Uutuuskirja nostaa esiin usein vaietun asian Gulagin kauhuista: ”Olivat tosiasia koko Neuvostoliiton olemassaolon ajan”

Julkaistu:

Kirja
Vankileirit olivat tosiasia koko Neuvostoliiton olemassaolon ajan.
Kokeneet tietokirjailijat Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen ovat tehneet tärkeän työn pureutuessaan Neuvostoliiton vankileirien historiaan. Liken kustantama teos Luiden tie – Gulagin jäljillä kertoo, mikä Gulag-järjestelmä oikein oli. Tekijät valottavat sitä, ketkä leireille joutuivat ja millaista oli heidän elämänsä.

Ilta-Sanomat kysyi tekijöiltä kirjan tekemisestä ja työn tuloksista.

– Uutta kirjassamme on se, että lähestymme Gulagia sen konkreettisten jälkien kautta. Useilla matkoilla entisen Neuvostoliiton alueille parin vuoden aikana tutkimme työleirien jäänteitä, vankien rakentamia ratoja ja kaivoksia, teloituspaikkoja ja muistomerkkejä, Ville Ropponen kertoo.


Kolmen pidemmän matkan lisäksi he tekivät muutaman lyhyemmän matkan yksittäisiin kohteisiin, kuten Solovetskiin, Pietariin tai Kazakhstaniin.
– Vielä nykyään moni venäläinen on yllättävän tietämätön aiheesta, ainakin sen laajasta kuvasta. Toisaalta paikallistasolla tietoa voi olla paljon ja Gulagin muistomerkkejäkin on satoja. Venäjän valtion rooli on ristiriitainen. Stalinia on välillä jopa kaunisteltu. Gulagin käsittely on koko kansankunnan tasolla jäänyt kesken, Ropponen sanoo.

Hän kertoo, että leireille suljettiin useiden nyky­histori­oitsi­joiden mukaan arviolta 30 miljoo­naa ihmistä, jos laske­taan yhteen varsi­naiset Gulag-vangit ja niin sanotut erityis­asutetut eli pakkosiirretyt.

– Näistä vähintään 10 prosenttia kuoli työhön, väkivaltaan, nälkään ja tauteihin. Itse Gulagissa menehtyi ainakin kaksi miljoonaa. Gulagin ja neuvostosorron selvittämiselle täydelleen loi pohjan NKVD-KGB:n arkistojen osittainen avautuminen 1990-luvulta lähtien. Uudelle vuosituhannella nuo arkistot ovat pikkuhiljaa sulkeutuneet, vaikka eivät kokonaan.

Sutinen kertoo, että kirja oli melko suuritöinen, ihan senkin vuoksi, että Gulag oli niin laaja kokonaisuus.

– Pyrittiin tiivistämään vankileirijärjestelmän ajallinen ja maantieteellinen laajuus ottamalla fokukseen joukko paikkoja, jotka kuvaavat hyvin koko leirijärjestelmää, hän sanoo.

– Idea kirjaan syntyi siitä, että minä olin aiemmin kirjoittanut kirjan kolmannen valtakunnan museoiduista keskitysleireistä Saksassa ja Euroopassa, ja Ville Ropponen ehdotti, että vastaavan voisi tehdä Neuvostoliiton vankileireistä. Suuri ero on se, että Saksassa entiset keskitysleirit on huolella museoita, kun taas Venäjällä on paljon Gulag-leirien jäänteitä ja jälkiä, joita ei ole museoitu tai pyritty säilyttämään. Näistä "tahattomista muistomerkeistä" tuli meille kirjan keskeinen näkökulma, Sutinen sanoo.


Hallinnollisesti Gulag kesti vuodesta 1930 vuoteen 1960, minkä ajan Neuvostoliiton vankileirit olivat kyseisen viraston alaisia.

– Ensimmäiset vankileirit perustettiin kuitenkin hyvin pian vallankumouksen jälkeen. Ensimmäisiä Neuvostoliiton varsinaisia työleirejä oli Solovkin leiri Solovetskin saarella – se perustettiin 1923. Viimeiset vankileirit suljettiin vasta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Eli vaikka Gulag eli virallisesti vain 30 vuotta, vankileirit olivat tosiasia koko Neuvostoliiton olemassaolon ajan. Tämä on yksi tärkeä ja usein sivuutettu puoli, joka haluttiin nostaa omassa kirjassamme esiin, Sutinen sanoo.

Suomalaisten kokonaismäärästä Gulagissa ei ole olemassa tekijöiden mukaan kovinkaan tarkkoja arvioita, mutta tiedetään, että varsinkin 1930-luvulla, kun monia kansallisia vähemmistöjä vainottiin Neuvostoliitossa, myös suomalaisia ja Neuvostoliittoon muuttaneita amerikansuomalaisia vietiin leireillä kymmeniä tuhansia.

– Pahimpina vainon vuosina, kuten suuren terrorin aikaan 1930-luvun lopulla, moni suomalainen ei edes selvinnyt leirille saakka, vaan sai teloitustuomion ja ammuttiin nopeasti. Yksistään Stalinin puhdistusten vuosina suomalaisia teloitettiin noin 30 000. Heidän jäänteitään on löydetty joukkohaudoista paikoissa, joista osa toimii nykyään virallisina muistohautausmaina, muun muassa Sandarmohista lähellä Karhumäkeä, Levašovosta lähellä Pietaria ja Krasnyi Borista lähellä Petroskoita.

Kirjassa on paljon uutta.

– Omasta näkökulmastani pitäisin kiinnostavimpana "löytönä" Dneprovskin kaivosleiriä Itä-Siperian Kolymassa. Siinä kiehtovinta oli se, että niin syrjäisessä paikassa monet 1930- ja 1940-luvuilla rakennetut Gulagiin liittyvät kohteet, kuten piikkilanka-aidat ja vartiotornit, ovat yhä alkuperäisillä sijoillaan ja säilyneet raunioina niistä ajoista, Sutinen kertoo.

– Maastossa on paljon työkaluja, kuten kaivosvälineistöä, jota vangit ovat käyttäneet. Tällaisten paikkojen kautta Gulagin jännitteinen ja kiistelty historia tulee elävästi ja koskettavasti läsnäolevaksi, ja juuri näitä puolia pyrin itse myös vangitsemaan noilla valokuvilla, jotka otin kirjaa varten. Esimerkiksi kuvat piikkilangasta ja vartiotorneista ovat juuri Dneprovskista. Venäjän ulkopuolella Gulagin jäljistä ja juuri Dneprovskin kaltaisista paikoista ei paljon tiedetä, ja siksi haluttiin ottaa ne fokukseen.

Ropponen kertoo, että uutena ”löytönä” voi pitää myös Kominmaan Petšoran päälinjan varren paikkakuntia, joissa vain harva suomalainen on käynyt.

– Näitä Inta, Uhta ja Vorkuta ovat kaikki vankien rakentamia, samoin kuin itse junarata. Vorkuta on tätänykyä rapistuneiden kaivosten, autioituneiden lähiöiden ja outojen vankilakulissien Venäjän ”arktinen Auschwitz”. Myös Moskovan teloituspaikat, Kommunarka, Butovon ampumarata ja Dmitri Donskoin luostari hautausmaineen ovat merkille pantavia. Donskoin kirkon kellarissa sijaitsi Stalinin aikana krematorio, jossa teloitettujen ruumiit tuhkattiin. Pääkrematoija Pjotr Nesterenko oli opiskellut sattuvasti Saksassa. Lopulta hän päätyi oman krematorionsa asiakkaaksi, Ropponen sanoo.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt