Biisi katkesi ja radiossa kerrottiin karmiva uutinen: neljä poliisia oli surmattu – taksikuski Seppo Kahilainen aavisti totuuden heti

Julkaistu:

7.3. 1969 Pihtiputaalla tapahtui rikos, joka ei unohdu.
Perjantai-iltapäivä oli vasta aluillaan. Seppo Kahilainen, 21, teki normaalia työpäivää taksikuskina ja kuljetti Pihtiputaan koululaisia kyläkouluilta koteihinsa. Oli 7. maaliskuuta 1969 – 50 vuotta sitten.

Ylen rinnakkaisohjelmassa soi Sävelradio. Tapani Perttu lauloi ranskalaisen Gilbert Bécaud´n ja Pierre Delanoën Nathalie-hittiä, johon suomennoksen oli tehnyt Saukki:

”Punaisen torin jo näin, se peittyi mattoon valkeaan…”

Kahilainen oli vähän nyreissään. Nathalie oli tamperelaisen Pertun läpimurtohitti, mutta biisi ja laulaja eivät jostain syystä olleet taksikuskille mieleisiä.

Tai ei päivä sentään ihan tavallinen ollut. Aamupäivällä Kahilainen kävi keikalla omalla kylällään, kun tuttu rouva, Liisa Pasanen oli pulassa.

Kyydin soitti Pasasten naapuritalon Tyynelän isäntä kello 11.15.

Kanalanmäen pientilan isäntä Tauno Pasanen oli taas humalassa ja pahalla päällä. Poliisin kanssa monet kerrat kahnauksiin ajutunut pienviljelijä ajoi vaimonsa ja kotona olleen kouluikäisen poikansa hankeen kiväärin kanssa.

 

Tajusin heti, että kyse oli Taunosta. En epäillyt hetkeäkään.

Oltiin Murheellisten laulujen maassa – vaikka Eppu Normaalin hittiin oli matkaa vielä 13 vuotta. Slaavilaista melankoliaa tarjosi myös Nathalie.

Kahilainen ajoi Tyynelään, jonne Liisa Pasanen ja poika olivat paenneet lukkojen taakse.

Kahilainen päätti viedä kaksikon omaan kotitaloonsa muutaman kilometrin päähän äitinsä ja kotiapulaisen hoiviin. Kello oli vähän vaille 12.

– Oli vähän epävarma tunne, että onko kaikki ok. Jatkoin kuitenkin työpäivää, Kahilainen, nyt 71, kertoo.

Punainen vuosimallin 1966 Rambler American 220 lähti taas tyhjentämään kouluja. Ramblerin kahdelle sohvapenkille sai mahdutettua jopa kymmenen lasta.

– Olin juuri vienyt koululaisia Kolkun kylälle ja palailin yksin takaisinpäin. Muistan vielä sen kohdan, missä ajoin, kun lähetys katkaistiin kesken Nathalien. Radiossa sanottiin, että Pihtiputaalla oli ammuttu poliiseja.

Oli tapahtunut yksi Suomen historian kuuluisimmista rikoksista. Tuolla hetkellä mittapuita ei toki ajateltu.

– Tajusin heti, että kyse oli Taunosta. En epäillyt hetkeäkään. Minulla oli kylmä rinki olemassa.

– Se sotki ihan täysin oman pään ja koko yhteisön. Vaikka ajatukset menivät ihan sekaisin, oli vaan pakko jatkaa työpäivää, sillä kouluja oli vielä purkamatta.


Kun Kahilainen pääsi pian palaamaan kotikulmilleen, hän sai huomata, miten syrjäisestä Korppisen kylästä oli tullut Suomen keskipiste.

– Ihan käsittämätöntä. Väkeä oli liikkeellä tolkuttomasti.

 

Asiasta puhutaan täällä vieläkin. Kukaan ei tapahtunutta hyväksy.

Kahilainen muistaa paremmin tapahtumat ennen Nathalien keskeyttämistä kuin sen jälkeen.

Mieleen on jäänyt hetki, kun hän saapui Tyynelään hakemaan Liisa Pasasta ja poikaa. Aamulla oli vielä tuiskuttanut, joten hän ei päässyt Ramblerillaan pihaan saakka.

– Kävelin ovelle, mutta ovet olivat lukossa. Arvasin, millainen tilanne Pasasilla oli ollut.


Kahilainen tunsi kylän parhaana ampujana pidetyn Tauno Pasasen hyvin. Pasasella oli lintukivääri, jolla osui kaukaa.

– Olin jo lähdössä kävelemään Taunon luo. Meinasin käydä juttelemassa hänen kanssaan.

– Sitten ovi avattiin. Liisa sanoi peloissaan, että haluaa lähteä pois. Sanoin, ettei kannata soittaa poliisia. Se tuli ihan spontaanisti.

Kahilainen arveli, että ongelmiahan siitä tulee, jos poliisit menevät pitkävihaisena tunnettua Pasasta hakemaan.

– Olen sitä kyllä miettinyt, mutta olen varma, että olisin voinut mennä hänen luokseen turvallisesti.

Toiveesta huolimatta Tyynelästä soitettiin poliisille. Paikalle saapui neljä konstaapelia – viimeiselle tehtävälleen.

Kohtalokas päivä ei unohdu.

– Aina se tulee mieleen, kun Tapani Perttu lähtee soimaan, Kahilainen hymähtää.


Pieni kunta pohjoisessa Keski-Suomessa sai leiman, joka ei ole vieläkään lähtenyt.

– Maailmalla ei voinut pitkään aikaan hökäistä, että oli kotoisin Pihtiputaalta. Sitä joutui välittömästi kyselyiden kohteeksi.

– Asiasta puhutaan täällä vieläkin. Kukaan ei tapahtunutta hyväksy. Surullinen juttu kaikilla mittareilla, mutta sille ei voi mitään.

Taksikuskina Kahilainen oppi näkemään elämää monilta kanteilta. Sanansa hän asettelee kuitenkin varovasti, sillä Pasasen teko on vielä 50 vuoden jälkeenkin arka aihe Pihtiputaalla.

– Maalla oli omat toimintamallinsa, mitkä eivät kaikki olleet välttämättä kovin laillisia. Vastakkain oli oma lain tulkinta ja tiukka lain tulkinta, ja painoarvo oli sen mukainen, Kahilainen muotoilee.

Työnsä vuoksi Kahilainen sai toimia myös sielunhoitajana. Myös Pasasen elämäntuska tuli tutuksi.

– Yön pimeinä tunteina tuli keskusteltua hänen kanssaan. Mutta siitä ei enempää.


Kahilainen pitää Mikko Niskasen elokuvasta Kahdeksan surmanluotia, mutta elokuvan vaikutukset eivät ole mieleen.

– Minua haittaa se, että elokuvan johdosta on rakennettu joskus jopa sankarikulttia, vaikka teossa ei ollut mitään sankarillista. Niskanen oli kyllä melkoinen mestari roolissaan.

Myöhemmin huippumanagerina tutuksi tullut Kahilainen tutustui Pasaseen jo 5-vuotiaana – epäilyttävissä olosuhteissa

Suomalaiset tuntevat Seppo Kahilaisen paremmin viihdeteollisuuden ammattilaisena kuin taksikuskina. Kahilainen on toiminut useiden tähtiartistien managerina. Yhteistyötä hänen kanssaan ovat tehneet muun muassa Kirka, Ratsia, Hassisen Kone, Peer Günt, Pave Maijanen ja Lapinlahden Linnut.

Kahilainen toimi aikanaan myös keikkamyyjänä ja maineikkaan Saapasjalkarockin tuottajana.

Yrittäjäura alkoi kuitenkin yrittäjäperheen vesana Korppisen kylällä, Pihtiputaalla. Kun Kahilaisen liikennöitsijänä toiminut isä sairastui, presidentti Urho Kekkonen myönsi erivapaudella ammattiajokortin 19-vuotiaalle pojalle.


Pasasiin Kahilainen tutustui jo pikkupoikana.

– Isälläni oli muutama linja-auto. Rahastajana ollut Liisa asui meillä. Kun olin 5-vuotias nukuimme Liisan kanssa tuvan eri puolella. Yhtenä yönä heräsin ja vaistosin, ettei kaikki ole kunnossa, että toisella puolella tupaa tapahtuu jotain epäilyttävää, Kahilainen muistelee.

– Juoksin kohti kamaria hälyttämään apua, kun minut saatiin kiinni. Se oli Tauno, joka kertoi olevansa Liisan kaveri. Että ei hätää, kaikki on ookoo. Tauno ei kuitenkaan pystynyt selittämään, mitä tapahtui.

Hetken rupattelun jälkeen Pasanen sai vakuuteltua pikkupojan siitä, ettei mitään pahaa ollut tapahtunut. Kahilaiselle muodostui asiasta toki myöhemmin oma käsityksensä.

Viimeisen kerran Kahilainen pääsi lähelle Pasasta, kun hän oli purkamassa perheen hirsimökkiä Kanalanmäellä. Kohtalokasta taloa kun ei haluttu jättää paikalle muistuttamaan veriteosta.

– Mökistä löytyi seinäpaperin alta piirrettyjä kuvia teeristä. Paperissa luki Tauno Pasanen, II luokka.

Pasasten mökki purettiin – mutta hirret kasattiin uudestaan.

– Tehtiin siitä kesämökki. Nyt se on uusilla omistajilla. En halua paljastaa paikkaa, etteivät ihmiset lähde sitä katsomaan.

Pihtiputaan poliisisurmat

  • 34-vuotias pienviljelijä Tauno Veikko Pasanen ampui neljä poliisia kuoliaaksi Pihtiputaan Korppisten kylässä perjantaina 7. maaliskuuta 1969 pian puolenpäivän jälkeen.
  • Poliisit olivat tulleet rauhoittelemaan juopunutta neljän lapsen isää hänen maatilalleen. Pasasen vaimo oli hieman aikaisemmin paennut väkivaltaista miestään naapuriin kotona olleen vanhimman poikansa kanssa.
  • Pasanen tunnettiin myös erinomaisena ampujana. Hän surmasi poliisit kotinsa ikkunasta metsästyskiväärillä 30–80 metrin päähän lumihankeen.
  • Surmansa saivat vanhempi konstaapeli Veikko Riihimäki, 53, sekä nuoremmat konstaapelit Onni Saastamoinen, 37, Pentti Turpeinen, 33, ja Mauno Poikkimäki, 31.
  • Presidentti Mauno Koivisto armahti neljästä murhasta elinkautiseen tuomitun Pasasen vuonna 1982. Vapauduttuaan Pasanen muutti vaimonsa luokse Riihimäelle.
  • Pariskunta erosi myöhemmin. Vuonna 1996 Pasanen kuristi entisen vaimonsa hengiltä. Tällä kertaa hänet tuomittiin täyttä ymmärrystä vailla olevana tehdystä taposta vankeuteen seitsemäksi vuodeksi.
  • Korppisen kylät tapahtumiin perustuva, Mikko Niskasen ohjaama klassikkoelokuva Kahdeksan surmanluotia sai ensi-iltansa vuonna 1971.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt