Viljelijä Kalle Hakanen heräsi aamuyöllä outoon ääneen – seurasi kammottava tapahtumasarja, joka jäi historiankirjoihin - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Viljelijä Kalle Hakanen heräsi aamuyöllä outoon ääneen – seurasi kammottava tapahtumasarja, joka jäi historiankirjoihin

Toivo Harald Koljonen murhasi yhtenä yönä kuusi ihmistä vuonna 1943. Ase oli kirves ja rangaistus kuusinkertainen kuolema.

15.2.2019 6:02

Maalari Toivo Harald Koljonen syyllistyi yhteen Suomen rikoshistorian pahimmista joukkomurhista.

Kun kuusi valkoista arkkua laskettiin hautoihin Huittisissa huhtikuussa 1943, paikalla oli nelisentuhatta ihmistä. Jos tuolloin olisi kysytty kansan mielipidettä kuusinkertaisen murhamiehen tuomiosta, jokainen olisi toivonut mitä suurimmalla todennäköisyydellä Koljosen kuolemaa.

Koljonen oli ennenkin tehnyt rikoksia ja istunut vankeudessa, mutta raa’at kirvesmurhat olivat jotakin aivan muuta kuin bensiinivarkaudet tai ampuma-aserikos.

Koljosen elämän käännekohta oli vuosi 1941.

Huhtikuussa 1941 Koljonen tuomittiin neljäksi vuodeksi ja 10 kuukaudeksi kuritushuoneeseen törkeistä varkauksista ja ampuma-aserikoksesta.

Tuomiota oli takana pari vuotta, kun hän alkoi suunnitella pakoa. Maanantaina 15. maaliskuuta 1943 Huittisten varavankilan metsätöissä ollut Koljonen valitteli sahansa hajoamista ja pääsi tekosyyn turvin työkaluvarastolle.

Korjaustyöt jäivät kuitenkin tekemättä. Koljonen tarpoi keväthankien keskellä pakomatkalle. Ei tarvittu uhkarohkeita muurinylityksiä tai väkivaltaa, ainoastaan sopiva hetki ja hiukan apua.

  • Koljosen tarinaan perehtynyt historioitsija Teemu Keskisarja kertoi kirvesmurhaajan elämästä ja rikoksista Ilta-Sanomien Sanomatalossa järjestämässä Rikostarinat-yleisötapahtumassa. Voit katsoa Koljosta käsittelevän haastattelun artikkelin videosta.

Entiset vankikaverit olivat piilottaneet Koljosen pyynnöstä hakkuuaukean lähelle rahaa, ruokaa ja vaatteita, jotka pakenija poimi mukaansa. Avusta Koljonen oli luvannut 10 000 markkaa.

Pakomatka alkoi raskaalla piileskelyllä talvisessa luonnossa. Tiistai 16. maaliskuuta oli painunut jo illan puolelle, kun Koljonen koputti Hakasen perheen ovelle Huittisten Karhiniemen kylässä ja pyysi yösijaa.

Paosta oli jo kerrottu radiossa. Ei siis ollut ihme, että isäntä Kalle Hakanen tunnisti Koljosen.

– Kyllä minä sinulle yösijan hankin, Hakanen puhisi vastaukseksi, ja Koljonen pakeni.

 En saanut selville, miksi Koljosen päässä napsahti. Kaikkein ihmeellisintä oli, että hän oli täysin selvin päin.

Isännästä tuskin olisi ollut vastusta Koljoselle. Pitkä-Topiksikin kutsuttu Koljonen oli varsin hyväkuntoinen mies, Hakasen isäntä taas päätä vankikarkuria lyhyempi ja tuberkuloosin heikentämä.

Koljonen jäi talon lähistölle, tarkkaili ja näki, että paikalla oli muitakin perheenjäseniä kuin isäntä. Siitä huolimatta hän palasi.

Äänet herättivät Kalle Hakasen keskiviikkona 17. maaliskuuta aamuyöllä. Isäntä suuntasi tupaan ja yllätti tutun vankikarkurin kurottelemasta kuivumassa olleita leipiä.

Hakanen ehti liikahtaa kohti, mutta tällä kertaa vankikarkuri ei paennut, vaan vastasi voimalla. Kirveen terä iskeytyi Hakasta käteen. Ensimmäistä iskua seurasivat lyönnit päähän ja ylävartaloon. Isäntä tuupertui kuolleena tuvan lattialle.

Koljonen olisi voinut paeta leivät mukanaan talosta ja jatkaa pakoaan. Sen sijaan hän hyökkäsi kirves kädessä muun perheen kimppuun. Väkivalta oli silmitöntä.

Toivo Harald Koljosen kuva kirjassa Kirves. Alkuperäistä kuvaa sälytetään Kansallisarkistossa.

Hiljainen talo herätti aamulla naapureiden huomion. Paikallinen maanviljelijä kohtasi Hakasten luona lohduttoman näyn.

Anna-äiti, 50, makasi tuvassa miehensä vieressä, ainakin 16 kirveeniskun aiheuttamiin vammoihin kuolleena. Lattialla makasi hengettömänä myös perheen 11-vuotias Aulis-poika. Nuorimman uhrinsa, vain 6-vuotiaan Anjan, Koljonen oli surmannut sänkyyn.

Perheen 28-vuotiaan tyttären Allin ruumis makasi puolestaan navetassa. Kuudes uhri oli talolle sattunut naapuri Anna Mäkinen.

Surmien jälkeen murhamies tunnettiin halki Suomen nimellä Kirves-Koljonen.

Kuusinkertaisen murhamiehen elämään perehtynyt historioitsija Teemu Keskisarja kertoo, että Koljonen syyllistyi ennen Huittisten kirvesmurhia tiettävästi vain yhteen väkivaltarikokseen.

Koljonen tuomittiin marraskuussa 1936 tekemästään vaikeata vähemmän ruumiinvamman aiheuttaneesta pahoinpitelystä kolmen kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Uhrina oli eräs nuori nainen.

Naisen kuvauksen perusteella Koljonen oli kuristanut ja lyönyt ensin nyrkeillä ja lopuksi kivellä. Uhrin ja Koljosen kertomukset olivat täysin ristiriitaiset, ja oikeudenkäynti venyi. Tuomio tuli vasta 1. syyskuuta 1938, lähes kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen.

Asianomistaja ei saapunut oikeuteen, joten Koljonen käytti tilaisuutta hyväkseen ja vähätteli tekoaan.

 Ei hänen edeltävässä elämässään ollut mitään sellaista, mikä olisi ennakoinut kuuden ihmisen kirvesmurhaa.

Koljosen elämää ja kirvesmurhia käsittelevässä kirjassaan Kirves (Siltala) Keskisarja kiinnittää huomiota siihen, että tuleva kuusinkertainen murhaaja ei osoittanut missään vaiheessa tapauksen käsittelyä merkkejä omantunnontuskista. Katuminen olisi ollut luonnollista, sillä kyseessä oli monen rikollisenkin mittarilla raaka ja raukkamainen teko.

Rikos oli ruma, mutta kuusinkertaiselle murhatyölle se ei tarjoa selityksiä.

– Ei hänen edeltävässä elämässään ollut mitään sellaista, mikä olisi ennakoinut kuuden ihmisen kirvesmurhaa – vaikka elämä olikin rikollista ja kaikin puolin kurjaa, Keskisarja kertoo.

Henkirikoksia Koljosen rikosrekisterissä ei ennen vuoden 1943 tapahtumia ollut.

– En saanut selville, miksi Koljosen päässä napsahti. Kaikkein ihmeellisintä oli, että hän oli täysin selvin päin. Hän ei ollut edes jahdattu eläin, joka olisi tehnyt tekonsa takaa-ajajien vuoksi.

Pakomatka jatkui kirvesmurhien jälkeen vielä parin viikon ajan, kunnes Koljonen jäi kiinni silloisen Sääksmäen kunnan Viranmaan kylässä.

– Huittisissa, eli murhapitäjässä, vallitsi vuonna 1943 ilmapiiri, jossa teloitus ja kuolemantuomio oli ainoa vaihtoehto, Keskisarja toteaa.

Koljonen tuomittiin kuolemaan jokaisesta tekemästään murhasta. Yhteensä kuolemantuomioita kertyi näin ollen kuusi.

Sota-aikana joukkomurhaajan henki ei ollut kallis. Kuolema oli läsnä monessa kodissa, eikä kirvesmurhaajalle riittänyt armoa. Ei, vaikka Koljonen sitä tasavallan presidentiltä anoi.

Vaikka Koljonen menetti henkensä siviilioikeuden päätöksellä, sotatila muistutti itsestään vielä teloitusmontulla. Koljosen vieressä teloituspaikalle matkusti kaksi puna-armeijan desanttia, jotka olivat laskeutuneet maahan 19. maaliskuuta ja jääneet kiinni jo kolmea päivää myöhemmin.

– Lukemattomat kunnialliset nuoret miehet vaaransivat joka päivä henkensä rintamalla. Miksi kirvesmurhaajalla olisi ollut oikeus elää?

Näin moni aikalainen todennäköisesti ajatteli historioitsija Keskisarjan mukaan.

Turun suojeluskuntapiirin teloituskomppania teloitti Koljosen ampumalla Maarian piirin Kärsämäen ampumaradalla, soramontun reunalla 21. lokakuuta 1943.

Voit lukea Suomen rikoshistorian tapauksista lisää Ilta-Sanomien erikoisjulkaisusta Rikostarinat, joita Suomi ei unohda.

Kirjalliset lähteet: Ilta-Sanomien ja Helsingin Sanomien arkisto, Ilta-Sanomat, Teemu Keskisarja: Kirves (Siltala)

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?