Lasse Lehtisen kolumni: Talouspakotteet ovat kosmetiikkaa

Julkaistu:

Kolumni
Maailmassa on kolme toimijaa, joiden rankaisutoimilla voi olettaa olevan vaikutusta, YK, EU ja Yhdysvallat. Kiina on nousemassa joukkoon. Kauppasotien lopullista vaikutusta on kuitenkin vaikea havaita, kirjailija Lasse Lehtinen kirjoittaa.
Kauppasodat ja -saarrot eivät ole uusi keksintö, jo muinaiset kreikkalaiset niitä harrastivat. Megaran kaupunki teki liiton Ateenan vihollisen Spartan kanssa puolentuhatta vuotta ennen ajanlaskun alkua. Ateena laittoi Megaran kauppasaartoon sulkemalla satamia. Siitä syntyi sota, joka historian kirjoissa kulkee nimellä peloponnesolaissota.

Paikalliset tai alueelliset tuonti- ja vientikiellot ovat olleet käytössä vuosisatoja. Etenkin 1800-luvulla Euroopan siirtomaavallat palauttivat kaukaiset pikkuvaltiot ruotuun näillä keinoilla.

Kansainliitto suositteli sotien sijaan diplomatiaa ja kauppasaartoja.

Niitä pantiin täytäntöön jonkin aikaa 1920-luvulla, mutta sitten epäonnistuttiin pahasti. Kun Italia miehitti Etiopian, Kansainliitto julisti saapasmaan kauppasaartoon. Useimmat Euroopan maat jatkoivat kauppaa Italian kanssa niin kuin ennenkin.

Maailmassa on kolme toimijaa, joiden rankaisutoimilla voi olettaa olevan vaikutusta, YK, EU ja Yhdysvallat. Kiina on nousemassa joukkoon.

Vaikka YK:n pakotteet sitovat kaikkia jäsenmaita, järjestöllä ei ole juuri keinoja valvoa niiden noudattamista. Roistovaltiot joutuvat harvoin YK:n sanktioiden kohteiksi, siitä viimeistään Venäjä tai Kiina pitävät huolen. Myös EU:ssa jäsenten on oltava päätöksissään yksimielisiä.

 

Roistovaltiot joutuvat harvoin YK:n sanktioiden kohteiksi, siitä viimeistään Venäjä tai Kiina pitävät huolen.

Yhdysvalloissa päätöksenteko on mutkattomampaa. Niinpä se on maailmanpolitiikan ainoa taho, jonka saartopäätöksillä on oikeasti merkitystä. Kun kielletään yhdysvaltalaisten yritysten ja yksityisten kaupankäynti erikseen nimettyjen valtioiden, yritysten ja yksilöiden kanssa, vaikutus on maailmanlaajuinen.

Sanktioiden teho perustuu dollarin ylikansalliseen voimaan. Yhdysvaltain valtiovarainministeriön mustalla listalla on tuhansia toimijoita, joiden varat voidaan jäädyttää tai takavarikoida sen nojalla, että maksuvälineenä on ollut dollari.

Näitäkin saartoja ja sanktioita voidaan hyvällä syyllä pitää vaikutuksiltaan vähäisinä. Mutta vaihtoehdot ovat vielä huonommat. Järkipuhe ja diplomatia eivät tehoa diktatuureihin, ja sotiminen on vihoviimeinen tapa ratkoa erimielisyyksiä.

Kauppasodissa voidaan myös ampua omaan jalkaan, kuten Britannia, joka aloitti sodan itseään vastaan. Omilla päätöksillään se nostattaa rajoilleen tullit ja tarkastukset ja lisää näin kansantaloutensa kustannuksia. EU:n kannattajat kutsuvat ilmiötä nokkelalla nimellä Brexshit.

Yhdysvaltojen vuonna 2014 aloittamat pakotteet Venäjää kohtaan täyttävät taloussaarron tunnusmerkit. Lopullista vaikutusta on kuitenkin vaikea havaita. Voisi myös arvella, että oligarkit ovat ahdingossaan tulleet entistä enemmän riippuvaisiksi Vladimir Putinista.

 

Oligarkit ovat ahdingossaan tulleet entistä enemmän riippuvaisiksi Putinista.

On yksi saarron muoto, joka saattaisi tehota Venäjään. Jos Yhdysvallat kieltäisi siellä valmistettujen lentokoneiden jatkuvan huollon ja vara­osat, koko suuren Venäjänmaan lentoliikenne lamaantuisi muutamassa päivässä. Vaikutus olisi murskaava.

Donald Trumpin ja Yhdysvaltojen lentokoneteollisuuden edut painavat vaa’assa kuitenkin paljon enemmän. Presidentin tempoilevuus herättää muutenkin aiheellisen kysymyksen, ovatko Trumpin aikaisemmat liiketoimet ja vapaa-ajan harrastukset Venäjällä esteenä todella vaikuttaville toimille.

Maailmalla ei tiedetä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Venäjällä nauru taitaa silti olla voitolla.

Kirjoittaja on kirjailija ja entinen EU-parlamentin jäsen.