveluun. Tieto kaadetun puutavaran määrästä ja laadusta on heti seurattavissa.

Markku lähtee ajamaan Ponssea syvemmälle kuusikkoon ja Risto alkaa kuormata tukkeja ajokoneeseen. Metsätilan poika on ajanut puukoneita parikymppisestä asti.

– Parasta tässä työssä on itsenäinen työ. Saa määrätä itse päivänsä kulun. Tällaiset kirkkaat kevätpäivät ovat parhaita, Risto sanoo ja hymyilee.

Ajomatkaa metsästä lastauspaikalle riihen nurkalle on puoli kilometriä. Sinne alkaa kohota erilaisia puupinoja. Periaatteessa suomalaiselle hakkuutyömaalle syntyy kuusi erilaista pinoa: ensin kolme pinoa kuusen, männyn ja koivun tukeille, jotka menevät sahoille ja vaneriteollisuuteen.

Sitten toiset kolme pinoa samojen puulajien kuitupuulle eli ohuemmille sellu- ja paperiteollisuudelle meneville latvoille ja pikkupuille. Tämä metsässä tapahtuva puutavaran lajittelu eli tavaralajimenetelmä on Suomessa ja Pohjoismaissa vallitseva, mutta maailman mitassa harvinainen. Monissa maissa puut kiskotaan kokonaisina metsästä ja katkotaan tilaajan haluamiin mittoihin vasta välivarastolla tai sahalla.

Tältä savotalta erikseen tulevat vielä männyn ja kuusen pikkutukit, vanerin valmistukseen menevät kuusi ja koivutukit sekä haapapuut. Tyvestä lahonneet kuusitukit otetaan erilleen muista. Ne päätyvät joko selluksi tai energiakäyttöön.

Osa tukeista on saanut sahauspintaan hakkuupään maalisuihkusta merkkivärin, jonka perusteella Risto tietää lajitella puut pinoon. Pienpuut ja risut menevät energiapuuksi.

Erityisen huomion saavat kuitenkin oranssilla maalilla erikseen merkityt tukit, joiden vaiheet otetaan seurantaan.

Puutavara liikkuu vauhdilla. Risto on ehtinyt ajaa vasta muutaman kuorman metsästä, kun tukkirekka on jo tulossa paikalle. Harvesteri on ilmoittanut sahattujen puiden määrän ja laadun puutavara-auton ohjaamon näyttöpäätteelle.

Kuljettaja Jarkko Tiittanen ajaa yksin appiukkonsa Laukkavirran kuljetus- ja maansiirto Oy:n tukkirekkaa. Välillä mennään hevospolun tapaisia polkuja, mutta tie on aurattu leveäksi.

– Täällä on hyvät paikat kääntyä, saa lastattua koko yhdistelmän, Tiittanen kiittelee.

Tukkirekkojen koko on kasvanut, mutta pääosin painavia sahatukkeja ajava Tiittanen saa Scania 730 R -yhdistelmänsä sallitun 76 tonnin kantavuuden täyteen hyvin nykyisellä 24 metrin yhdistelmäpituudella.


Normaalisti kuskilla on kiire, mutta nyt tehdään pieni poikkeus. Versowoodin ostaja, hankinta-alueen metsäasiantuntija Kimmo Hytönen on tuonut savotalle makkarat. Nuotiolle asettuu viisi miestä. He edustavat metsäsektorilta elantonsa saavia 140 000 suomalaista.

Keskustelu kääntyy kuin itsestään kiivaana lainehtivaan debattiin metsien hakkuumääristä.

– Kyllä siinä Suomi ampuu itseään nilkkaan, jos hakkuita aletaan rajoittamaan. Aika monen leipä, minunkin, on tästä kiinni, Tiittanen sanoo.

Toistaiseksi työtä on piisannut yhdelle kuskille. Päivässä tulee ajoa noin 600 kilometriä, yleensä suunta on Versowoodin Hankasalmen tai Otavan sahoille. Kun makkarat ja kahvit on juotu, Tiittanen lähtee lastaamaan Otavaan lähtevää autoa. Muutamat tukeista ovat oranssipäisiä.

– Laitan sen tuonne päälle, että erottuu.

Seurantaan otetun 123-vuotiaan kuusen koko oli 1,6 kuutiota. Laskeskelen mielessäni sen arvoa. Muistan Luonnonvarakeskuksen laskeneen, että miljoonan kuutiometrin hakkaaminen tuo kansantalouteen 240 miljoonaa euroa. Silloin tuon äsken kaadetun 1,6 kuution kuusen tulovaikutus koko Suomen kansatalouteen on 384 euroa. Se ei vielä kuulosta huimaavalta, mutta seuraan puupinon karttumista. Summa kasvaa tukki tukilta.

Muistan kyllä toisenkin näkemyksen asiaan. Hakkuiden rajoittamista vaativien mielestä hakkuista kertyvää kansantalouden tulovirtaa tärkeämpi olisi ollut puun kyky toimia hiilivarastona. Tähän pitää vielä palata.

Pyydän miehiä kirjoittamaan nimensä kuusesta sahattuun kiekkoon. Sen on määrä seurata puuta sen matkalla maailmalle ja nimiä tulee siihen lisää.

Tunnissa kuorma on valmis ja sidottu. Perävaunun päältä kauas loistaa oranssi piste. Se on Otto Jaakkosen kuusi, jonka matka kotimetsästään maailmalle on juuri alkanut.

Juttua korjattu 31.3.2019 kello 21.10. Jutusta muokattu kuvatekstiä, jossa metsäkonetta kutsuttiin virheellisesti metsäautokoneeksi.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt