Myllypuron lapsimurhat kietoutuivat Raija Törrösen elämään tavalla, joka ei unohdu – äitien kohtalo oli karu

Julkaistu:

50 vuotta kriisityötä tehneen Raija Törrösen uran kovin paikka oli, kun hän kohtasi Jammu Siltavuoren surmaamien tyttöjen äidit.
Siitä, kun Veikko ”Jammu” Siltavuori sieppasi kaksi koulutyttöä Helsingin Myllypurosta ja murhasi heidät, tuli äskettäin kuluneeksi kolmekymmentä vuotta.

Pian 80 vuotta täyttävä kriisityöntekijä Raija Törrönen istahtaa olohuoneensa nurkassa olevaan nojatuoliin ja laittaa kävelykepin nojaamaan jalkaansa vasten.

– Kolmas kolmatta 1989, sanoo Törrönen ulkomuistista tyttöjen katoamispäivämäärän.

– En ajattele sitä aktiivisesti, mutta vuosipäivänä se tulee mieleen.

Törrönen on nykyään Helsingin Seudun Mielenterveysseuran puheenjohtaja, mutta vuonna 1989 hän työskenteli sosiaalivalvojana. Hän valvoi muun muassa ehdonalaiseen vapautuvia vankeja.

– Se oli eräs asiakkaani Myllypurosta, joka soitti minulle ja kertoi, että naapurin lapset olivat kadonneet ja äidit tarvitsevat apua. Niinpä minä starttasin autoni ja lähdin ajamaan Itäväylää pitkin tietämättä, mitä perillä odottaisi.

Myllypurossa Törrönen kohtasi kaksi tolaltaan olevaa äitiä ja järkyttyneen isoisän.

Kadoksissa olleiden tyttöjen etsintä oli päättynyt. Poliisit olivat haarukoineet alueelta tunnettuja seksuaalirikollisia ja vihje oli vienyt heidät 62-vuotiaan Siltavuoren asunnolle Kauppakartanonkadulle Itäkeskukseen.

Kun poliisit tutkivat talon parkkipaikalla Siltavuoren Ford Granadaa, he löysivät auton takakontista tyttöjen hiiltyneet ruumiit. Siltavuori oli polttanut tytöt ja käärinyt jäänteen muoviin.

– En voinut sanoa vanhemmille muuta kuin sen, että minä kuuntelen ja olen tässä läsnä, Törrönen kertoo.

– Siihen saakka olin kuvitellut osaavani jotakin. Olin kuitenkin tehnyt kriisityötä silloin jo parikymmentä vuotta.

Lue tapahtumista lisää tästä: Fordin takaluukusta paljastui pahin mahdollinen – Myllypuron lapsimurhat muistetaan yhä yhtenä Suomen karmeimmista rikoksista.

Törrönen yritti pysyä äitien vuoksi kasassa, vaikka hädissään oli hänkin.

 

Silloin ei ollut minkäänlaista tukea rikosten uhrien omaisille. Soitin sosiaalitoimeen, mutta sieltä sanottiin, että heillä on liikaa töitä.

Tunne vain vahvistui, kun Siltavuoren rikos tuli julkisuuteen ja surmattujen tyttöjen kotitalolla alkoi rampata kaikenlaista väkeä.

Lehtimiehiä, uskovaisia ja muuten vain uteliaita ihmisiä, joista kärkkäimmät kurkistelivat postiluukusta sisään.

– Yhtenä päivänä rappuun tuli kitaransoittaja, joka lauloi Jeesus-lauluja.

Pahimpia olivat häirikköpuhelut ja törkykirjeet. Törkeimmät tulivat uskonlahkojen edustajilta, jotka julistivat tyttöjen kuoleman olleen Jumalan kosto.

Ensimmäisen kirjeen jälkeen Törrönen sopi vanhempien kanssa, että hän avaisi jatkossa postin ja tarkistaisi sisällön etukäteen.


Järkyttävintä Törrösestä oli se, kuinka yhteiskunta jätti surmattujen tyttöjen äidit oman onnensa nojaan.

– Silloin ei ollut minkäänlaista tukea rikosten uhrien omaisille. Soitin sosiaalitoimeen saadakseni jonkun tulemaan äitien avuksi, mutta sieltä sanottiin, että heillä on liikaa töitä.

– Jäin itse vanhempien luo. Aluksi hoidin ihan arjen askareita, siivosin ja laitoin ruokaa. Myös sukulaiset ja naapurit tulivat apuun.

Ne, jotka eivät ole olleet kuoleman kanssa tekemisissä, eivät tiedä, kuinka paljon työtä on edessä heti omaisen kuoleman jälkeen.

On tunnistettava ruumis. Hankittava hautauslupa. Valittava vainajalle vaatteet, arkku ja hautajaiskukat. Järjestettävä hautapaikka ja perunkirjoitus. Päätettävä hautajaismusiikki. Varmistettava, että kanttori osaa toivotut kappaleet. Mitä muistotilaisuudessa tarjotaan? Mitä hautakiveen kaiverretaan? Kaikki tämä keskellä syvintä surua.

Koska tyttöjen äidit olivat vähävaraisia, Törrönen kertoo Itäkeskuksen kauppiaiden lupautuneen hoitamaan tarjoilun, SPR:n vaatteet, ja omalta kukkakauppiaaltaan hän sai lahjoituksena hautajaiskukat.

Kun tuli hautajaisten aika, Törrönen pyysi paikalle kaksi poliisia pitämään kutsumattomat vieraat loitolla.

– Muistan yhä, kuinka toinen heistä istui hautajaisissa vieressäni ja itki niin paljon tyttöjen kohtaloa.

Törrönen oli vanhempien apuna runsaan kahden vuoden ajan.

Hän seurasi heidän puolestaan oikeudenkäynnin Helsingin raastuvanoikeudessa, missä syyttäjä, kaupunginviskaali Ritva Santavuori vaati Siltavuorelle elinkautista vankeusrangaistusta.

 

Muistan yhä, kuinka toinen heistä istui hautajaisissa vieressäni ja itki niin paljon tyttöjen kohtaloa.

Törrönen kuvailee Siltavuorta kiltin näköiseksi, hitaasti köpötteleväksi vanhukseksi.

– Istuin muutaman metrin päässä hänestä ja mietin, että hänen elämäänsä olisi pitänyt puuttua aiemmin. Hänet oli tuomittu jo aiemmin lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

– Hänessä oli toinenkin puoli. Ennen murhia hän huolehti tunnollisesti sairaasta sukulaisestaan, laittoi ruokaa ja kävi kaupassa hänen puolestaan.

Törrönen sanoo, ettei olisi selvinnyt noista vuosista ilman nyt jo edesmenneen poliisimiehensä tukea. Mies tiesi, miten rankkoja vakavat rikokset ovat joskus ammattilaisillekin.

Kuten eräs juttua tutkinut poliisi kuvaili myöhemmin, raskaamman jutusta olisi tehnyt vain se, jos se olisi jäänyt selvittämättä.

Erikoisena yksityiskohtana Törrönen muistaa, että kun oikeudenkäynti oli kesken, päästyään kotiin hän laittoi aina saunan päälle ja pesi itseään. Mieltään hän tosiasiassa puhdisti.

– Muistan kuinka vain makasin lauteilla lämmössä enkä ajatellut mitään muuta.

Siltavuoren rikoksia käsiteltiin lopulta Korkeimmassa oikeudessa asti.

Lopputulos oli omaisille hirveä pettymys, etenkin korvausten osalta.

Alempi oikeusaste oli velvoittanut Siltavuoren maksamaan kummallekin äidille 100 000 markkaa korvauksena kärsimyksestä – nykyrahassa runsaat 25 000 euroa – mutta Korkein oikeus päätti toisin.

Sen aikainen laki lähti siitä, että kärsimyskorvauksia maksetaan siinä tapauksessa, että teolla on pyritty aiheuttamaan kärsimystä korvauksia hakevalle henkilölle.

Korkein oikeus katsoi, ettei Siltavuoren tarkoituksena ollut vahingoittaa lasten äitejä, joten he jäivät rahoitta.

 

Moni ikäiseni sanoo, että ennen oli kaikki paremmin, mutta ei tosiaankaan ollut.

Alentuneesti syyntakeisena Siltavuoren vankilatuomio oli 15 vuotta. Siltavuori ei kuitenkaan ollut koskaan enää vapaa, sillä vuonna 2000 hänet siirrettiin hoitoon Kuopion Niuvanniemen oikeuspsykiatriseen sairaalaan.

Vakavasti dementoitunut Siltavuori kuoli Niuvanniemessä vuonna 2012.

1990-luvun alkuvuosien aikana rikosten uhreihin ja heidän omaisiinsa alettiin kiinnittää enemmän huomiota.

Vaikka se ei muuta sitä, kuinka Myllypuron uhrien äidit jätettiin pelkän ihmisten hyväntahtoisuuden varaan, Törrönen on kiitollinen tietäessään, että asiat ovat muuttuneet oikeudenmukaisempaan suuntaan.

1990-luvun alun kokeiluna alkoi muun muassa Rikosuhripäivystys, jonka palveluita käytti vuonna 2018 yli 14 000 asiakasta. Myös terveyskeskuksiin koulutettiin kriisiryhmät.

Ongelmia toki on yhä. Uhrien omaisia ei osata aina ohjata avun ja oikeanlaisten palveluiden piiriin, ja viranomaisten ja vapaaehtoisten osaamisessa kohdata surevia omaisia voi olla suuriakin eroja.

– Palveluita kuitenkin on, vaikka ainahan niissä on parannettavaa. Moni ikäiseni sanoo, että ennen oli kaikki paremmin, mutta ei tosiaankaan ollut.

– Jos sama tapahtuisi nyt, voisin soittaa Rikosuhripäivystykseen tai Kriisipuhelimeen ja pyytää avuksi tukihenkilöä. Mutta silloin 30 vuotta sitten ajellessani Myllypuroon minusta tuntui monta kertaa, ettei apunani ollut kuin rukous.

Kirjallisina lähteinä myös: Pohjolan poliisi kertoo 1991; Tarja Heiskanen (toim): Takaisin elämään. Henkinen tuki ja onnettomuudet (1995).