Kotimaa

”Tästä ei selviä, eikä tämä ole mikään selviytymistarina”

”Tästä ei selviä, eikä tämä ole mikään selviytymistarina”

Julkaistu:

Neljä henkirikoksen uhrin omaista kertoo tarinansa.

Ainoan lapsensa menettänyt Riitta Peräaho sanoo suoraan, ettei henkirikoksen uhrin läheisillä ole oikeuksia. Hänen 27-vuotias poikansa tapettiin 10 vuotta sitten. Tappaja on jo vapaalla.

Merikarvialainen Riitta Peräaho nostaa hihaansa ja näyttää oikeaan ranteeseensa tatuoituja kuvia. Toinen kuvista on Hermanniksi nimetty maskotti, toinen karikatyyri hänestä itsestään. Ne on piirtänyt hänen Krister-poikansa lapsena.

Pitkin rannetta kulkee numerosarja: 27.4.9.12.33.

– 27 vuotta, 4 kuukautta, 9 päivää, 12 tuntia ja 33 minuuttia olivat se aika, mitä Krister oli tässä maailmassa, hän sanoo hiljaa.


Peräahon ainoa lapsi Krister tapettiin 27-vuotiaana vuonna 2008. Tappaja on jo vapaalla, Peräaho elää elinkautistaan.

Puhuessaan Kristeristä hän ei halua käyttää kolmea sanaa: menettää, kuolla ja selviytyä.

– Sanon aina, etten ole häntä menettänyt, kun hän kerta on ollut. Eräs tuttu nainen kertoi menettäneensä äitinsä. Sanoin, ettet ole häntä menettänyt, vaan hän on sinussa.

Peräaho ei puhu kuolemasta, vaan sanoo Kristerin siirtyneen toiseen maailmaan.


Kun oma lapsi menehtyy, on mahdotonta ajatella, että surusta pitäisi selviytyä.

– Tästä ei selviä, eikä tämä ole mikään selviytymistarina. Jos katkaisen jalan ja se kipsataan, olen selviytynyt siitä. Mutta tämän kanssa täytyy vaan elää niin kauan, kun taas nähdään, Peräaho sanoo.

Peräaho näyttää Kristeriltä saamiaan Rakas äiti -kirjaa ja enkelikirjaa. Aina kun poika lähti kotoa, hän kävi halaamassa äitiään. Vaikka vieressä saattoi olla eleelle naureskelevia kavereita, Krister ei välittänyt. Äitiä kuului halata.

– Hän oli kauhean hyvänlainen ja kohtelias. Lahjojakin toi. Sellaisia asioita, mistä tiesi tykkääväni.

Krister pahoinpideltiin pesäpallomailalla. Yksi päähän osuneista iskuista aiheutti kalloaivovamman. Krister hiipui pois teho-osastolla. Kuuden päivän päästä, 10. lokakuuta, hän oli poissa. Äiti valvoi loppuun asti vierellä.

Suru syöksi pimeyteen. Peräaho ajatteli menevänsä poikansa perässä. Hän ei pystyisi jatkamaan elämää.

Viiden päivän päästä lähdöstä makuuhuoneen ovella seisoi tuttu hahmo.

– Krister tuli tänne sen jälkeen, kun oli lähtenyt tästä maailmasta. Hän seisoi tuossa ovella ja sanoi lauseen, jonka haluan pitää itselläni. Ja lähti sitten, äiti kuvailee.

Krister on usein äitinsä unissa. Unet lohduttavat.

– Unissa hän on pieni. Muutkin, jotka ovat menettäneet lapsen, sanovat että lapsi tulee uniin pienenä.

 

Jos antaisin anteeksi, hyväksyisin tämän teon. Kun luetaan Isä meidän -rukousta, olen hiljaa sen kohdan, jossa sanotaan ”niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”.

Suru on erilaista, kun oma lapsi menehtyy henkirikoksen uhrina.

– Kun nuori ihminen lähtee, siinä meni minulta myös mahdollisuus tulla mummoksi. Hänen kaverinsa saivat lapsia. Itseltäni vietiin kaikki.

Peräaho ei voi koskaan antaa anteeksi.

– Jos antaisin anteeksi, hyväksyisin tämän teon. Kun luetaan Isä meidän -rukousta, olen hiljaa sen kohdan, jossa sanotaan ”niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”.

Hän ei pystynyt menemään oikeudenkäyntiin, koska ei halunnut nähdä poikansa tappajaa. On parempi olla tietämättä, kuka se oli, jos joskus tulee vastaan.

Usko oikeusvaltioon on mennyt. Tappaja sai viiden vuoden ja neljän kuukauden ehdottoman tuomion. Hän on ollut jo pitkään vapaalla.

– Onhan se ihan naurettavaa, mitä ne tuomiot on. Ei Suomessa mitään kunnon tuomioita saa. Oikeus ei toteudu. Henki ei ole kallis. Mulle tämä on elinkautinen, Peräaho painottaa.

– Henkirikoksen uhrin läheisillä ei ole oikeuksia. Kun nuija kopahtaa oikeudessa pöytään, se on siinä, selviä miten parhaaksi näet, ja aina pirun huonosti. Sitä joutuu taistelemaan kaikesta terapiasta ja korvauksista sen lisäksi, että on joutunut luopumaan rakkaastaan.


Kristerin kuoleman jälkeen Peräaho ei nähnyt mitään kaunista ympärillään. Vuosien saatossa se on muuttunut.

– Kun ennen ajattelin, ettei ole olemassa enää mitään hyvää, nyt haluan nähdä huomisen. Vuodet ovat muuttaneet ajatteluani. Kyllä se omakin aika tulee ja sitten tavataan ja ehditään olla ikuisesti yhdessä.

Huoma – Henkirikoksen uhrien läheiset ry:n aktiivi saa iloa 9-vuotiaasta kummitytöstään ja tämän 5-vuotiaasta siskosta, joiden kanssa käydään yhdessä uimassa ja leivotaan. Kristerin sisarpuolten lapset ovat saaneet lapsia ja tuovat iloa Peräaholle. Yksi lapsista on vielä Kristerin näköinen.

Vanha ystävä Terttu on saanut houkuteltua Peräahon matkakumppanikseen, ja seuraavaksi rouvat suuntaavat Teneriffalle. Matkat ovat asia, jota odottaa. Siskon kanssa tehdään siskomatkoja kesäisin.

Ennen vapaapäivinä herätessään Peräaho kiirehti vikkelästi ylös. Nykyään hän loikoilee rauhassa ja rapsuttelee Dolly-koiraansa. Hän vaalii hiljaisuutta. Televisiokin on usein äänettömällä.

Jäätävä ikävä iskee aina välillä.

– Jokainen vanhempi, jonka lapsi on siirtynyt toiseen maailmaan, miettii varmasti, teinkö riittävästi ja mitä olisin voinut tehdä toisin. Se on loputonta pohdintaa. Surutyötä sekin.

Ystävät ja tutut jatkavat normaalia elämäänsä. Lapset kasvavat, saavat lapsia ja käyvät kylässä vanhemmillaan. Peräahon aika on tavallaan pysähtynyt.

– Omani on toisessa maailmassa, enkä voi kokea tuota. Silti minulla on hänet. Kyllä minä täällä hänelle juttelen ja joka ilta laitan kädet ristiin ja kiitän kaikkia läheisiäni siitä, että he ovat olleet juuri minun läheisiäni.

Oskari Kivimäen eli räppäri Oskari Olemattoman vanhemmat surmattiin isän työmatkalla, kun poika oli vain 4-vuotias.

Oskari odotti vanhempiaan mummin kanssa. Nelivuotiaan pojan oli pitänyt olla mukana isän työmatkalla, mutta pojalle oli noussut kuume. Alkoi tulla jo myöhä, ja mummi huolestui.

Oskari Kivimäki, 28, ei muista siitä illasta muuta kuin ovikellon soiton. Lapsi juoksi ovelle isäänsä ja äitiään vastaan.

– Muistan, että oven takana seisoi kaksi poliisia. Poliisilla oli lakki kourassa ja hän kysyi, onko aikuisia kotona. Mummi meni ovelle ja mut käskettiin olohuoneeseen. Se on viimeinen muistikuva siitä illasta, että mummi käveli itkien takaisin sisään ja poliisit kävelivät perässä.

”Mummi itki, muistikuvat katkee / Siihen ku koitan sohvan reunal ottaa happee / Saatiin taas yks traumalapsi lisää tähä maailmaan / Ja vain yhdet muistot vanhemmista on enää tallella.”

Kivimäen alias räppäri Oskari Olemattoman vanhemmat surmattiin Petroskoissa syyskuussa 1995, kun he olivat paluumatkalla Suomeen. Kaksi venäläistä miestä oli tehnyt tielle hidasteen, jonka takia isä oli joutunut pysähtymään. Tuulilasista sisään lentänyt luoti osui isää olkapäähän.

– He eivät olleet tienneet, mitä tapahtuu ja nousivat ulos autosta. Kaksi kommandopipoista miestä hyökkäsi kimppuun ja pakotti heidät viereisen metsän laitaan.

”Faija sai puukosta kakskytkaheksan kertaa / Mutsi koitti karata muttei saanu armoo sen verta / Luoti vielä selkään joka vei vikalle polulle / Jonne vanhemmat rintarinnan lopulta menehty.”

Sivulliset kuulivat laukauksia ja hälyttivät poliisit. Pariskunnan autolla paenneet miehet jäivät kiinni 30 kilometrin päässä.

Kivimäki ei muista seuraavista viikoista tai kuukausista juuri mitään.

– Muistan hautajaiset tosi sumeasti. Kävelin mummin kanssa arkkujen luokse ja mummi sanoi, että voisin koputtaa arkkuihin ja sanoa moikka moi.


Molemmat miehet tuomittiin 15 vuoden vankeusrangaistuksiin Karjalan korkeimmassa oikeudessa. Ilta-Sanomat kirjoitti tuolloin, kuinka syytetyt myhäilivät ja naureskelivat oikeudessa.

– Ne uhkasi oikeudessa, että kun pääsee vapaaksi, tulee lahtaamaan loppusuvun. Kundit pääsivät vapaaksi 2010. Olen monesti miettinyt, mitä sanoisin, jos he tulisivat vastaan. Ehkä se olisi silmä silmästä, hammas hampaasta, eikä edes tuntuisi pahalta, Kivimäki sanoo suoraan.

– Kyllä mä anteeksi voin antaa. Se on mennyttä ja tapahtunutta, ja mun mielestä katkeruudessa on turha elää loppuelämäänsä, mutta jos mulle tulisi mahdollisuus kostaa, tekisin sen.

Kivimäen 20 vuotta vanhempi sisarpuoli alkoi pojan huoltajaksi. Kivimäki kutsuu siskoaan ja tämän miestä äidiksi ja isäksi, heidän lapsiaan taas pikkuveljekseen ja pikkusiskokseen.

– Heillä oli tuore perhe ja sitten meikäläinen tuli siihen samaan rytäkkään. Ei se ole heillekään helppoa ollut.

 

Semmoisen kuulin, että kun terapiassa leikittiin leluilla, mulla oli kauhea tahto tuhota asioita.

Nuorempana hän kävi terapiassa, muttei osaa sanoa, oliko siitä apua.

– Semmoisen kuulin, että kun terapiassa leikittiin leluilla, mulla oli kauhea tahto tuhota asioita. Mä olen vasta täysikäisyyden jälkeen alkanut käsitellä sitä asiaa. Kävin terapiassa reilu kaksikymppisenä omasta tahdostani.

Hän on saanut eniten apua musiikista. Oskari Olematon syntyi vuonna 2015. Tätä nykyä hän on julkaissut kolme soololevyä ja yhden EP:n ja päässyt tekemään projektia nuoruuden idoliensa, kuten Palefacen, Skandaalin ja Steen1:n kanssa.

– Musahomma on ollut aika henkireikä, että pystyn kirjoittamaan ja sanomaan ääneen.

Kursivoidut kohdat ovat Oskari Olemattoman ja Zacharias Harmian parin vuoden takaisesta kappaleesta Mitä jää?. Voit kuunnella kappaleen alta.



Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Kivimäen lapsuus loppui niin rajusti, ettei sitä uskoisi edes todeksi. On hän lukenut somesta epäilyksiä, mutta kavereille ja lähipiirille ei ole koskaan tarvinnut todistaa mitään.

– Monet sanovat, että musta tuli yllättävän täysijärkinen siihen nähden, mitä on tapahtunut, hän huomauttaa.

Vanhemmistaan hänellä on vain kaksi muistoa. Kivimäki muistaa, kuinka paljon työmatkoja tehnyt isä toi RC-auton työmatkaltaan ja antoi sen pojalle. Sen hän on säästänyt. Äidistään hän muistaa istuneensa tämän sylissä olohuoneen sohvalla.

”Äidin sylis, sil oli keltaharmaa ruutupaita/ Ja mulle osotettu hymy rakkaudel mut valtas.”



28-vuotiaalla miehellä on itsellään neljä lasta kolmen eri naisen kanssa. Esikoinen syntyi hänen ollessaan 18-vuotias. Kolmea vanhinta lastaan ei ole nähnyt kahteen vuoteen riitojen ja törttöilyjensä takia.

”Ja nyt ku ite faija vaik ei faijaks voi ees kutsuu/ Ku tullu omien skidien suhteen hommat huolel kustuu.”

Kivimäki sanoo, että savotta lastensa äitien kanssa on niin iso, että sitä on vaikea lähteä selvittämään. Hän pelkää että, jos pääsisi takaisin lastensa elämään ja jos jotakin tapahtuu, se olisi lapsille niin rankkaa, kun isä on taas poissa.

– Jotenkin sitä on ajatellut, että helpompi niin, ettei näe.

On hän miettinyt sitä, miten oma tausta vaikuttaa omaan isyyteensä.

– Veikkaan, että vaikka en itselleni sitä myönnä, mulla on kauhea pelko jäädä yksin. Jos menettää parisuhteen tai läheisiä kavereita, olen siitä tosi tosi rikki.

Hän toivoisi saavansa asiat selviksi lastensa äitien kanssa ja pääsevänsä osaksi lasten elämää vielä joku päivä.

– Olen itse sen pahimman kautta kokenut, että jokainen päivä voi olla viimeinen ja jokainen päivä pitäisi elää niin, ettei katuisi mitään elämässä.

Kivimäki ei tiedä, missä hänen vanhempiensa tappajat ovat nykyään.

– Eivät ole tulleet lahtaamaan, tässä mä edelleen olen, hän heittää.

”Sanoin siskolle, että se tappaa sut” – Päivin siskon parisuhde päättyi pahimmalla mahdollisella tavalla.

Ei sen ihanampaa ihmistä olisi voinut ollakaan, Päivi huokaa.

Hän kuvailee siskonsa Susannan olleen hirveän kiltti, lapsirakas ja sosiaalinen. Opiskelut loppusuoralla, työpaikkakin valmiina. Kaikki oli tavallaan mallillaan.

Kunnes eräänä kylmänä talviyönä tuli murskaava puhelu: Susanna on tapettu.

Päivi lähti puhelun jälkeen ajamaan sokissa vanhempiensa luo. Matka oli pitkä, mutta hän ei muista siitä mitään. Oli tapahtunut pahin, mitä hän oli pelännyt.


Päivi kertoo pikkusiskon eläneen vuosia alistavassa suhteessa. Merkit olivat olleet ilmassa pitkään, mutta perhe sai vasta myöhemmin tietää, millainen suhde oli.

Muutamaa viikkoa aiemmin Susanna oli ajanut Päivin luokse ja kertonut, että suhteen on pakko loppua. Siskon rohkaisemana Susanna oli ilmeisesti ilmoittanut puolisolleen aikovansa jättää tämän.

– Mies sanoi, että saako hän olla joulun yli, sitten selviää kaikki asiat, Päivi muistelee Susannan kertomaa.

Päivi tajusi siinä hetkessä Susannan hengen olevan vaarassa.

– Sanoin siskolle, että se tappaa sut vielä. Sisko sanoi, ettei tapa, se on pohjimmiltaan hyvä ihminen.

Päivi miettii hiljaa, että onko rakkaus sitten niin sokea, ettei ihminen tajua itseään suojella. Aiemminkin Susanna oli puolustanut miestään heille.

Päivi oli saanut sydäninfarktin muutamaa kuukautta ennen Susannan kuolemaa ja kävi läpi pallolaajennuksen. Kuin vielä siskon kuolemassa ei olisi ollut tarpeeksi, lisää tuskaa tuotti oikeudenkäynti, jossa mies selitti tekoaan. Päivi kokee hänen vierittäneen syytä Susannan niskoille syyttämällä muun muassa nalkutuksesta.

– Voi kauhea, oli se raskasta aikaa. Tuntuu, että tulee uusi slaagi. Miten ihminen voi olla niin peto toiselle ihmiselle? Ja vaikka miten toinen nalkuttaisi, mikään ei oikeuta ottamaan toisen henkeä, hän suree.


Mies tuomittiin taposta reilun yhdeksän vuoden vankeuteen. Hän istui puolet.

Pelko on osa Päivinkin elämää, kun hän tietää tappajan olevan vapaana.

– Tuomiot pitää saada kovemmiksi. Ei mitään liennytyksiä ensikertalaisille. Elinkautinen olisi myös elinkautinen.

Päivi haluaa kertoa siskonsa tarinan, jotta voisi auttaa muita alistavassa suhteessa olevia naisia, jotka pelkäävät lähtemistä.

– Ajattele itseäsi ja lapsiasi, jos sinulla niitä on. Apua on kuitenkin tarjolla. Mene turvakotiin, hän rohkaisee.

Hän sanoo ymmärtävänsä, että naiset pelkäävät.

– Kunpa he kuitenkin ymmärtäisivät, etteivät antaisi itseään hakata, vaan lähtevät pois.

Siskon kuolemasta on aikaa, mutta suru seuraa mukana koko loppuelämän.

– Se muuttaa muotoaan, mutta ei siitä yli pääse.

Päivin ja Susannan nimet on muutettu.

Hannes tapettiin nokittelun takia. Vihan musertama Heini halusi pelastaa elämänsä.

Viha antoi Heinille voimaa. Kun hän sai kuulla mahdollisuudesta tavata veljensä Hanneksen tappajan, hän olisi kiivennyt vaikka vankilan muurin yli, jotta olisi päässyt paikalle.

– Ei sitä vihan määrää pysty ymmärtämään. Sä olet supermies, pystyt aivan mihin tahansa. Halusin tehdä sen, jotta saan vihan pois. Halusin pelastaa elämäni, Heini selittää.

Heinin veli Hannes tapettiin 33-vuotiaana. Syy oli mitätön. Tai naurettava, kuten Heini kuvailee.

– Hanneksella oli aina ollut nokittelua tekijän kanssa. Tekijä vaan päätti olla kovempi jätkä. Se on mun veljen kuolinsyy. Vaikka lehdissä luki, että kyse olisi ollut 50 euron velasta, ei se ollut syy. Kyse oli naurettavasta nokittelusta, hän puuskahtaa.

Hannesta oli ammuttu, ja hänet kiidätettiin sairaalaan. Heini olisi antanut tälle oman munuaisensa, jos olisi saanut sillä pelastettua vuotta vanhemman isoveljensä hengen. Toivoa ei kuitenkaan ollut.

– Olin päättänyt, että jos hoitoja ei lopeteta nyt, käyn vaikka itse kiskomassa ne letkut irti. Ei kukaan voi elää niin. Maksa ja perna ammuttu ja suolet poistettu.

Heini oli pyytänyt sairaalan henkilökuntaa soittamaan ajoissa, jotta hän ehtisi seitsemän tunnin matkan päästä paikalle näkemään veljen elossa. Hän myöhästyi puolella tunnilla.

 

Avun pitäisi olla konkreettista. Tulet paikalle ja vaikka peset ne pyykit, autat lenkille, että oikeasti se ihminen toimii.

Isoveljen näkeminen kuolleena tuntui rauhoittavalta. Siinä vaiheessa ymmärsi vasta, että tämä on oikeasti totta eikä painajaista.

Perheelle ei annettu lainkaan kriisiapua.

– Kriisiavusta ei mielestäni ole apua, koska sä olet niin shokissa sen ensimmäisen kuukauden, että toimit kuin robotti. Teet aivan kaiken, mutta sitten kun alkaa se lamaantuminen, silloin sitä apua pitäisi tarvita. Avun pitäisi olla konkreettista. Tulet paikalle ja vaikka peset ne pyykit, autat lenkille, että oikeasti se ihminen toimii, hän painottaa.

Heini makasi kaksi vuotta lamaantuneena sohvalla. Päivän ensimmäinen minuutti meni hyvin, sen jälkeen iski todellisuus ja tietoisuus Hanneksen kuolemasta. Hänellä todettiin paniikkihäiriö, ahdistuneisuushäiriö, traumaperäinen stressireaktio ja vaikea masennus. Verenpaine nousi liki kahteensataan. Ystävät alkoivat vältellä, koska tapahtuneesta oli niin vaikea puhua.

Heini kokee identiteettinsä kadonneen veljensä kuoleman myötä. Kukaan ei puhutellut häntä enää omalla nimellä, vaan hänestä tuli ihmisten puheissa vain Hanneksen sisko.

– Aina kun mun piti lähteä Lohjalle hoitamaan jotain asiaa, niin yritin laittaa hatun ja aurinkolasit, mut aina mut joku tunnisti.

Suremista Heini pitää itsekkäänä tekona. Hän selittää, ettei silloin surra sitä mitä toiselle on tapahtunut, vaan pikemminkin sitä mitä on itse menettänyt.

– Se toinen on paremmassa paikassa, hän sanoo.

Heini kiittää Huoman eli Henkirikoksen uhrien läheiset ry:n antamaa vertaistukea. Sinne on aina voinut soittaa, kun on hätä. Hän on käynyt vertaistukiryhmässä Huoman lisäksi Kriminaalihuollon tukisäätiössä, jonka kautta avautui mahdollisuus tavata Hanneksen tappaja.

Rohkea nainen puhui ensin tappajan kanssa puhelimessa. Tapaaminen järjestyi vankilaan. Hanneksen kuolemasta oli silloin kulunut kaksi ja puoli vuotta. Heini odotti näkevänsä narkkarihörhön, jonka elämä on pahasti solmussa. Vastassa ollut päihteetön mies yllätti.

– Hän oli tosi kohtelias ja mukava ihminen. Se tapaaminen oli niin hirveä helpotus, että nukuin varmaan kolme päivää, hän kiittää.

Mies kertoi tekonsa motiivin ja toisti olevansa pahoillaan. Heini muistutti, ettei se ole lainkaan sama asia kuin anteeksipyyntö.

– Hän pyysi minulta anteeksi ja on saanut anteeksi. Olen aivan satavarma, että kun tapasin tämän ihmisen, toista tekoa ei tule tapahtumaan. Hän on kertonut, että tapaamiseni helpotti hänen elämäänsä.

 

Olen aivan satavarma, että kun tapasin tämän ihmisen, toista tekoa ei tule tapahtumaan.

Heini on käynyt sen jälkeen useampaan otteeseen vankilassa tapaamassa vankeja. Se on ollut hänelle itselleen terapiaa.

– Ne ihmiset ymmärtävät mua jo puolesta sanasta. En usko, että joku psykoterapeutti ymmärtää. Vangeilla on aivan mielettömiä elämäntarinoita. He tajuavat ja haluavat kuunnella. Ei se vankilaelämä ole sellaista, että olisi joku hotelli, kuten täällä vallitsee käsitys.

Musertava viha helpotti, ja Heini pystyi aloittaa rakentamaan omaa elämäänsä. Kuoleman sijaan mieleen tuli myös hyviä muistoja kiltistä ja rauhallisesta veljestä, joka ei olisi tehnyt kenellekään pahaa.

– Muistan, kun mulla oli uusin Crash Bandicoot, pleikkari ja telkkari. En saanut niitä päälle ja Hannes oli muuttanut jo pois kotoa. Olin tarkistanut koko talon, ja töpselit olivat paikallaan. Soitin koko aamun Hannekselle, että tuletko korjaamaan tämän. Ja hän tuli tuohon mun huoneen ovelle ja totesi, että laitetaanpa tämä jatkojohto seinään, Heini hymyilee.