Opiskelijapojalle tapahtui tilataksissa Helsingin Kurvissa vuonna 2001 jotain niin hirvittävää, ettei murharyhmän ex-pomo unohda sitä

Opiskelijapojalle tapahtui tilataksissa Helsingin Kurvissa vuonna 2001 jotain niin hirvittävää, ettei murharyhmän ex-pomo unohda sitä

Julkaistu:

Helsingin murharyhmän eläkkeellä oleva rikosylikomisario Juha Rautaheimo ehti olla pitkän uransa aikana kymmenissä todella pahoissa paikoissa. Jotkin tilanteet ottivat erityisen koville.
Miten kertoa nuoren opiskelijapojan äidille, että hänen ainoa lapsensa on surmattu julmasti, ammuttu ainakin 14 laukauksella taksiin? Taksiin, jota poika kuljetti. Poika, joka oli käynyt äidin luona iltapalalla vielä ennen yövuoroon lähtöään.

Siinä kahvitellessa kumpikaan heistä ei tiennyt, äiti tai poika, ettei enää koskaan samanlaista hetkeä heidän välilleen tule.

Tuli mies tuntemattomuudesta, otti valkoisen tilataksin lennosta Helsingin Kurvista ja ampui puolustuskyvyttömän nuoren kuljettajan lukuisilla laukauksilla, joista viimeisen hyvin läheltä takaraivoon. Viimeisen laukauksen aikaan uhri oli jo lyyhistynyt penkille.

Ampumisen jälkeen tappaja ajoi taksia vielä useita kilometrejä uhri kyydissään ja hylkäsi auton sitten Sykekadulle Lahteen. Hän peitti uhrin auton matolla, keräsi hylsyt, pyyhki sormenjäljet ja lähti hampurilaiselle. Seuraavana päivänä tappaja, muurari, meni normaalisti töihin aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Helsingin murharyhmästä eläkkeelle jääneen rikosylikomisario Juha Rautaheimon pitkään, 40 vuotta kestäneeseen virkauraan, mahtui monta pahaa paikkaa. Suruviestin vieminen opiskelijapojan äidille oli yksi pahimmista.

 

Meidän täytyi kertoa hänelle, että hänen ainoa lapsensa on surmattu.

– 20-vuotiaasta pojasta tuli henkirikoksen uhri täysin sattumalta. Äiti oli menettänyt miehensä noin vuotta aikaisemmin. Meidän täytyi kertoa hänelle, että hänen ainoa lapsensa on surmattu. Se kohtaaminen jäi mieleen. Suru ja tuska oli niin käsin kosketeltavaa.

– Sellaisessa tilanteessa ei ole paljon lohdun sanoja. Siinä hetkessä emme pystyneet antamaan vastausta äidin kysymykseen, kuka sen teki ja miksi. Lupasin, että teemme parhaamme, että tekijä selviää, Rautaheimo muistelee.


Kun poliisi tulee tuomaan suruviestiä, suurin osa ihmisistä arvaa oven avatessaan, ettei poliiseilla hyvää kerrottavaa ole. Moni omainen miettii läheisensä viimeisiä hetkiä, sitä suunnatonta hätää, mikä henkirikoksen uhrilla on ollut.

– Kiire ei kuulu kuolemaan eikä suruviestiä viedessä saa olla kiire. Poliisin pitää olla paikalla niin kauan, että ensimmäinen sokkivaihe menee ohi ja paikalle saadaan apua. Vainajalla ei ole enää hätää. Niillä on hätä, jotka jäävät tänne. Omaisista pitää huolehtia kaikin tavoin. Uhrin osalta aika on pysähtynyt, ja omaiset tarvitsevat aikaa ymmärtää, mitä on tapahtunut.

Nuoren kuljettajan kohtalon setviminen alkoi katoamisilmoituksena. Kovasen taksiyhtiön miehet tekivät ilmoituksen lokakuisena aamuna 2001. Poika ei ollut palannut yövuorosta, ja pojan oma auto ja koulureppu odottivat tallilla. Yövuoron jälkeen pojan oli ollut tarkoitus mennä jatkamaan tradenomiopintojaan.

– Aika nopeasti pystyimme selvittämään taksin ja pojan liikkeet muun muassa kännyköiden avulla. Valjastimme etsintään paljon poliiseja ja takseja. Samana iltana taksi löytyikin Sykekadulle Lahteen hylättynä. Verivana oli valunut ovenpieltä pitkin. Se jo kertoi, mitä auton sisällä odotti. Koko yön tutkimme taksia Lahden poliisiasemalla, jonne taksi uhreineen hinattiin.

 

Vainajalla ei ole enää hätää. Niillä on hätä, jotka jäävät tänne. Omaisista pitää huolehtia kaikin tavoin.

Rautaheimo ehti pelätä, ettei pysty tutkijaryhmänsä kanssa lunastamaan pojan äidille antamaansa lupausta.

– Yhdessä vaiheessa näytti, että juttu uhkaa jäädä pimeäksi. Tiesimme tekoaseen tarkan merkin ja aloitimme järjestelmälliset samanmerkkisten aseiden keräykset. Silloin maa alkoi polttaa tekijän alla. Tappaja tiesi, että tulisimme myös hänen ovelleen. Se ajoi hänet kolostaan. Mies pakeni ulkomaille. Se oli virhe, sillä pako Thaimaahan suuntasi kiinnostuksemme juuri häneen.

Noin neljä kuukautta murhan jälkeen mies jäi kiinni Thaimaassa. Hänet tuotiin Suomeen.

Toiseen äidin kysymykseen ei koskaan saatu vastausta.

– Opiskelijapoika surmattiin ilman mitään syytä. Tekijä selitti tekoaan huumeiden käytöllä, mutta mitään viitteitä sellaisesta ei tutkimuksissa löytynyt. Ennen taksikyydin ottamista muurari oli käynyt hakemassa kotoa aseen, puhdistanut ja koonnut sen sekä lipastanut käyttövalmiiksi, mutta oikeus ei pitänyt tekoa vakaasti harkittuna. Elinkautinen tuli erityisen raakuuden ja julmuuden takia.

Muitakin täysin sattumalta henkirikoksen uhreiksi joutuneita on pitkän uran varrelle sattunut. Niille teoille ei ole löytynyt mitään järjellistä syytä. Syynä on ollut lähinnä tekijän järjettömyys.

– Pasilassa surmattiin sauvakävelyllä ollut 75-vuotias nainen suurikokoisella keittiöveitsellä keskellä päivää 2002 ja Helsingin metrossa kirveellä nuori mies 2004. Tappajat olivat uhreilleen täysin tuntemattomia. He valikoituivat tappajan uhreiksi täysin sattumalta. Ne ovat kovia kohtaloita, Rautaheimo sanoo.

 

Vainajaa täytyy koskettaa, on vastassa mitä tahansa.

Murharyhmän arkipäivää ovat henkirikokset, niiden yritykset, törkeät pahoinpitelyt ja kuolemat kaikissa muodoissaan, myös luonnolliset ja itse aiheutetut.

– Olen kerännyt junan alle heittäytyneen ihmisen palasia radan varresta. Myös ensimmäinen kohtaaminen kuoleman kanssa oli itsemurha. Nainen oli ehtinyt olla kateissa pari kuukautta ennen kuin hänet löydettiin hirttäytyneenä talon vintiltä. Nuorimpana minut komennettiin hakemaan hänet vintinluukusta alas.

– Kun on käynyt muutaman kerran tarpeeksi pahalla paikalla, ne eivät enää hätkäytä. Veren näkeminen ei ole tehnyt minulle koskaan pahaa. Jos ihminen on ollut pitkään kuolleena, mätänemismuutokset ovat edenneet pitkälle. Vainajaa täytyy koskettaa, on vastassa mitä tahansa.

Kuoleman keskeltä tutkijan täytyy löytää eletty elämä, uhrin viimeiset hetket, jotta päästään henkirikoksen tekijän jäljille.

– Vainaja on kaikkein tärkein elementti henkirikostutkinnan kannalta. Kuolinajan määrittäminen ja erilaisten astaloiden ja uhrin vammojen yhteen sovittelu. Oikeassa murhassa ei ole mitään kiehtovaa. Se muuttaa niin monen ihmisen elämän. Työn suola on henkirikoksen selvittäminen.


Kuolinajan arviointi on Rautaheimon mielestä yksi työn mielenkiintoisimpia puolia. Uhrin kuolinaika on yleensä täsmälleen sama kuin henkirikoksen tapahtuma-aika.

– Mieleen on jäänyt takavuosilta erään helsinkiläisnaisen tapaus. Hänet löydettiin kuolleena kotoaan pieni siisti reikä rinnassaan joulun tietämillä. Hänen miehensä vannoi, ettei hänellä ole osuutta asiaan. Mies kertoi naisensa tulleen illalla kotiin, käyneen nukkumaan ja olleen aamulla hengetön.

Miehellä ei ollut mitään rikollista menneisyyttä. Mies väitti, että jos jotain on tapahtunut, se on tapahtunut muualla. Tuttavat alkoivat kuitenkin kertoa poliiseille naisen mustista silmistä.

– Pyysimme tiedot naisen käynneistä terveyskeskuksessa ja sieltä löytyikin useita merkintöjä parinkymmenen vuoden ajalta. Nainen oli lääkäreille kertonut miehensä pahoinpidelleen häntä. Nainen oli ollut nyrkkeilysäkkinä, kaltoin kohdeltuna koko suhteen ajan.

Mies kiisti, kunnes poliisit paljastivat tiedot terveyskeskuskäynneistä.

– Silloin mies kertoi, että oli ollut ottamassa kinkkua uunista veitsi kädessään, kun nainen oli tullut kysymään, missä sipulit ovat. Sillä veitsikädellä mies oli sitten näyttänyt, että tuolla ne ovat sillä seurauksella, että veitsi oli osunut naisen rintaan.

– Onhan näitä erikoisia selityksiä tullut uran varrella kuultua. Kyllä siitäkin tappotuomio tuli, Rautaheimo hymähtää.

 

Otti koville tutkia pientä ruumista, riisua potkupuku ja katsoa, ettei ole mitään vammoja ja painella vauvan lautumia.

Kuolemat eivät ole tulleet Rautaheimon uniin, mutta joidenkin ihmisten kohtalot yrittävät puskea väkisinkin ihon alle, varsinkin pienten ihmisten.

– Alku-uraani osui monta kätkytkuolemaa. Ne olivat pysäyttäviä juttuja. Minulla oli itsellänikin pienet lapset silloin.

– Äiti oli saattanut syöttää ja viedä lapsen nukkumaan parvekkeelle ja ihmetellä, kun vauva ei herääkään päiväunilta. Kätkytkuolemat tapahtuivat ihan tavallisissa kodeissa. Lapset olivat toivottuja. Vanhempien hätä ja ahdistus oli suunnatonta. Otti koville tutkia pientä ruumista, riisua potkupuku ja katsoa, ettei ole mitään vammoja ja painella vauvan lautumia. Eikä näihin kätkytkuolemiin useinkaan löytynyt mitään syytä. Miksi juuri se vauva kuoli, jäi mysteeriksi, Rautaheimo kertoo.

– Ihminen on sillä lailla rakennettu, että aina sitä ajattelee, että täältä poistutaan järjestyksessä, vanhemmasta päästä ensin. Siksi välistäveto tuntuu hirmuisen pahalta. Sitä ajattelee väistämättä, että olisihan täällä ollut pitkän elämänkin eläneitä.

Helsinkiläisen 8-vuotiaan Vilja Eerikan kohtaloa on yhä vaikea käsittää. Oma isä ja äitipuoli murhasivat hänet 2012.

– Tyttö oli elävä huutomerkki eikä hänen hätäänsä kukaan huomannut. Vilja Eerika ei uskaltanut itse koskaan kertoa kenellekään, miten julmasti äitipuoli ja isä häntä kohtelivat. Tyttö kärsi hiljaa itse. Hänen kärsimyksiään on yhä vaikea ajatella, kohtalo on niin hirveä. Äitipuolen perättömiä tarinoita ei kyseenalaistettu. Hän väitti olevansa ranskalainen lääkäri Nadia Berough vaikka oli suomalainen Sirpa Laamanen.

– Tarinan loppu voisi olla toisenlainen, jos lastensuojelusta olisi soitettu poliisille ja kysytty, kuka tällainen Nadia Berough oikein on. Poliisi olisi sanonut, ettei sellaista henkilöä ole olemassakaan, Rautaheimo sanoo ja katsoo ulos.

Sekään ei lohduta, että monta asiaa laitettiin kuntoon Vilja Eerikan kuoleman jälkeen. Hinta oli liian kova.

– Vilja Eerika kidutettiin kuoliaaksi. Se oli puhdasta sadistista pahuutta.

Jos Vilja Eerika olisi saanut elää, hän olisi nyt teini-ikäinen tyttö. Hänen kohtalostaan muistuttaa keskusrikospoliisin rikosmuseossa oleva tiara. Se oli painunut tytön päähän, kun hänet löydettiin kuolleena kotoaan äitienpäivänä.