Oli jo hämärää, kun rikospoliisin konstaapelit Ahti Eränen, Mikko Juote ja Jaakko Ridanpää menivät 62-vuotiaan Antti Veikko Ilmari Siltavuoren asuntoon Helsingin Kauppakartanonkadulle sunnuntaina viides maaliskuuta vuonna 1989.
He etsivät kahta 8-vuotiasta tyttöä, jotka olivat kadonneet edellisenä perjantaina kotipihaltaan Myllypurosta. Poliisi oli saanut puhelimitse vinkin, että ”Jammuna” tunnettu Siltavuori oli kuljeskellut alueella tyttöjen katoamisaikaan.
Siltavuori ei näyttänyt häkeltyvän, kun poliisit tulivat sisään huoltomiehen yleisavaimella. Hän istui sohvalla kuraiset kumisaappaat jalassaan ja sopotti sekavia viime päivien liikkeistään Itä-Helsingissä. Konstaapelit päättivät vilkaista ympärilleen. Kokeneimpana Eränen johti puhutusta sillä välin, kun Ridanpää alkoi tehdä Siltavuorelle turvatarkastusta.
Yksiö oli nuhjuinen, mutta melko hyvässä järjestyksessä. Asunnossa oli valtava määrä vhs-kasetteja, paljon länkkäreitä ja toimintaelokuvia. Viimeinen cowboy, Kullanryöstäjät, Hohto, Mad Max 2 – Asfalttisoturi, Mies San Fernandosta, Lännen laki, Verenpunainen aurinko...
Jääkaapissa lojui röykkiö suklaalevyjä. Siltavuori selitti niiden jääneen syömättä, kun hänellä todettiin diabetes.
– Ennen olin kova syömään suklaata.
Oheisella videolla Ilta-Sanomien toimittajat Lauri Silvander ja Miika Viljakainen keskustelevat Myllypuron murhista.
Eteisen tuolille heitetyn puseron taskusta poliisi löysi käsiraudat, sohvatyynyn alla oli kyynelkaasusumutin. Ridanpää poimi Siltavuorelta pois myös puukon, jonka tämä oli kätkenyt nahkatupissa vyönsä alle poikittain.
Mitään tyttöihin viittaavaa asunnosta ei löytynyt.
”Ei voi sanoa, että Siltavuori voitti. Mutta vähällä hän oikeudesta selvisi.
Poliisit päättivät tarkistaa vielä Siltavuoren auton, harmaa Ford Granada seisoi lähistöllä parkkipaikalla. Kun poliisi kysyi avaimia autoon, Siltavuori tarjosi ensin kuorma-auton ja sitten traktorin avaimia. Lopulta hän suostui antamaan avaimet myös Fordiinsa.
Kello oli kuuden maita illalla.
Tarkoituksena oli, että Ford ajettaisiin Pasilaan kuitututkimuksiin ja Siltavuori vietäisiin kuulusteluihin. Ennen kuin saattue lähti matkaan, konstaapeli Ridanpää päätti kurkistaa Fordin takakonttiin.
Siltavuoren auto, harmaa Ford Granada.
Kun luukku narahti auki, vastaan tulvahti kitkerä savun käry. Haju lähti muoviin kääritystä mustasta sotkusta, jonkinlaisesta palojätteestä.
Eränen otti palojätettä kouraansa, näytti sitä Siltavuorelle ja kysyi, mitä se on.
– Lihaa se on, sanoi Siltavuori.
– Ovatko ne tytöt tässä?
– Itse ne sitä halusivat.
Tuosta sunnuntai-illasta on kulunut pian tasan kolmekymmentä vuotta.
Myllypuron lapsimurhat muistetaan yhä yhtenä Suomen karmeimmista rikoksista. Siltavuori tuomittiin täyttä ymmärrystä vailla olevana murhamiehenä, joten hänen vankilatuomionsa oli elinkautisen sijaan viisitoista vuotta.
Siltavuori pääsi ehdonalaiseen vuonna 2000, mutta hänet laitettiin heti tahdosta riippumattomaan psykiatriseen hoitoon Kuopion Niuvanniemen oikeuspsykiatriseen sairaalaan. Siltavuori oli hoidossa loppuikänsä.
Siltavuoren kiinniottaneista poliiseista kaksi on nyt eläkkeellä, mutta Jaakko Ridanpää työskentelee vielä keskusrikospoliisin leivissä. Hän sanoo, ettei muista kovinkaan tarkasti tapauksen yksityiskohtia, sillä ”kone poistaa jo muistista” vanhimpia juttuja.
Mutta sitä hän ei unohda, kuinka koko kuvio selvisi hänelle sillä sekunnilla, kun hän avasi Siltavuoren Fordin takaluukun.
– Sitä ennen emme tienneet vielä varmasti, mistä tyttöjen katoamisessa oli kysymys, mutta pelkäsimme pahinta.
Kuva poliisin etsinnöistä maaliskuussa 1989.
Siltavuoren kiinnioton aikaan Ridanpää oli 31-vuotias. 1980-luvun Helsinki oli kuin toinen maa, väkivaltainen ja rujo. Ridanpää muistelee erityisesti Arabianrantaa, jota nyt kutsutaan taidekaupunginosaksi, mutta joka oli silloin pelkkä likainen konttikylä.
– Poikia asui metsässä mustista jätesäkeistä rakennetuissa kämpissä, ja ne joi väkeviä alkoholeja ja niin sanottuja huoltoasemaviinoja. Eli lasinpesunesteitä. Sitten tapeltiin pää sekaisin.
Sellaista ei enää ole, ei ainakaan siinä mittakaavassa. Tässä mielessä yhteiskunta on saanut asiat parempaan järjestykseen, sanoo Ridanpää.
– Pahimpana vuonna Helsingissä taisi olla 27 henkirikosta, siihen päälle vielä 1 400 kuolemansyyntutkintaa ja muutama sata kadonnutta henkilöä. Kun tehtiin montaa juttua koko ajan, siinä ei voinut jäädä miettimään yhtä tapausta kovinkaan pitkäksi aikaa.
Ilta-Sanomat tutustui Myllypuron lapsimurhien esitutkintapöytäkirjoihin ja Siltavuoren kuulusteluihin, joita ei ole aiemmin julkisuudessa juuri käsitelty.
Siltavuori antoi poliisille ristiriitaisia tietoja, valehteli ja muutti kertomustaan lukuisia kertoja. Yhdestä asiasta hän kuitenkin oli varma: kaikki oli Arskan syytä.
”Siltavuori oli murhaaja, siitä ei ollut epäilystäkään. Ei kuitenkaan ollut aivan selvää, miksi.
Siltavuorta kuulusteltiin ensimmäisen kerran jo kiinniottoiltana. Hänen selvityksensä tapahtumista alkoi kaukaa, kotiavaimen katoamisesta vuonna 1986.
– Kun sitten olin päivän poissa kotoa, varastettiin sieltä 200 000 markkaa, Siltavuori väitti.
Viimeiset kolme vuotta Siltavuori oli pohtinut tuota avainta, rahojensa häviämistä ja kaikkia heitä, ketkä hänen luonaan olivat joskus käyneet. Lopullinen johtopäätös oli, että naapurissa asuva Arska oli vienyt rahat. Ryösti hänet, vanha kaveri.
Siksi Siltavuori oli alkanut tarkkailla Arskaa selvittääkseen, käyttääkö tämä tavallista enemmän rahaa. Siltavuori väitti olleensa myös tyttöjen katoamisiltana pihalla kyttäämässä Arskan asuntoa pienillä teatterikiikareillaan siltä varalta, että näkisi jotain raskauttavaa.
Siltavuori selitti poliisille, että silloin hänen luokseen oli tullut kaksi tyttöä. Tytöt olivat kyselleet, etsikö Siltavuori kaveriaan ja jutelleet kaikenlaista koirista ja kissoista. Siltavuori väitti poliisille, että tytöt olivat sitten seuranneet häntä autolle ja tulleet vapaaehtoisesti kyytiin.
Pihan ohi perjantaina kulkenut siivooja kuitenkin kertoi poliisille nähneensä, kuinka vanhempi mies oli juosta kipittänyt kahden pikkutytön perässä.
– Mies seurasi lapsia ja aivan kuin hän olisi pelännyt kadottavansa lapset näköpiiristään. Tuli tunne, että minun pitäisi mennä tilanteeseen väliin, mutta koska en tuntenut lapsia, en sitten mennytkään.
Poliisi jututti myös Arskaa. Hän oli entinen vanki ja tunsi Siltavuoren juuri vankila-ajoiltaan 1970-luvulta. Arska sanoi, ettei tiennyt mitään Siltavuoren rahoista.
Poliisi epäili, että tyttöjen ruumiit hävitettiin tynnyrissä.
Siltavuori oli murhaaja, siitä ei ollut epäilystäkään. Ei kuitenkaan ollut aivan selvää, miksi hän oli surmannut ja polttanut tytöt.
Poliisi tutki seksuaalista motiivia, olihan Siltavuori tuomittu lasten hyväksikäyttäjä. Ruumiiden polttaminen oli mahdollisesti keino peittää hyväksikäytön jäljet.
– Jammu oli kovasti kiinnostunut pienistä tytöistä, kertoi mies, joka oli ollut Siltavuoren sellitoverina Sörnäisten keskusvankilassa ja Katajanokalla.
Siltavuoren asunnolla Kauppakartanonkadulla pyöri paljon koululaisia, sillä Siltavuori oli kulmakunnan nuorten vakiohakija – hän osti nuorille kaupasta olutta ja lonkeroa ja antoi nuorten myös juopotella asunnollaan.
Nuoret kutsuivat Siltavuorta ”Jampaksi”. He puhuivat keskenään paljon siitä, kuinka Jamppa pyöri milloin kenenkin pikkutytön kanssa. Siltavuori majoitti nuoria yöksi asunnolleen ja vei heitä kesämökilleen, jossa pelattiin videopelejä ja saunottiin.
– Pidimme saunoessa t-paidat ja alushousut päällä, koska arvasimme, että Jamppa olisi meistä kiinnostunut. Hän tuli hetken kuluttua alastomana viereemme lauteille ja pyysi, että olisimme riisuneet vaatteet pois. Emme suostuneet vaan lähdimme ulos, kertoi eräs koululainen saunareissusta poliisikuulusteluissa.
Siltavuori kiisti jyrkästi lasten seksuaalisen hyväksikäytön.
Hän selitti kuristaneensa tytöt, koska ei keksinyt muutakaan tapaa päästä heistä eroon. Sitten tarina muuttui. Hän kertoi tehneensä kaiken kostona naapurilleen Arskalle.
Kuulusteluissa Siltavuori kertoi, että oli polttanut ruumiit ensin pimeän metsätien varressa ja sitten jatkaneensa niiden polttamista kesämökillään Vihdissä lähellä Huhmarjärveä.
Tässä kohtaa Siltavuori valehteli varmasti. Mökillä tehdyissä tutkimuksissa selvisi, että ainakin toinen tytöistä oli ollut mökin sisällä. Tytön vaatteista irronneita kuituja löytyi viidestä nojatuolista ja sängyn vuodevaatteista.
Palojälkiä ei lopulta löydetty muualta kuin kesämökin pihasta. Sieltä nuotiopaikka löytyi helposti, sillä se oli palanut niin kuumana, että maali verannan pylväissä oli kuplinut ja räystään alus mustunut.
”100 000 markan – noin 25 000 euron – kärsimyskorvaus kummallekin äidille kumottiin.
Ruumiit paloivat niin pahasti, ettei oikeuslääkäri pystynyt sanomaan varmasti kuolinsyytä tai sitä, oliko Siltavuori käyttänyt uhrejaan hyväksi. Tutkimuksissa kuitenkin selvisi, että toinen tytöistä oli saanut tappavan annoksen unilääkettä.
Kun oikeudenkäynnin aika tuli, syyttäjä, kaupunginviskaali Ritva Santavuori vaati Siltavuoren eristämistä pakkolaitokseen. Hänestä oli päivänselvää, että Siltavuori oli vaarallinen rikoksenuusija ja pedofiili, jonka taipumukset vain pahentuisivat iän myötä.
Selitystä Arskasta Santavuori piti hatusta temmattuna hätävalheena.
Kesken oikeudenkäynnin Santavuori esitti oikeudelle yllätysraportin, joka paljasti Siltavuoren salaisuuden: hän oli rakentanut Paltamon Mieslahden kylään yksityistä vankityrmää.
Siltavuori oli vuokrannut syrjäisen hirsirakennuksen tiloineen paria vuotta aiemmin ja alkanut remontoida heti sen kahta pientä kammaria. Hän oli eristänyt seinät styroksilevyillä, muurannut ikkunat umpeen ja rakentanut oviin kalteri-ikkunat. Tee-se-itse-putkat olivat huomiota herättävän pieniä. Liian pieniä aikuiselle.
Siltavuori selitti jälleen ajatelleensa Arskaa ja tämän mahdollisia rikoskumppaneita ja kiisti, että olisi rakentanut putkat pikkulapsia varten.
Koska poliisi ei löytänyt mitään merkkejä siitä, että Siltavuori olisi pitänyt ketään tilalla vankina, jäivät Mieslahden vankityrmät oikeudenkäynnissä sivujuonteeksi.
Myllypuron lapsimurhat muistetaan yhä yhtenä Suomen karmeimmista rikoksista. Antti Veikko Ilmari Siltavuori tuomittiin täyttä ymmärrystä vailla olevana murhamiehenä, joten hänen vankilatuomionsa oli elinkautisen sijaan viisitoista vuotta.
Ei voi sanoa, että Siltavuori voitti. Mutta vähällä hän oikeudesta selvisi.
Lasten omaisille lopputulos oli katkera kalkki. Silloinen vahingonkorvauslaki lähti siitä, että kärsimyskorvausta maksetaan sille, jota on vahingoitettu tai haluttu vahingoittaa.
Oikeudessa viitattiin vuoden 1980 tapaukseen, jossa mustasukkainen mies oli surmannut kolmevuotiaan lapsen kostaakseen eron entiselle avovaimolleen. Lapsensurman tarkoituksena oli ollut nimenomaisesti järkyttää ex-avovaimoa, joten ex-avovaimo sai korvauksia.
Siltavuoren tapauksessa korkein oikeus kuitenkin katsoi, ettei hänen tarkoituksenaan ollut vahingoittaa lasten äitejä, joten 100 000 markan – noin 25 000 euron – kärsimyskorvaus kummallekin äidille kumottiin.
Vaikka Siltavuori ei ollut vapaa enää koskaan, hän vältti pakkolaitostuomion, koska ei ollut syyllistynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana väkivaltarikoksiin. 1980-luvun alkuvuosina tapahtuneet 10–12-vuotiaiden tyttöjen hyväksikäytöt katsottiin siveellisyysrikoksiksi.
Siltavuori kuoli 2012 Niuvanniemen sairaalassa 85-vuotiaana. Viimeisinä vuosina hän oli vaikeasti dementoitunut.