Kotimaa

Riitta Peräahon 27-vuotias poika tapettiin – tappaja on ollut vapaa jo pitkään, äiti elää elinkautistaan

Riitta Peräahon 27-vuotias poika tapettiin – tappaja on ollut vapaa jo pitkään, äiti elää elinkautistaan

Julkaistu:

Ainoan lapsensa menettänyt Riitta Peräaho sanoo suoraan, ettei henkirikoksen uhrin läheisillä ole oikeuksia. Hänen ainoa poikansa tapettiin 10 vuotta sitten.
Merikarvialainen Riitta Peräaho nostaa hihaansa ja näyttää oikeaan ranteeseensa tatuoituja kuvia. Toinen kuvista on Hermanniksi nimetty maskotti, toinen karikatyyri hänestä itsestään. Ne on piirtänyt hänen Krister-poikansa lapsena.

Pitkin rannetta kulkee numerosarja: 27.4.9.12.33.

– 27 vuotta, 4 kuukautta, 9 päivää, 12 tuntia ja 33 minuuttia olivat se aika, mitä Krister oli tässä maailmassa, hän sanoo hiljaa.


Peräahon ainoa lapsi Krister tapettiin 27-vuotiaana vuonna 2008. Tappaja on jo vapaalla, Peräaho elää elinkautistaan.

Puhuessaan Kristeristä hän ei halua käyttää kolmea sanaa: menettää, kuolla ja selviytyä.

– Sanon aina, etten ole häntä menettänyt, kun hän kerta on ollut. Eräs tuttu nainen kertoi menettäneensä äitinsä. Sanoin, ettet ole häntä menettänyt, vaan hän on sinussa.

Peräaho ei puhu kuolemasta, vaan sanoo Kristerin siirtyneen toiseen maailmaan.


Kun oma lapsi menehtyy, on mahdotonta ajatella, että surusta pitäisi selviytyä.

– Tästä ei selviä, eikä tämä ole mikään selviytymistarina. Jos katkaisen jalan ja se kipsataan, olen selviytynyt siitä. Mutta tämän kanssa täytyy vaan elää niin kauan, kun taas nähdään, Peräaho sanoo.

Peräaho näyttää Kristeriltä saamiaan Rakas äiti -kirjaa ja enkelikirjaa. Aina kun poika lähti kotoa, hän kävi halaamassa äitiään. Vaikka vieressä saattoi olla eleelle naureskelevia kavereita, Krister ei välittänyt. Äitiä kuului halata.

– Hän oli kauhean hyvänlainen ja kohtelias. Lahjojakin toi. Sellaisia asioita, mistä tiesi tykkääväni.

Krister pahoinpideltiin pesäpallomailalla. Yksi päähän osuneista iskuista aiheutti kalloaivovamman. Krister hiipui pois teho-osastolla. Kuuden päivän päästä, 10. lokakuuta, hän oli poissa. Äiti valvoi loppuun asti vierellä.

Suru syöksi pimeyteen. Peräaho ajatteli menevänsä poikansa perässä. Hän ei pystyisi jatkamaan elämää.

Viiden päivän päästä lähdöstä makuuhuoneen ovella seisoi tuttu hahmo.

– Krister tuli tänne sen jälkeen, kun oli lähtenyt tästä maailmasta. Hän seisoi tuossa ovella ja sanoi lauseen, jonka haluan pitää itselläni. Ja lähti sitten, äiti kuvailee.

Krister on usein äitinsä unissa. Unet lohduttavat.

– Unissa hän on pieni. Muutkin, jotka ovat menettäneet lapsen, sanovat että lapsi tulee uniin pienenä.

 

Kun luetaan Isä meidän -rukousta, olen hiljaa sen kohdan, jossa sanotaan ”niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”.

Suru on erilaista, kun oma lapsi menehtyy henkirikoksen uhrina.

– Kun nuori ihminen lähtee, siinä meni minulta myös mahdollisuus tulla mummoksi. Hänen kaverinsa saivat lapsia. Itseltäni vietiin kaikki.

Peräaho ei voi koskaan antaa anteeksi.

– Jos antaisin anteeksi, hyväksyisin tämän teon. Kun luetaan Isä meidän -rukousta, olen hiljaa sen kohdan, jossa sanotaan ”niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”.

Hän ei pystynyt menemään oikeudenkäyntiin, koska ei halunnut nähdä poikansa tappajaa. On parempi olla tietämättä, kuka se oli, jos joskus tulee vastaan.

Usko oikeusvaltioon on mennyt. Tappaja sai viiden vuoden ja neljän kuukauden ehdottoman tuomion. Hän on ollut jo pitkään vapaalla.

– Onhan se ihan naurettavaa, mitä ne tuomiot on. Ei Suomessa mitään kunnon tuomioita saa. Oikeus ei toteudu. Henki ei ole kallis. Mulle tämä on elinkautinen, Peräaho painottaa.


– Henkirikoksen uhrin läheisillä ei ole oikeuksia. Kun nuija kopahtaa oikeudessa pöytään, se on siinä, selviä miten parhaaksi näet, ja aina pirun huonosti. Sitä joutuu taistelemaan kaikesta terapiasta ja korvauksista sen lisäksi, että on joutunut luopumaan rakkaastaan.

Kristerin kuoleman jälkeen Peräaho ei nähnyt mitään kaunista ympärillään. Vuosien saatossa se on muuttunut.

– Kun ennen ajattelin, ettei ole olemassa enää mitään hyvää, nyt haluan nähdä huomisen. Vuodet ovat muuttaneet ajatteluani. Kyllä se omakin aika tulee ja sitten tavataan ja ehditään olla ikuisesti yhdessä.

 

Joka ilta laitan kädet ristiin ja kiitän kaikkia läheisiäni siitä, että he ovat olleet juuri minun läheisiäni.

Huoma – Henkirikoksen uhrien läheiset ry:n aktiivi saa iloa 9-vuotiaasta kummitytöstään ja tämän 5-vuotiaasta siskosta, joiden kanssa käydään yhdessä uimassa ja leivotaan. Kristerin sisarpuolten lapset ovat saaneet lapsia ja tuovat iloa Peräaholle. Yksi lapsista on vielä Kristerin näköinen.

Vanha ystävä Terttu on saanut houkuteltua Peräahon matkakumppanikseen, ja seuraavaksi rouvat suuntaavat Teneriffalle. Matkat ovat asia, jota odottaa. Siskon kanssa tehdään siskomatkoja kesäisin.

Ennen vapaapäivinä herätessään Peräaho kiirehti vikkelästi ylös. Nykyään hän loikoilee rauhassa ja rapsuttelee Dolly-koiraansa. Hän vaalii hiljaisuutta. Televisiokin on usein äänettömällä.

Jäätävä ikävä iskee aina välillä.

– Jokainen vanhempi, jonka lapsi on siirtynyt toiseen maailmaan, miettii varmasti, teinkö riittävästi ja mitä olisin voinut tehdä toisin. Se on loputonta pohdintaa. Surutyötä sekin.

Ystävät ja tutut jatkavat normaalia elämäänsä. Lapset kasvavat, saavat lapsia ja käyvät kylässä vanhemmillaan. Peräahon aika on tavallaan pysähtynyt.

– Omani on toisessa maailmassa, enkä voi kokea tuota. Silti minulla on hänet. Kyllä minä täällä hänelle juttelen ja joka ilta laitan kädet ristiin ja kiitän kaikkia läheisiäni siitä, että he ovat olleet juuri minun läheisiäni.