Kotimaa

8-vuotiaana surmatun Eerikan äiti jäi yksin ja ilman apua – ”Eerika sanoi minulle: äiti, en minä pääse ikinä kotiin enää”

8-vuotiaana surmatun Eerikan äiti jäi yksin ja ilman apua – ”Eerika sanoi minulle: äiti, en minä pääse ikinä kotiin enää”

Julkaistu: , Päivitetty:

– Kun tapasimme viimeisen kerran, sanoin tyttärelleni, että kyllä sinä rakas Eerika vielä pääset kotiin, 8-vuotiaan Vilja Eerikan äiti kertoo. Muutaman päivän päästä, äitienpäivänä, tyttö murhattiin.
Kukkia poimin

kukkia kannan

kauneimmat niistä

äidille annan.

Hyvää Äitien Päivää

T: Vilja


Kuvassa on ruskeatukkainen tyttö ja ruskeatukkainen äiti, aurinko, kukka ja sydän.

Päivämäärä on 13.5.2012. Sinä äitienpäivänä Vilja Eerika kuoli. Hän oli 8-vuotias.

– Se on viimeinen äitienpäiväpiirustus, minkä pieneltä tyttäreltäni Eerikalta sain. Sain sen torstaina. Tapasimme silloin viimeisen kerran. Sunnuntaina hän oli jo kuollut, äiti kertoo. Hän kutsui tytärtään aina Eerikaksi.

Piirustuksessa pieni tyttö hymyilee. Sen hymyn taakse kätkeytyi suunnaton määrä kärsimystä, josta tyttö ei uskaltanut kertoa kenellekään. Hänet oli hiljaiseksi peloteltu.

Merkkejä Eerikan kaltoin kohtelusta huomasi myös äiti, kun hän tapasi tytärtään.

– Minua ei uskottu. Tyttäreni eli viimeisen vuotensa kidutuskammiossa, häneltä vietiin kaikki ja lopulta koko elämäkin, äiti sanoo ja katsoo ulos. Vedet nousevat silmiin.


Oma isä ja äitipuoli murhasivat Eerikan äitienpäivänä 13. toukokuuta 2012 tavalla, joka järkytti koko Suomea. Eerika kuoli hitaasti tukehtumalla. Hänet oli sidottu lakanalla, pressulla, teipeillä ja naruilla liikuntakyvyttömäksi.

– En pysty käsittelemään vieläkään Eerikan kuolemaa. Tuska on hirvittävä. Lapsen kidutus ja tukehduttaminen on niin sadistinen teko, etten pysty sitä tajuamaan, miten kukaan voi tehdä lapselle niin. Eerika on mielessäni joka ikinen päivä. Joka päivä lähetän hänelle terveisiä, äiti sanoo.

Viimeinen tapaaminen Eerikan kanssa painaa rintaa.

– Eerikan kohtalo olisi voitu estää, jos hän olisi saanut jäädä Meripihan perhetukikeskukseen. Hän viihtyi siellä eikä hänellä ollut mitään niistä oireista, joita äitipuoli väitti hänellä olevan.

– Siinä pienessä yksiössä, missä hän joutui asumaan isänsä ja äitipuolensa kanssa, Eerikasta tuli potkupallo. Sinne tyttäreni palautettiin ja näin kävi.

Eerika asui äitinsä ja velipuolensa kanssa kuusi ensimmäistä vuottaan.

– Eerika asui syntymästään asti minun kanssani. Meillä oli vahva äiti-lapsiside. Hän oli todella iloinen, positiivinen, touhukas ja eläinrakas. Olin kuusi vuotta hänen yksinhuoltajansa, äiti kertoo.

Vuonna 2010 Eerikan huoltajuus siirtyi yksinomaan isälle äidin silloisen elämäntilanteen takia.

– Minä allekirjoitin sen paperin, äiti sanoo.

Sillä hetkellä ja siinä tilanteessa äiti uskoi, että se olisi ollut tyttären parhaaksi. Kun hän havaitsi vaaran merkit, hän yritti kertoa huolistaan lastensuojeluun ja sosiaaliviranomaisille.

Lastensuojeluviranomaiset palauttivat Eerikan isän ja äitipuolen luo, vaikka tytöstä oli tehty useita lastensuojeluilmoituksia. Äitikin teki lastensuojeluilmoituksen jo elokuussa 2010, kun hänellä oli hirveän suuri hätä Eerikasta, tytön voinnista ja kasvuolosuhteista.

Äiti oli useita kertoja yhteydessä lastensuojeluun ja kertoi huolensa äitipuolesta ja tämän vaikutuksesta Eerikaan.

Syyskuussa 2011 hän oli jälleen yhteydessä lastensuojeluun, kun järkyttyi nähdessään tyttärensä.

Tapaamisella tytöltä puuttui hiuksia, päässä oli kaljuja kohtia ja pitkistä hiuksista puuttui noin puolet. Äiti kertoi tapaamisen valvojalle kyyneleet silmissään havainnoistaan.

Hän myös soitti vielä erikseen ja pyysi, että Eerikan luo olisi tehty tarkistusluonteinen kotikäynti. Äidille kerrottiin, ettei sosiaalipäivystys sellaisia viikonloppuisin tee mutta että tilannetta selviteltäisiin seuraavalla viikolla.

Muutamaa päivää myöhemmin äiti soitti uudelleen ja kysyi, miten hiustenlähtöä on selvitetty. Äitiä kehotettiin ottamaan yhteyttä omaan sosiaalityöntekijään. Äiti soitti uudelleen jälleen parin päivän päästä ja nyt hänelle kerrottiin, että asiaa selvitetään terveydenhoidon kanssa.

– Eerikaa käytettiin vaikka missä tutkimuksissa, ihmiset vaihtuivat eikä kukaan ottanut vastuuta. Ihmettelin, kuinka Eerika, pieni tyttö, joutui kävelemään yli kolmen kilometrin koulumatkoja. Eerika myöhästyi sen takia koulusta. Eerika kertoi, että kävelyttäminen oli rangaistus, äiti suree.


Huhtikuussa 2012, kun Eerikan elinaika oli jo vähissä, äiti oli jälleen yhteydessä sosiaaliviranomaisiin ja kertoi, ettei äitipuoli ole Eerikalle turvallinen hoitaja. Äiti kertoi sosiaaliviranomaisille, että Eerikaan kohdistuu ”henkinen ylikuormitus”. Äitipuoli saattoi huudella taustalla ja vahtia puheluita, joita Eerika kävi oman äitinsä kanssa.

Huhtikuun lopulla Eerikan koulustakin oltiin yhteydessä lastensuojeluun, kun tytön poskessa oli kämmenen kokoinen mustelma. Tyttö oli voinut hyvin koulussa silloin, kun hän oli sijoitettuna Meripihassa. Isän ja äitipuolen luona asuessaan tyttö oli koulussa väsyneempi, ilottomampi ja hänellä oli mustelmia ja naarmuja ympäri kehoa.

Eerikasta tehtiin vain paria päivää ennen hänen kuolemaansa vielä lastensuojeluilmoitus. Sen teki koulun kuraattori. Eerika oli kertonut, että hänellä on huono olo. Samalla huomattiin, että tytön vatsassa oli mustelma.

– Kun tapasimme viimeisen kerran, sanoin tyttärelleni, että kyllä sinä rakas Eerika vielä pääset kotiin. Eerika sanoi minulle, äiti, en minä pääse ikinä kotiin enää. Tyttäreni oli lytistetty aivan totaalisesti.

 

Eerika sanoi minulle, äiti, en minä pääse ikinä kotiin enää.

Äiti on hiljaa pitkän aikaa. Jokainen muisto tytön viimeisistä elinvuosista ja viimeisistä hetkistä satuttaa.

– En voi unohtaa. Se on päivittäinen tuska tuolla sisällä. Se ei katoa minnekään. Kun poliisit tulivat ovelleni äitienpäivän aamuna, aavistin heti, että Eerikalle on tapahtunut pahaa. Enää meillä ei äitienpäivää juhlita. Vien silloin kukkia tyttäreni haudalle.

Poliisit toivat suruviestin äidin mielestä tahdikkaasti, vaikka se romahdutti kaiken. Kaikki äidin ympärillä tuntui sumenevan.

– En niitä ensimmäisiä päiviä oikein muista. Muistan, että sain apua kriisipäivystyksestä ja olin ihan osastohoidossakin yhden vuorokauden Auroran sairaalassa. Myös kirkon diakoniatyöntekijä auttoi minua.

Äiti kävi hyvästelemässä Eerikan kahteen kertaan.

– En saanut nähdä Eerikasta muuta kuin jalkapohjat. Hän oli niin pahasti murjottu, ettei muuta voitu näyttää. Minä mittailin niitä jalkapohjia ja mietin, ovatko ne todella minun tyttäreni. Ne tuntuivat niin pieniltä. Istuin, rukoilin ja mietin, onko Eerika varmasti siinä.

– Tilanne oli niin järkyttävä, etten olisi halunnut sitä uskoa. Minulle oli kuitenkin tärkeää, että sain hyvästellä tyttäreni. Jalkapohjiin en uskaltanut koskea, kun pelkäsin hänen särkyvän.

Henkinen isku runteli äidin kehoa.

– Psyykkinen paha olo teki useita fyysisiä sairauksia ja tuskallisia sellaisia. Olin useita kertoja päivystyksessä sairaalassa. Kaikki kehossani meni lukkoon ja tuli kivuliaita kramppeja. Niitä tutkittiin, mutta mitään muuta selitystä ei löytynyt kuin henkinen pahoinvointi. On uskomatonta, kuinka henkinen pahoinvointi voi lamaannuttaa koko kehon. Jopa pelkkä käden nostaminen sattui. Olin aivan toimintakunnoton, äiti kertoo.

 

Minä mittailin niitä jalkapohjia ja mietin, ovatko ne todella minun tyttäreni. Ne tuntuivat niin pieniltä. Istuin, rukoilin ja mietin, onko Eerika varmasti siinä.

Naapurit auttoivat ja toivat kaupasta äidille välttämättömät tavarat.

– Olen heille kiitollinen. Arjen apua olisin kaivannut kotiinikin. Kun akuutti vaihe oli ohi, minä jäin aivan yksin. Lähimmäiset auttoivat tietysti kaikin tavoin, mutta he olivat itsekin sokissa. Henkistä apua sain, mutta työntekijät vaihtuivat enkä jaksaisi näin raskaan taakan kanssa aloittaa aina kaikkea uudestaan uuden työntekijän kanssa.

– Toipumista vaikeutti, koska jouduin taistelemaan Kelan kanssa toimeentulosta.

Oikeudenkäynnin jälkeen äiti jäi ”aivan oman onnensa nojaan”.

– Oikeudenkäynnin jälkeen olin todella yksin. Minulle neuvottiin, mistä kaikkialta olisin voinut pyytää apua. Kaikki olisi pitänyt hoitaa itse eikä minulla ollut siihen voimia.

– Oikeudenkäynnissä minun ei onneksi tarvinnut kohdata Eerikan murhaajia. Sellaisen vaatiminen olisi ollut aivan kohtuutonta. Olen tyytyväinen siihen, että he saivat elinkautisen. Toivoisin, että se elinkautinen olisi todella elinkautinen, etteivät he koskaan vapautuisi.


Nyt yli kuusi vuotta myöhemmin äiti tuntee olevansa yhä yksin. Viime aikoina hän on saanut apua Kriminaalihuollon tukisäätiön kahdelta työntekijältä, projektipäällikkö Arja Konttilalta ja projektisuunnittelija Riikka Hiitelältä. He ovat toimineet Sauma-hankkeessa, jossa vakavan rikoksen uhrilla tai omaisella on mahdollisuus käsitellä rikoksen aiheuttamia seurauksia ja tarvittaessa jopa tavata tekijä, mutta sellaista Eerikan äiti ei halua.

– Haluaisimme kehittää toimintaamme yhä enemmän etsivän omaistyön suuntaan. Henkirikosten uhrien omaiset tuntuvat jäävän oman onnensa nojaan sen jälkeen, kun akuutin kriisivaiheen tuki loppuu. Kukaan ei tule kysymään vuoden tai kahden kuluttua, miten nyt voit, Konttila ja Hiitelä kertovat.

Konttilan ja Hiitelän mukaan omaisten rinnalla pitäisi kulkea paljon pitempi matka. Usein vasta rikostutkinnan ja oikeudenkäynnin jälkeen surutyö pääsee kunnolla alkuun.

– Omaisella voi olla lukuisia kysymyksiä, joihin hän ei saa vastausta eikä hän pääse ammattiavun kanssa traumastaan keskustelemaan, Konttila ja Hiitelä painottavat.

Heitä on koskettanut syvästi Eerikan äidin tilanne.

– Meillä pitäisi olla enemmän räätälöityjä palveluja, sellaisia, joissa otettaisiin huomioon kunkin omaisen tilanne. Ei voi toimia niin, että omaisille annetaan vain käteen lista puhelinnumeroita, joihin voi soittaa. On paljon ihmisiä, jotka tarvitsivat apua kotiin siten, että aloite avusta tulisi avun tarjoajalta. Erilaisia terapiapalveluita pitäisi tuoda suoraan kotiin.

Sellaista apua Eerikan äitikin kaipaisi.

– Minulla on ongelmia terveyden kanssa. Minun on vaikea matkustaa toiselle puolen kaupunkia julkisilla liikennevälineillä. Kaipaisin ihan konkreettista tukea. Nyt ilmeisesti olen saamassa Suomen Punaisen Ristin ystäväpalvelun kautta apua. Tunnen yksinäisyyttä, turvattomuutta ja minun on vaikea saada asioita aikaiseksi. Rikoksen tekijöistä huolehditaan, mutta omaiset unohdetaan, äiti kertoo.

Äiti varjelee tyttärensä piirustuksia, käsitöitä, kortteja ja kuvia tytöstään. On toisenlaisiakin piirustuksia, jotka sattuvat äidin sydämeen.

– Eerika piirteli isän luona kuvia, jotka olivat tummia. Niissä oli mustia lintuja ja itkunaama. Suren sitä, ettei Eerika saanut edes kaikkia joululahjoja, jotka hänelle veimme. Kun kysyin, mitä hän tykkäsi mummilta saadusta Hello Kitty -lahjasta. Eerika sanoi, ettei hän ole koskaan saanut Hello Kitty -kelloa. Isä ja äitipuoli halusivat eristää hänet minusta ja perheestäni.


Äidin on vaikea ymmärtää, miten äitipuolen väärä henkilöllisyys meni viranomaisilta läpi, samoin puheet nelosraskaudesta, joka vain jatkui ja jatkui.

Eerikan kuoleman jälkeen viranomaiset laativat uusia toimintaohjeita. Äiti pelkää, että uusi Eerika-tapaus voi yhä olla mahdollinen.

– En tiedä, onko mitään todellista parannusta tehty. Lastensuojelulla on ylikuormitusta. Jo pienilläkin lapsilla on mielenterveysongelmia, äiti pohtii.

Mikä sinua elämässä kantaa?

– Minun poikani, Eerikan isoveli.