”Ihmispedon” mukana oli kahdet naisten alushousut ja Mora-puukko – tällainen oli Tulilahden murhista epäilty Runar Holmström - Kotimaa - Ilta-Sanomat

”Ihmispedon” mukana oli kahdet naisten alushousut ja Mora-puukko – tällainen oli Tulilahden murhista epäilty Runar Holmström

Runar Holmström jätti lähtemättömän jäljen aikalaisten mieliin. ”Jos et ole kunnolla, tulee Runar ja vie”, kurittomia lapsia peloteltiin.

6.2.2019 8:05

Tulilahden kaksoismurha vuodelta 1959 on yksi Suomen rikoshistorian suurista mysteereistä. Einen, 21, ja Riitan, 23, kesäinen pyöräretki päättyi kammottavalla tavalla, kun nuoret naiset löytyivät murhattuina suohaudasta Tulilahden leirintäalueen läheltä.

Mutta kuka oli Tulilahden murhien tunnetuin epäilty, Erik Runar Holmström?

Talollisen poika Holmström, 37, ei ehtinyt koskaan saada tuomiota. Hän hirttäytyi sellissään 8. toukokuuta 1961 Vaasan lääninvankilassa.

Vielä kello 4.45 hän oli levännyt rauhallisena vuoteellaan, kun vartija oli kurkistanut selliin. Seuraavalla kierroksella kello kuuden aikaan vartija löysi Holmströmin hirttäytyneenä. Lakanasta tehty hirttoköysi oli sidottu ristikkoikkunan kalteriin.

Kolmas itsemurhayritys oli päättynyt kuolemaan.

  • Oheisella videolla kerrotaan Erik Runar Holmströmistä.

Lakki kourassa ja rautakahleet jaloissa. Runar Holmström oikeudessa syytettynä Tulilahden murhista.

Ensimmäinen yritys oli tapahtunut jo noin vuotta aiemmin. Silloin Holmström oli ottanut unilääkkeitä ja vaipunut tiedottomuuteen.

Täydellisesti vankitovereistaan ja ulkomaailmasta eristetty Holmström löytyi tuolloin eristyssellin lattialta makaamasta puoli yhdentoista aikaan illalla. Hänet kiidätettiin hengenvaarallisessa tilassa sairaalaan.

72 tunnin jälkeen Holmström virkosi. Näytteissä tavattiin suuria annoksia barbituraattien jäännöksiä. Holmström sai päivittäin sairaanhoitajattaren sekoittaman unilääkeannoksen unettomuuteensa.

Toinen yritys onnistuttiin estämään alkuunsa, kun vankilaviranomaiset löysivät myrkyn Holmströmin veljen lähettämän Raamatun välistä. Myrkkyä, kodeiinifostfaattia, oli 2,266 grammaa.

 Niiden henki ei minua paina.

Koska Holmström kolmannella yrityksellä kuoli, jo oikeuskäsittelyyn ehtinyt Tulilahden kaksoismurha jäi selvittämättä. Auki jäi myös Holmströmin syyllisyys.

– Kun noin kovaluonteinen ja tunteeton henkilö kuin syytetty on, on joutunut sellaiseen asennustilaan, että on alkanut ajatella itsemurhaa, täytyy todella olla painavia syitä, syyttäjä, poliisitarkastaja Viljo Laaksonen linjasi oikeudenkäynnissä.

Maaliskuisen itsemurhayrityksen jälkeen 1960 Holmström oli jättänyt selliinsä jäähyväiskirjeen. Kirjeessä hän ilmoitti, ettei ole syyllinen ja ettei jaksa enää kuukausia kestänyttä painetta.

Rantasalmen tuomiokunnan tuomari, hovioikeuden asessori Erik Granfelt kysyi oikeudenkäynnin aikana Holmströmiltä useasti, oliko tämä murhannut Einen ja Riitan.

– En, Holmström vastasi.

Vakuutatteko tämän, Granfelt tenttasi.

– Kyllä, niiden henki ei minua paina, Holmström vastasi.

  • Mikä oli Tulilahden murhamysteeri? Katso tarina alla olevalta videolta.

Holmströmin kohtaloksi koituivat havainnot Eineä ja Riittaa seurailleesta mopedimiehestä, joka vähän väliä oli pysähtynyt rassaamaan mopoaan.

Mopedimies oli pysynyt tuntemattomana, kunnes poliisi nappasi lukuisista Vaasan seudulla tehdyistä varkauksista etsintäkuulutetun Holmströmin kotinsa lähettyviltä Munsalassa 6. marraskuuta 1959.

Holmström oli ehtinyt pakoilla poliisia pitkään ja pisti nytkin ankarasti vastaan 25 minuutin ajan. Myöhemmin hän selitti vastarintaa sillä, että luuli kyläläisten hyökänneen kimppuunsa ja aikovan mukiloida hänet.

Pidätyksen yhteydessä Holmströmiltä löydettiin Sairaanhoitajalehdestä numero 10 repäisty sivu, kahdet naisten alushousut ja Mora-puukko. Hänellä oli myös pistooli, murtovälineitä, ruokaa salkussa ja ruotsinkielinen Solifer-mopedin huoltokirja. Huoltokirjan Holmström selitti poimineensa maantieltä.

Suurvarkaasta tuli Tulilahden kaksoismurhan epäilty, kun poliisi sai selville, että Holmströmillä oli ollut kesällä sininen mopedi. Tuntomerkit tyttöjä seurailleesta miehestä istuivat poliisin mielestä hyvin Holmströmiin.

Niin Runarista tuli ihminen, jonka nimellä peloteltiin kurittomia lapsia vuosikausia. ”Jos et ole kunnolla, tulee Runar ja vie.”

Kansa tuli katsomaan ihmispedoksikin nimettyä syytettyä.

Kuulusteluissa Holmström kielsi jyrkästi, että olisi koskaan liikkunut Itä-Suomessa. Hän kiisti jyrkästi myös Tulilahden kaksoismurhan.

Hallustaan löytyneet naisten alushousut hän kertoi ensin varastaneensa Helsingin Mustikkamaan uimarannalta syksyllä 1959 mopedin puhdistamista varten. Myöhemmin hän korjasi kuulustelukertomustaan ja sanoi, että oli puhdistanut housuilla polkupyöräänsä.

Vielä kerran hän palasi alushousuihin ja sanoi anastaneensa ne sittenkin Heinolasta. Holmström sanoi, että oli ottanut uimarannalla aurinkoa ja vienyt sieltä housut.

Sairaanhoitajalehden hän kertoi ottaneensa jostakin ulkokäymälästä.

Automatka Heinävedelle lähes sinetöi Holmströmin kohtalon. Poliisi kuljetti Holmströmin tunnistettavaksi niille henkilöille, jotka olivat kertoneet nähneensä tyttöjen perässä tuntemattoman mopedimiehen.

Holmströmiä näytettiin todistajille yksinään. Häntä ei asetettu riviin ja annettu todistajien valita rivistä eniten mopedimiestä muistuttavaa henkilöä. Todistajat saivat katsella Holmströmiä ikkunasta. Tunnistamistilaisuuksissa Holmström oli hermostunut, kävi ”kuumana”.

 Holmström peruutti jälleen kertomuksensa huomauttaen ”ei ole hyvä mennä tunnustamaan tällaisia asioita”.

Holmströmin puolustaja, varatuomari Holger Strömberg piti tunnistustilaisuutta luokattomana. Strömbergin mukaan Holmström oli jo silloin etukäteen syylliseksi polttomerkitty.

Paluumatkalla takaisin Vaasaan aiemmin kaiken kiistänyt Holmström alkoi yhtäkkiä puhua. Se oli poliisien, komisario Axel Skogmanin ja kolmen konstaapelin Matin, Jaakon ja Toivon, tarkoituskin.

Tunnelma autossa oli ylikonstaapeli Matin mukaan ”lupsakka ja mukava” ja tarkoitus oli saada Holmström avautumaan. Holmström istui kahden ylikonstaapelin, Jaakon ja Matin, välissä. Etupenkillä oli Skogman, ja autoa ajoi vanhempi konstaapeli Toivo.

Kansa tunsi Axel Skogmanin 17-vuotiaan Kyllikki Saaren murhajutusta. Sekin oli auki. Paineet Tulilahden selvittämiseksi olivat kovat.

Jyväskylän ja Saarijärven välillä Holmström yhtäkkiä kysyi, oliko poliisilla nyt tarpeeksi todisteita siitä, että hän on Tulilahden mopedimies. Kun poliisit antoivat niin ymmärtää, Holmström aloitti kertomuksensa.

Hän kertoi nähneensä tytöt Liperissä ollessaan erään lammen rannalla. Hän sanoi, ettei heti lähtenyt tyttöjen perään, vaan vasta noin puolen tunnin kuluttua. Hän oli ajanut tyttöjen jäljessä Solifer-mopedillaan, jonka kaasuttajassa oli ollut vikaa. Mopedin ketjut olivat olleet löysällä ja etuhaarukkakin murtunut. Tämän takia Holmström oli joutunut vähän väliä korjailemaan mopediaan.

Pyöräretkellä olleet Eine Nyyssönen ja Riitta Pakkanen löydettiin surmattuina suohaudasta elokuussa 1959 läheltä Tulilahden leirintäaluetta.

Tulilahden leirintäalueen tienhaarassa Holmström kertoi nähneensä kaksi nuorta miestä, näköalakalliolla pariskunnan ja suurikokoisen miehen metsässä leirialueella. Hän kertoi nähneensä nuorukaisten yrittävän halailla ja suudella tyttöjä, mistä tytöt eivät olleet pitäneet. Holmström oli pitänyt poikien käytöstä kovakouraisena.

Poliisit kihelmöivät jännityksestä, sillä Holmström kertoi autossa sellaista, mitä ei voinut tietää, ellei ollut ollut sitä itse katsomassa – poikien lähentely-yrityksistä. Niistä ei ollut missään lehdissä kerrottu.

Holmström kertoi poistuneensa leirirannasta puolen yön aikaan, puoli tuntia poikia myöhemmin ja suunnanneensa Varkauteen, missä oli korjauttanut mopedinsa.

Autossa poliisit veivät keskustelun myös Holmströmiltä tavattuihin naisten alushousuihin. Poliisit kysyivät, miksi Holmström oli sellaiset varastanut.

– Niitä on sellaisia ihmisiä, jotka tarvitsevat niitä, Holmström vastasi. Pieni hymy karehti hänen suupielissään.

Holmström kertoi myös murtautuneensa Vöyrin nimismiehen konttoriin. Poliisit vitsailivat, että miltä tuntui olla vähän aikaa nimismiehenä.

– Mukavalta, Holmströmiä nauratti.

Perillä Vaasassa poliisilla oli kiire saada autokertomus paperille.

 Tytöistä en ole poliiseille kertonut sanaakaan.

Kuulustelu kuitenkin päättyi kylmään suihkuun. Holmström kielsi kaikki automatkan puheet ja sanoi keksineensä kaiken.

– Tarkoitus oli joka tapauksessa saada Holmström avautumaan. Vaasaan saavuttuaan Holmström perui koko jutun ja sanoi puhuneensa vain leikkiä. Otin hänet uuteen henkilökohtaiseen kuulusteluun, joka kesti noin 1,5 tuntia. Tällöin Holmström vahvisti uudelleen aikaisemman tunnustuksensa, mutta kun aloin kirjoittaa asioita paperille, Holmström peruutti jälleen kertomuksensa huomauttaen ”ei ole hyvä mennä tunnustamaan tällaisia asioita. Voi käydä niin, että joutuu saman tien syytteeseen murhasta”, Matti kertoi myöhemmin oikeudenkäynnissä.

Järkähtämättä Holmström kielsi surmanneensa tytöt. Hän sanoi, että jos hän tunnustaa olleensa leiripaikalla, hänet tuomitaan murhaajana vain siksi, että hän on vanha rikollinen.

Hän katui useaan otteeseen, että oli lähtenyt matkalle, koska se oli päättynyt ”sillä tavalla”.

Tulilahden kaksoismurha järkytti koko Suomea. Tapausta seurattiin mediassa tiiviisti.

Toisella automatkalla Vaasasta Helsinkiin ylikonstaapelit Matti ja Jaakko yrittivät jälleen puhuttaa Holmströmiä. Erityisesti parivaljakko yritti saada selkoa Holmströmin sukupuoliasioista. He tiedustelevat, oliko Holmström koskaan seurustellut tyttöjen kanssa. Holmström vastasi kieltävästi.

Holmström kertoi harjoittavansa jonkin verran ”onaniaa”. Tulilahden rantahiekasta löytyneen Jallun sivun takia poliisit kysyivät, hankkiko Holmström sellaisia lehtiä.

Holmström kielsi ja sanoi, että Jallun ja Kallen katseleminen oli liian abstraktia hänelle ja hänen täytyi saada jotakin konkreettisempaa.

Tätäkö varten sinä niitä housuja olet anastanut, poliisit kysyivät.

– Niin, Holmström vastasi.

Verkko alkoi kiristyä, kun poliisi tutkitutti Holmströmin Mora-puukon. Sen Holmström sanoi varastaneensa, mutta ei kuulusteluissa muistanut mistä. Puukon vuolujälkien perusteella poliisi piti mahdollisena, että juuri Holmströmin hallussa olevalla puukolla oli katkaistu suohaudalle asetetut taimet.

Vaasan lääninrikospoliisi epäili, että Holmström oli hylännyt Tulilahdessa käyttämänsä asusteet ”likaantumisen johdosta” ja anastanut Vimpelistä kaupasta sinisen kernitakin, paidan ja muita vaatteita sekä Sotainvalidien veljesliiton kioskista noin tuhat markkaa 31. heinäkuuta 1959.

Jatkuvissa kuulusteluissa Holmström kiisti yhä kaiken. Hän kieltäytyi allekirjoittamasta poliisin laatimaa pöytäkirjaa.

– Kerroin poliiseille vain omasta surkeasta elämästäni. Tytöistä en ole poliiseille kertonut sanaakaan, Holmström sanoi oikeudessa.

Holmströmin vuotta nuorempi veli Arne kuitenkin puhui ja kääntyi veljeään vastaan.

Arne kertoi Runarin tulleen eräänä elokuun alun yönä 1959 kotiin Munsalaan ja viipyneen vain muutamia tunteja. Arne kertoi omasta kesälomamatkastaan Itä-Suomeen. Arne kertoi tavanneensa elokuun puolivälissä Savonlinnassa Runarin, joka oli ollut liikenteessä taivaansinisellä mopedilla.

Arnen kauhuksi Runarin tuntomerkit täsmäsivät tyttöjä seurailleeseen mopedimieheen. Arne epäili, että Runarilla oli jotakin tekemistä Tulilahden kaksoismurhan kanssa.

 Ei ole aivan mahdotonta, että syytetyn puukko on voinut jättää samankaltaisia uurteita kuin rikosjäljissä olevat.

Arne kertoili, kuinka Runar oli saattanut suunniltaan vihastuksesta kuristaa veljeään kurkusta. Arne kertoi myös Runarin avautuneen hänelle erään tytön kaltoin kohtelusta. Arnen mukaan Runar oli tavannut tytön maantiellä. Tyttö oli pelästynyt ja alkanut huutaa ja Runar oli ottanut kurkusta kiinni. Arnen mukaan tytölle olisi käynyt pahasti, ellei linja-auto olisi tullut.

Lukuisista varkauksista tuomitulla Holmströmillä oli tilillään yksi väkivaltarikos: nuoreen naiseen kohdistunut ryöstön yritys, josta hän oli saanut neljä vuotta kuritushuonetta. Neitoseen kohdistunut hyökkäys oli tapahtunut 1948 Oravaisissa. Paikalle saapuneen linja-auton valojen pelottamana Holmström oli tuolloin paennut metsään. Oikeudessa Holmström kiisti, että hänen aikomuksenaan olisi ollut tehdä nuorelle naiselle väkivaltaa.

Veljen puheet poliisille suututtivat Runaria. Hän lähetti kirjeen vanhemmalle veljelleen Gunnarille. Kirjeessään Runar syytti Arnea valehtelijaksi ja uhkasi järjestää Arnen lumihankeen tai vankilaan.

Myös omalla kotiseudulla Arnen puheet herättivät kummastusta. Arne tiedusteli, mitä sellainen henkilö voi saada, joka on ollut asettelemassa taimia haudalle. Hän kertoi myös nähneensä tyttöjen hautapaikan.

Kaksi ristiä muistuttaa yhä tragediasta.

Poliisi pidätti Arnen 10. helmikuuta 1960 ja toimitti keskusrikospoliisiin. Poliisi epäili Arnea Runarin rikoskumppaniksi. Arne kiisti, että hänellä olisi mitään osuutta Tulilahden surmiin eikä poliisikaan sellaista näyttöä saanut. Arne vapautettiin kymmenen päivän kuluttua.

Oikeuteen Arne ei tullut. Hän kieltäytyi todistamasta. Runarin mielestä Arne ei tullut, koska oli valehdellut niin paljon.

Holmströmin puolustus kävi taistoon Arnea vastaan.

– Syytetyn rikosrekisteri ei anna kuvaa väkivaltaisesta, hillittömästä ja rajusta luonteesta. Päämieheni on kyllä rikollinen, enkä halua häntä yrittääkään kaunistella, mutta hänen rikollisuutensa on aina kohdistunut toisten varallisuuteen eikä ruumiilliseen koskemattomuuteen. Arne-veli on saanut aikaan koko tämän vihan syytettyä vastaan. Päämieheni kertoo, ettei puheissa ole mitään perää, varatuomari Strömberg sivalsi.

Mutta millainen oli tämä veljessarja, josta yksi nostettiin ihmispedoksi ja kuljetettiin kahleissa ihmismeren läpi vanhalle kansakoululle, jossa Tulilahden murhien oikeusistuntoa pidettiin?

Perhe oli menettänyt isän 1935. Sen jälkeen äiti oli huolehtinut kolmen poikansa Gunnarin, Runarin ja Arnen kasvatuksesta. Vanhanpuoleisen asuinrakennuksen lisäksi pihapiirissä Munsalassa oli uusi navetta ja maata sen verran, että se turvasi toimeentulon. Toimeentuloa vahvisti minkkien tarhaus. Tilanhoidosta vastasi Gunnar.

 Raha ei voi korvata menetystä.

Runar oli käynyt ainoastaan kansakoulun ja rippikoulun. Hänen äidinkielensä oli ruotsi, mutta hän puhui suomea murtaen.

– Runar Holmström oli rauhallisempia oppilaita, mitä minulla on koskaan ollut. Hän oli kylläkin sulkeutunut luonne ja usein yksinäinen ja omissa oloissaan oleva. Oppilaani on osoittautunut myös itsepäiseksi eikä häntä pakolla saanut mihinkään, mutta oikeassa käsittelyssä hän oli hyvä oppilas, Runarin opettaja Mats muisteli oikeudessa.

Arnea opettaja piti puheliaana ja lisäsi, etteivät ihmiset yleensä ota täydestä, mitä hän puhuu.

Itsemurhaa Runar Holmström oli yrittänyt jo 1943. Lääkärin lausunnon mukaan Runar oli kärsinyt jännitys- ja masennustiloista.

Sotaväessä Runar oli ehtinyt olla vain kaksi kuukautta ennen kuin oli joutunut kesken palveluksen mielisairaalaan.

Takana oli lukuisa joukko murtoja ja varkauksia. Ne Runar Holmström oli tehnyt yksin, ilman avustajia. Tekojaan hän ei yleensä ollut tunnustanut ennen kuin oli ollut selvät todisteet edessä. Hänellä oli ollut tapana kerätä kaikenlaista rihkamaa mukaansa keikkapaikoiltaan, erityisesti lämpömittareita.

Mitkä olivat sitten ne todisteet, jotka syyttäjä langetti Runar Holmströmin päälle oikeudenkäynnissä, jossa ei lopulta koskaan jaettu tuomiota?

Oikeuden puheenjohtaja Erik Granfelt kuunteli todisteita jostakin pirtistä hankitun pöydän äärellä, jonka vihreän veran päälle oli asetettu 1888 painettu puukantinen Raamattu. Syyttäjä Viljo Laaksonen esitti näyttönsä opettajan katederista, ja seitsemän lautamiestä arvioi sitä yksinkertaisilla honkaisilla penkeillä istuen. Kansa tuli katsomaan ihmispedoksikin nimettyä syytettyä.

Tavanomaisesti käräjät pidettiin Heinävedellä agronomi Holopaisen talossa, mutta väentungoksen ja tapauksen raakuuden takia oikeutta istuttiin nyt vanhalla kansakoululla.

 Rikoksen ja sen jälkien peittämisaika on nyt kokeellisesti todettu mahdolliseksi yhden miehen työksi.

Syyttäjän mukaan Runar ja Eineä ja Riittaa seurannut mopedimies olivat yksi ja sama henkilö. Mopedimiehen nähneet kertoivat, että Holmström muistutti vartaloltaan ja kasvojen piirteiltään sitä henkilöä, jonka he olivat nähneet tyttöjen perässä ajavan. Yksi vannoi valan nojalla, että oli nähnyt juuri Holmströmin tyttöjen perässä.

Holmströmin omaa, autossa annettua kertomusta syyttäjä piti vahvana näyttönä siitä, että Holmström oli tyttöjen kohtaloksi koituneena yönä ollut Tulilahdessa kello 20 jälkeen.

– Arnen kertomuksista ei ole vielä löytynyt perättömiä tietoja, vaan on todettu esimerkiksi Runarin aikaisemmin suorittama naisen päälle karkaaminen ja myös veljesten tapaaminen Savonlinnassa vuosi sitten. Rikoksen ja sen jälkien peittämisaika on nyt kokeellisesti todettu mahdolliseksi yhden miehen työksi, syyttäjä sanoi.

Aika oli todellakin laskettu. Väkivahvalta ja rivakalta mieheltä koko kauhean tapahtumasarjan suorittaminen, kahden nuoren retkeilijätytön murhaaminen, haudan kaivaminen ja jälkien peittäminen tapahtui poliisin 27. heinäkuuta 1960 tekemän kokeen mukaan kahdessa tunnissa ja 25 minuutissa. Kokeessa pyrittiin noudattamaan mieluummin liian hidasta kuin nopeaa aikataulua. Tämän kokeen perusteella leirialue olisi ollut murhaajan jättämässä kunnossa yöllä kello 3.30 mennessä.

Kun poliisit veivät lapion, ei veljessarjan koira haukkunut. Poliisit huutelivat rannassa, mutta se kuului vain heikkona mäen takaisiin taloihin.

Holmströmin puolustus huomautti, ettei varmuudella tiedetä edes tyttöjen kuolinhetkeä ja esitti vaihtoehtoisen tapahtumainkulun. Puolustuksen mukaan yksi mies ei olisi ehtinyt suorittaa kaikkia kauheuksia, vaan tekijöitä oli täytynyt olla vähintään kaksi.

 Koko käsitykseni on, että tämä olisi ollut yli-inhimillinen tehtävä yhdelle miehelle muutaman tunnin ajassa.

Puolustuksen mukaan tapauksessa oli kysymys kahden naisen kammottavasta kohtalosta eikä siis yksinään suojattoman naisen surmaamisesta.

– Tämä minusta selvästi viitaa siihen, että tekijöitä on täytynyt olla kaksi tai mahdollisesti useampia. Ei ole uskottavaa, että yksi mies voisi surmata kaksi nuorta naista niin silmänräpäyksessä, ettei toinen vankka ja fyysillisesti erinomaisessa kunnossa oleva toveri pääsisi kirkaisemaan. Leirin ollessa lahden rannalla, olisi tämä kirkaisu kantautunut pitkällekin. Vielä, että tämä yksi mies niin lyhyessä ajassa ehtisi laittaa leirin sellaiseen kuntoon, ettei mitään huomattu siitä, että kauhistuttava verinäytelmä oli tapahtunut, sijoittaa eri paikoille tytöille kuulunutta omaisuutta, anastaa lapion niin, ettei vihainen koira äännähtänytkään, suurelta alueelta katkaisee erikokoisia taimia, kaivaa pitkän haudan, kantaa kaksi ruumista sinne pitkän matkan, täyttää haudan, istuttaa sen päälle taimia ja muuta kasvillisuutta asetettuaan ensin päälle kauniisti leikattuja turpeita, käyttökelvottomalla ja airottomalla veneellä kuljettaa kaksi polkupyörää lahden eksaktisesti syvimpään kohtaan jne. Koko käsitykseni on, että tämä olisi ollut yli-inhimillinen tehtävä yhdelle miehelle muutaman tunnin ajassa, varatuomari Strömberg lateli.

Tulilahden uhri Eine Maria Nyyssönen.

Tulilahden uhri Riitta Aulikki Pakkanen.

Syyttäjä ihmetteli, miksi Holmström kielsi olevansa mopedimies. Syyttäjän mielestä asenne viittasi syyllisyyteen, sillä eihän tyttöjen seurailemisessa sinänsä olisi ollut mitään rikollista.

– Syy tähän asenteeseen tietoisuus, ettei tyttöjen seuraaminen päättynytkään niin viattomasti kuin syytetty on maininnut. Siihen, ettei matka päättynyt niin, viittaa syytetyn tutkijoille moneen kertaan lausuma pahoittelu, että syytetty tuli lainkaan lähteneeksi seuraamaan tyttöjä, koska matka päättyi niin ikävällä tavalla, syyttäjä sanoi.

Mitään suoranaista näyttöä Holmströmin syyllisyydestä ei oikeudenkäynnissä pystytty esittämään. Ei ollut murhan silminnäkijöitä, sormenjälkiä eikä verijälkiä, jotka olisivat sitoneet Holmströmin ehdottomasti tekoon. Osa epäilikin, että näyttöä oli vain siitä, että Holmström oli ollut rannassa ja seuraillut tyttöjä, mutta varsinaisen verityön näyttö nojasi vain aihetodisteisiin.

Niitä aihetodisteita puolustus piti heikkoina. Puolustus kiisti puukon jäljetkin.

– 88 mm pituudelta vuolujäljet eivät ole lainkaan samankaltaisia. Puukonterän jäljellä olevasta 8 mm voidaan sanoa, ettei ole aivan mahdotonta, että syytetyn puukko on voinut jättää samankaltaisia uurteita kuin rikosjäljissä olevat. Todennäköisyydestä ei uskalleta edes puhua, varatuomari Strömberg huomautti.

Oman erikoisuuteensa oikeudenkäyntiin toi se, että Einen ja Riitan tavaroita, muun muassa panamahatut, löytyi vasta noin vuosi murhien jälkeen Varkauden ja Heinäveden välisen maantien varrelta. Keskusrikospoliisin rikoslaboratorion mukaan tavarat olivat olleet löytöpaikalla yli talven. Syyttäjän mukaan Holmström oli piilottanut tavarat, hatut, kaksi pussia, kahdet rintaliivit, kahdet sortsit ja kahdet naisten kengät heti teon jälkeen matkallaan Varkauteen.

Puolustus oli eri mieltä. Varatuomari Strömberg oli nähnyt lehdistä kuvat hatuista, jotka näyttivät hyväkuntoisilta vielä talven jälkeenkin. Tämä askarrutti Strömbergiä, sillä kyse oli ”halpaa laatua olevista lastuhatuista”, jotka eivät näyttäneet edes väriä päästäneen talvehtimisen aikana.

Tämän takia varatuomari oli ryhtynyt poikkeuksellisiin toimiin. Hän oli ostanut tällaisia hattuja ja piilottanut ne eri paikkoihin.

– Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, minkä näköisiä nämä ovat vuoden kuluttua.

Miksi hattuja ei ollut löydetty silloin, kun juuri noita seutuja tutkittiin ennen murhapaikan löytymistä Tulilahdelta, varatuomari ihmetteli. Hatut ja muut vaatteet olivat löytöhetkellä vain 55 metrin päässä tiestä.

– Ne olisi silloin minusta ehdottomasti pitänyt löytää, koska niitä ei oltu edes varsinaisesti piiloteltu, varatuomari huomautti.

Häntä ihmetytti myös, miksi hatut eivät olleet litteitä ja muodottomia, jos niiden päällä oli kerran ollut lunta useita kuukausia. Hän epäilikin, että hatut olivat olleet piilotettuina jossakin muualla yli talven ja ne oli tuotu vasta keväällä paikalle Holmströmin oletetun reitin varrelle siinä toivossa, että ne löydettäisiin ja kasattaisiin yhtenä todisteena Holmströmin päälle.

Varatuomari huomautti vielä, että panamahattukätkö oli aivan erilainen kuin murhaajan käden jälki rannassa, missä kaikki murhattujen tyttöjen tavarat oli piilotettu taidolla eikä mikään kielinyt aamulla siitä, että yö oli ollut veritöiden näyttämönä. Panamahattukätkö löytyi paljaan taivaan alta.

Keskusrikospoliisin tutkintamateriaali on laaja.

Holmström oli syyttäjän mukaan palannut Heinävedelle heti, kun tyttöjen katoaminen oli tullut julki. Palaamisesta kertoi tapaaminen Arne-veljen kanssa Savonlinnassa.

– Onhan täysin ymmärrettävää, että syytetty heti, kun tyttöjen katoaminen tuli tunnetuksi, halusi käydä paikan päällä varmistuakseen, ettei teosta ole jäänyt mitään paljastavia jälkiä ja jos oli, poistaakseen ne, syyttäjä latasi.

Surmaamistapa ja jälkien taitava peittäminen viittasivat syyttäjän mielestä väkivaltaiseen ja raakaan tekijään, jolla oli täytynyt olla kokemusta rikosten tekemisestä.

Psykologiset syytkin puolsivat syyttäjän mielestä Holmströmin syyllisyyttä. Arne-veljen ja kansakoulunopettajan kertomukset Holmströmin luonteesta osoittivat, että määrätyissä olosuhteissa Runar saattoi olla erittäin väkivaltainen, varsinkin saadakseen tahtonsa toteutetuksi ja halunsa tyydytetyksi.

Holmström oli syyttäjän mielestä esiintynyt koko oikeudenkäynnin ajan täysin rauhallisesti ja kylmäverisesti, ”oikeana kovanaamana”, jollaista harvoin näkee näin raskaiden syytteiden ollessa kyseessä.

Mitään uskottavaa alibiakaan Holmström ei syyttäjän mukaan ollut esittänyt. Puolustuksen mukaan Holmström oli viettänyt kesän yksin ladoissa ja taivasalla alinomaisessa vaarassa joutua poliisien käsiin varkauksiensa takia.

– Syytetty on itsepintaisesti kieltänyt syyllisyytensä. Syyllisyyskysymys onkin näin ollen ratkaistava niiden epäsuoranaisten näyttöjen perusteella, jotka jutun käsittelyn aikana on tullut ilmi, syyttäjä sanoi ja vaati ankarinta rangaistusta Holmströmille.

Holmströmin mielentila oli tutkittu Mustasaaren mielisairaalassa. Ylilääkäri professori Y.K. Suominen totesi lausunnossaan Runarin olevan normaaliälyisen ja Tulilahden murhien ajankohtana täydessä ymmärryksessä. Lääkintöhallituksen lausunnossa Holmström todettiin täyttä ymmärrystä vailla olevaksi, ”varttihulluksi”, kuten nimitys kansan suussa kulki.

Oikeuden puheenjohtajakin kysyi Holmströmiltä itsemurhayrityksen vaikutteita. Holmström vastasi käsittäneensä, että hänelle annetaan murhista joka tapauksessa tuomio. Puheenjohtaja ojensi Holmströmiä. Puheenjohtajan mukaan syytetyn vanhana rikollisena olisi pitänyt tietää, mitä käräjäkäynti on, eikä järkyttyä kerrotulla tavalla, mikäli oli syytön.

– Valitettavaa on, jos Tulilahdenkin murhajuttu toistaiseksi jää selvittämättä, mutta vielä kauheampaa on, jos syytön tuomitaan. Ehkä tämä juttu selviää lopullisesti, kun Bodomin murhajuttu aikanaan selvitetään. Joka tapauksessa on tällaisen heikon näennäisen näytön vallitessa syyte päämiestäni vastaan hylättävä.

Näin vetosi Holmströmin puolesta varatuomari Strömberg. Sitä sanoessaan hän ei tiennyt, ettei Bodomkaan koskaan ratkea, vaikka verihelluntain tapahtumat vietiin oikeuteen vielä yli 40 vuoden jälkeen.

Raskaimman taakan oikeudenkäynnissä ja elämässä henkirikosten jälkeen kantoivat Einen ja Riitan omaiset. Heitä edusti oikeudenkäynnissä varatuomari Osmo Nikkilä Varkaudesta. Omaisten kanta oli selvä: täysi näyttö syyllisyydestä oli saatu.

Holmströmin kuolema kuitenkin jätti Einen ja Riitan kohtalon auki.

Riitan vanha isä kertoi lehtimiehille, että omaiset luopuvat korvausvaatimusten ajamisesta. Holmströmin omaisuus oli pieni ja hänellä oli muitakin velkojia.

– Raha ei voi korvata menetystä, murheen murtama isä totesi lehtimiehille.

Ilta-Sanomien viime viikolla ilmestynyt erikoisjulkaisu Rikostarinat, joita Suomi ei unohda esittelee ensimmäistä kertaa koskaan Tulilahden murhamysteeristä poliisin koko tutkintamateriaalin.

 

Lähteet: Keskusrikospoliisin Tulilahden kaksoismurhan esitutkinta, Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien arkisto

Ilta-Sanomien viime viikolla myyntiin tullut erikoisjulkaisu Rikostarinat, joita Suomi ei unohda esittelee ensimmäistä kertaa koskaan Tulilahden murhista poliisin esitutkintamateriaalin.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?