Hätkähdyttävä havainto verensokerista voi jopa ennustaa, kenellä on alttius väkivaltaisuuteen

rac

Julkaistu:

Mikään yksittäinen asia ei ratkaise sitä, kenestä tulee henkirikollinen. Alttiutta väkivaltaan voidaan kuitenkin ennustaa monista asioista, muun muassa verensokerista.
Kun kiteeläinen kyläsepän poika Juho Vares tarttui puunuijaan ja surmasi sillä äitinsä vuonna 1688, syynä pidettiin Saatanan langettamaa vimmatautia. Se sai Juhon näkemään riivaajia, jotka olivat muille näkymättömiä.

Mooseksen lain hengessä (”Joka ihmisen veren vuodattaa, hänen verensä on ihminen vuodattava”) 18-vuotiaalta Juho-paralta leikattiin irti ensin pahaa tehnyt käsi, sitten pää. Kuolemantuomio tarjosi Juholle mahdollisuuden sovittaa rikoksensa myös Jumalan edessä.

Mikä tekee ihmisestä surmaajan? Nyt 330 vuotta onnetonta Varesta myöhemmin vastaus ei ole enää paholainen, vaan ympäristö ja geenit.

– On laskeskeltu, että ympäristö ja genetiikka vaikuttavat jokseenkin fifty-fifty, sanoo Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri Hannu Lauerma.
  • Oheisella videolla kerrotaan suomalaisesta rikollisuudesta.


Geenitason löydökset ovat tavattoman kiehtovia. Muutama vuosi sitten Tukholman Karoliinisen instituutin professorin Jari Tiihosen johtama tutkimusryhmä selvitti rikollisten perimää. Tutkimuksessa oli mukana vankeja, jotka oli tuomittu vähintään 10 erillisestä väkivallanteosta, vankeja ilman väkivaltahistoriaa sekä väestöä yleensä.

Tutkimuksessa selvisi, että kaksi pienenpientä geenimuotoa eli alleelia selittää jopa 5–10 prosenttia vakavimmasta väkivallasta. Ensimmäinen väkivallan riskitekijöistä on geeni, joka liittyy aivojen monoamiinioksidaasi A -entsyymin (MAO-A) säätelyyn, toinen on hermosolun ulkokalvon kiinnittymisproteiinia koodaava geeni CDH13.

– Muitakin geneettisiä tekijöitä on, ja ne kytkeytyvät osin verensokerin säätelyyn, joka on humalaväkivaltaisilla ihmisillä selvästi poikkeava, selittää Lauerma.

Palataan humalaväkivaltaan tarkemmin myöhemmin, mutta käydään ensin suuret linjat läpi. Siirrymme täten genetiikasta ympäristöön.


Elämme nyt itsenäisen Suomen rauhallisinta aikaa, ainakin jos mittarina käytetään henkirikosten määrää. Se on siinä mielessä luotettava väkivallan suure, että henkirikoksia ei juuri jää piiloon ja ne ratkaistaan liki 100-prosenttisesti.

Oli miten oli, Suomen verisin kausi ylsi suurlakkovuodesta 1905 kieltolain kumoamisvuoteen 1932, jolloin maassamme surmattiin vuosittain nelinkertainen määrä ihmisiä asukasta kohti nykyiseen verrattuna – eivätkä sotasurmat 1918 ole tässä kertoimessa mukana.

1920-luvulla henkirikosten uhreina kuoli siis monia satoja ihmisiä vuosittain. Vielä 1980- ja 1990 -luvuillakin henkirikosten uhreina sai surmansa yli 150 suomalaista, mutta viimeisten kahden vuosikymmenen aikana henkirikollisuuden taso on laskenut Suomessa ja kaikkialla Euroopassa. Vuonna 2017 Suomessa tehtiin enää 78 henkirikosta.



Jos grafiikka ei näy laitteellasi, voit katsoa sen tästä.

Selityksiä ilmiölle on etsitty niin väestön vanhenemisesta kuin valvonnan tehostumisesta.

Suomen osalta Lauerma nostaa esiin vielä lastensuojelun ja lastenpsykiatrian kehityksen sekä kasvatuskulttuurin muutoksen.

– Suomalainen perinnekulttuuri on tietyin osin ihannoinut väkivaltaa. Poikien tappelemista on pidetty hyvänä ominaisuutena. Samoin lasten pieksämistä, jonka tiedämme altistavan myöhemmälle väkivallan käytölle.

– Näissä asioissa on tapahtunut selkeä muutos. Väkivallan hyväksyttävyys on vähentynyt vuosikymmenestä toiseen. Nuorten ja lasten hyvinvointiin kiinnitetään huomiota enemmän kuin koskaan aiemmin.

 

Väkivallan hyväksyttävyys on vähentynyt vuosikymmenestä toiseen. Nuorten ja lasten hyvinvointiin kiinnitetään huomiota enemmän kuin koskaan aiemmin.

Henkirikosten tekijöillä on keskimääräistä huomattavasti useammin selkeästi traumaattinen lapsuus.

– Lapsen laiminlyömistä, tunnetarpeiden huomiotta jättämistä, väkivaltaa, jopa seksuaalista riistoa ynnä muuta, hän luettelee.

– On helppoa ymmärtää, että jos elää ensimmäiset vuotensa perhehelvetissä, mikä ei ole lainkaan ennustettava, missä kasvattajiin ei voi turvata eikä luottaa, ja missä ei ole normaalia ravintoa tai vuorokausirytmiä, ei ihminen voi kehittyä niin, että hän kykenisi täysin vastavuoroisuuteen, rakastaviin ihmissuhteisiin ja luottamaan muihin.

Lauerman mukaan ihmisen kymmenen ensimmäistä ikävuotta ovat ratkaisevia.

– Teini-iässä vaikuttaminen ei ole täysin toivotonta, mutta silloin se on jo aika vaikeaa. Siksi interventioiden pitäisi kohdistua jo riittävän varhain tukea tarvitseviin perheisiin.

Jos kukaan ei puutu, varhainen traumatisoituminen tuuppaa ihmisen jo monta askelta lähemmäs ensimmäistä henkirikostaan. Tätä soppaa kun on helppo jatkaa taloudellisilla ongelmilla, työttömyydellä, sosiaalisten siteiden puutoksella ja etenkin päihdeongelmilla.


Suomalaisen henkirikollisen muotokuvaa ei voi luonnostella ilman, että piirtää johonkin kulmaan puolityhjän viinapullon. Kolme neljästä surmaajasta on surmatessaan humalassa, kännin ollessa keskimäärin vajaat kaksi promillea.

Tätä viinan ja surman poikkeuksellista liittoa tutki jo Suomen kriminologian isä, professori Veli Verkko (1893–1955) 1930-luvulla.

Hän päätyi selittämään suomalaisten korkeaa henkirikosmäärää suomalaisten heikolla viinapäällä, mikä puolestaan Verkon mielestä johtui suomalaisen populaation eristyneen maantieteellisen aseman aiheuttamasta perinnöllisestä alttiudesta. Selitys ei ole täysin totta, muttei aivan vääräkään.

Alkoholin ja väkivaltaisuuden yhteyttä on sittemmin tutkittu huomattavan paljon. Muutama vuosi sitten professorien Matti Virkkusen ja Jani Tiihosen työryhmä osoitti, että alkoholiväkivaltaan liittyy erittäin tiiviisti verensokerin lasku.

– Heidän aineistossaan hyvin monimutkainen, hyvin vaativa ja hyvin kallis glukoosiaineenvaihdunnan tutkiminen johti sellaiseen indeksiin, joka ennakoi uusintaväkivaltaa tehokkaammin kuin mikään behavioraalinen asteikko, Lauerma sanoo.

– Tämä saattaa olla suomalainen erityispiirre erityisryhmässä, eikä luultavasti ole muuhun maailmaan sellaisenaan yleistettävissä.

Ajatusta yksinkertaistaen ja dramatisoiden: tappaminen ei ole suomalaisella vain veressä vaan verensokerissa, ja verensokerista voidaan ennustaa, kenestä tulee tappaja.


Verensokerista saa rakennettua huteran ja sivuttaissuunnassa sietämättömästi heiluvan, mutta silti kuljettavan aasinsillan elämännesteisiin eli vereen, sappeen, mustaan sappeen ja limaan.

Ne olivat keskeisessä osassa humoraalioppia, joka hallitsi lääketiedettä yli kahden vuosituhannen ajan antiikista uuden ajan alkuun saakka. Sen perusajatuksena oli, että sekä fyysiset että psyykkiset sairaudet johtuivat näiden neljän elämännesteen epätasapainosta.

Humoraaliopin näkökulmasta äitinsä surmanneen Vareksen vimmataudin syynä ei siis olisikaan ollut paholainen vaan kehoon kertynyt ylenmääräinen sappi. Vakiintunut hoitomuoto tälle oli kuppaus ja suoneniskentä, joiden avulla elimistöstä poistettiin liiallisia nesteitä.

Syy sille, miksi ponnistamme näin kauas historiaan, on seuraava teemamme.

Jos geenit, ympäristö, alkoholi ja verensokeri eivät ole vielä johdattaneet ihmistä ensimmäiseen henkirikokseensa, siihen saattaa johdattaa mielisairaus, yleisimmin psykoosi. Tai kuten ennen vanhaan sanottiin: hulluus.

– On mielenkiintoista, kuinka kauan länsimaisessa oikeuskäytännössä on ollut keskeisenä ajatuksena se, että mielenhäiriössä tehdyistä rikoksista rangaistaan kevyemmin tai ei rangaista lainkaan. Hulluuden ja ”mielensekaantumisen” vallassa tehdyt rikokset tunnistettiin jo roomalaisessa laissa ennen ajanlaskun alkua, selostaa mielenterveyden hoidon historiasta kirjaa kirjoittava aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäinen.

– Ja vaikka Juho Vares teloitettiin, samaan aikaan Ruotsi-Suomessa saatettiin jättää tappaja rankaisematta, jos hänen katsottiin olleen mielenhäiriössä. Sitä vastoin tappajan omaisia saatettiin sakottaa, koska he eivät olleet vartioineet häntä kunnolla.

 

Ruotsi-Suomessa saatettiin jättää tappaja rankaisematta, jos hänen katsottiin olleen mielenhäiriössä. Sitä vastoin tappajan omaisia saatettiin sakottaa, koska he eivät olleet vartioineet häntä kunnolla.

Nykyään ei omaisia sakoteta, mutta alentuneesti syyntakeisia surmaajia voidaan rangaista kevyemmin ja täysin syyntakeettomat voidaan jättää kokonaan rangaistuksetta.

Sen sijaan he päätyvät tahdostaan riippumattomaan suljettuun sairaalahoitoon. Sieltä päästään pois vasta sitten, kun sairaus – mikä tahansa se onkaan – on hyvin hallinnassa tai parantunut. Suljetussa sairaalahoidossa ollaan keskimäärin kahdeksan vuotta, harvoissa tapauksissa vapaudenmenetys kestää koko elämän.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastot kertovat, että vuosien 2013 ja 2017 välisenä aikana kaikkiaan 172 henkirikolliselle tehtiin mielentilatutkimus.

Heistä syyntakeisia eli vanhan terminologian mukaan täydessä ymmärryksessä oli 118. Alentuneesti syyntakeisia oli 12, syyntakeettomia 42.

Vuositasolla syyntakeettomiksi katsottiin 5–12 henkirikollista.

– Kaikista henkirikoksista psykoottisten tekemiä on noin kymmenen prosenttia, sanoo Lauerma.

– Tässä yhteydessä on kuitenkin hyvä tuoda julki, että psykiatrinen hoito vaikuttaa täysin ratkaisevasti. Käytännössä katsoen kaikki näistä henkirikollisista ovat olleet vailla antipsykoottista lääkitystä.

Kriittinen kohta on Lauerman mukaan juuri ensipsykoosi, kun ihminen on ensimmäistä kertaa psykoosissa, ja maailma on muuttunut oudoksi ja painajaismaiseksi.

Silloin psykoottisten henkirikosriski on eniten koholla. Psykoottisen tekemän henkirikoksen uhrina on lähes poikkeuksetta lähiomainen tai asuinkumppani, eikä henkirikoksia suunnitella tai valmistella vaan ne tehdään psykoottisen kauhun vallassa.

– Ne ovat sellaisia äkillisiä tempaisuja.

– Psykiatrinen hoito kuitenkin pienentää riskin yhteen viidestoistaosaan. Sillä on täysin massiivinen efekti, eikä hoitoa saavia psykoottisia tarvitse millään muotoa pelätä. Ainoastaan hoitamattomat psykoosipotilaat ovat niitä, joilla riski on koholla, Lauerma tähdentää.


Jos ihminen tekee henkirikoksen selvin päin, on väkivallassa aktiivinen osapuoli eikä ole mielisairas, on hyvin mahdollista ja todennäköistäkin, että surman ajomiehenä on psykopatia.

Siinä missä humala on leimallista suomalaiselle väkivallalle, psykopaattisuus yhdistää henkirikollisia maailmanlaajuisesti. Karkean arvion mukaan jopa kolmannes maailman henkirikollisista on psykopaatteja, vaikka väestöstä heitä on vain noin prosentti.

Psykopatia on Lauerman mukaan osin geneettistä, osin se pohjautuu varhaiseen kaltoin kohteluun.

– Korostan, ettei kysymys ole mistään yhdestä tapahtumasta lapsuudessa vaan siitä, että lapsuus on kaiken kaikkiaan ollut sellainen, ettei persoonallisuus rakennu suotuisaan suuntaan.

Tällä hetkellä psykopatiapiirteisyyttä tutkitaan intensiivisesti maailmalla, myös Turussa.

– Eriasteisten psykopaattisten vankien ja heidän verrokkiensa, lähinnä nuorten miesten, aivotoimintaa tutkitaan positroniemissiotomografialla eli PET-menetelmällä. Tarkoituksena on selvittää psykopaattisuuden mekanismeja, ja jos selkeitä löydöksiä tulee, se voi mahdollisesti joskus johtaa hoidollisiin sovellutuksiin sen lisäksi, että ymmärryksemme psykopatiasta kasvaa.


Kenestä tulee henkirikollinen? Kysymyksen voi kääntää myös muotoon: voiko kenestä tahansa tulla henkirikollinen? Kenties, vastaa Lauerma, sillä asiaa on mahdotonta tutkia.

– Olen taipuvainen ajattelemaan, että tietyissä ääriolosuhteissa valtaosa on alttiita puolustautumisväkivaltaan tai koettuun puolustautumisväkivaltaan. Tieteellisessä mielessä tämä on kuitenkin ratkaisematon kysymys.

Myös sillä, tekeekö henkirikoksen kerran vai kahdesti – useammasta surmasta puhumattakaan – on suurensuuri ero.

– Ne ovat kaksi eri maailmaa, sanoo Lauerma.

Ihminen, joka istuu pitkän tuomion henkirikoksesta ja surmaa vapauduttuaan uudelleen, arvioidaan yleensä moninkertaisesti vaarallisemmaksi kuin ensikertalainen.

Moninkertaiset surmaajat ovat moniongelmaisia ihmisiä ja vakavat persoonallisuushäiriöt yleisiä.

Ensikertalaisten joukossa sitä vastoin on monenlaista väkeä. Psykopaattien lisäksi hyvinkin toivorikkaita, suhteellisen ehjiä ja kehityskelpoisia yksilöitä.

– Sellaisia ihmisiä, joiden elämänkulussa henkirikos on ollut ainutkertainen ja poikkeava tapahtuma. Henkirikos on tehty poikkeusolosuhteissa: provosoituna, yllätettynä tai jonkinlaisen kriisin keskellä.

Kirjalliset lähteet: Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia (Gaudeamus 2013); Janne Kivivuori et al: Kriminologia – rikollisuus ja kontrolli muuttuvassa yhteiskunnassa (Gaudeamus 2018); Katariina Parhi: Born to be deviant: histories of the diagnosis of psychopathy in Finland (Oulun yliopisto 2018); Martti Lehti: Henkirikoskatsaus 2018; Mikko Aaltonen: Työttömyys ja rikollisuus (Haaste 1/2018). Kuvat: Colourbox, IS arkisto