”Äiti ei koskaan hyväksynyt lapsiani” – suomalaiset avautuvat tilanteista, joissa isovanhemmat on pudotettu pois lastenlasten elämästä

Julkaistu:

– Lasten vaatteet olivat vääränlaisia, mieheni ei ollut tarpeeksi hyvä lapsien isäksi… Monta kertaa lapseni kysyivät, että miksi mummo ei tykkää meistä eikä ota yökylään, eräs IS:n lukija kuvailee tilannettaan.
Äitini ei koskaan hyväksynyt lapsiani eivätkä he olleet äitini mielestä tarpeeksi hyvin kasvatettuja tai tarpeeksi eteviä koulussa, vaikka keskiarvo päästötodistuksessa oli melkein 9. Vaatteet olivat vääränlaisia, mieheni ei ollut tarpeeksi hyvä lapsien isäksi… Monta kertaa lapseni kysyivät, että miksi mummo ei tykkää meistä eikä ota yökylään, kun muut sisarusteni lapset saavat viettää lomansa mummin luona. Eivät lapset ymmärtäneet, että mummi oli heille tyly, kun mieheni ei ollut hänen mieleinen dollarihymyllä ajeleva porho.

Näin kertoo eräs IS:n lukija omasta kokemuksestaan tilanteesta, jossa isovanhempien ja lastenlasten yhteydenpito on katkaistu.

Tilanne ei ole harvinainen. Isovanhempien ja lastenlasten välit voivat katketa monista syistä. Päätöksen taustalla on joskus vakavia syitä, kuten väkivaltaa tai päihdeongelmia, mutta joskus myös pienempiä ristiriitoja, jotka kasautuessaan tuntuvat ylitsepääsemättömiltä.

Väestöliiton vanhemmuustiimin perhesuhteiden asiantuntija Minna Oulasmaa on tehnyt töitä suomalaisten perheiden kanssa kaksikymmentä vuotta. Ilmiö on ollut esillä koko hänen uransa ajan.

– Usein ensimmäisen lapsenlapsen syntymä on aikaa, jolloin ollaan suurten roolimuutosten äärellä. Tilanteeseen ei välttämättä voi edes valmistautua, ja se on monelle haasteellista, Oulasmaa kertoo.

Ensimmäisen lapsenlapsen myötä esimerkiksi isoäideistä voi kuoriutua ihan uudenlaisia piirteitä, joita ei ole aiemmin ollut.

– Nämä korostuvat välisukupolvien kertomuksissa.

Usein välit rikkoutuvat kumppanin vanhempien kanssa, sillä omien vanhempien käyttäytymistä on helpompi ymmärtää.

Välit appivanhempiin saattavat viilentyä hiljalleen esimerkiksi siten, että miniä ei aina lähde mukaan vierailulle anoppilaan, vaikka mies ja lapset menisivätkin.

– Tähän liittyy myös se klassinen tapaus, että äiti ei päästä irti aikuisesta pojastaan ja poikakin taantuu äitinsä seurassa. Se voi olla omasta vaimosta hirveän ärsyttävää, Oulasmaa toteaa.

 

Olin kahdeksan vuotta mummona ja yleistalouskoneena...

Joskus yhteyttä pidetään toisiin isovanhempiin, mutta ei toisiin.

– Usein äidin äiti on se, jonka kanssa ollaan paljon tekemisissä, Oulasmaa kertoo.

Välirikkopäätöksen tekeminen voi olla rankka paikka vanhemmille, mutta toisinaan välit rikkoutuvat pikaistuksissa.

– Mitä läheisempiä ollaan, sitä suoremmin ja ilman suodatinta sanotaan asioita. Toisaalta, jos välit ovat todella läheiset, silloin usein halutaan olla rakentavia, hän näkee.

Jos omat lapset ovat kieltäneet tapaamasta lapsenlapsia, tilanteeseen liittyy isovanhempien puolelta paljon myös häpeää.

– Tämä korostuu tilanteissa, joissa omat tuttavat esimerkiksi näyttävät kuvia lapsenlapsistaan ja kertovat, miten ihanaa isovanhemmuus on. Jotkut tänne soittaneet isovanhemmat ovat aloittaneet puhelun, että hänellä on tällainen salaisuus, että ei saa nähdä lapsenlapsia, Minna Oulasmaa kertoo.

 

Jokaiseen pienimpäänkin asiaan löytyy kommentti ja neuvo kysymättä.

Joskus on selkeästi niin, että isovanhemman oma käytös on ollut välirikon taustalla. Toisinaan taas aikuinen lapsi kärsii vaikeista mielenterveyden ongelmista tai on riippuvainen päihteistä, eikä yhteydenpito onnistu sen vuoksi.

Välit rikkoontuvat useimmin perheissä, joissa välit ovat olleet välisukupolven lapsuudesta lähtien kylmiä, etäisiä ja joissa on ollut empatian puutetta.



Välirikko syö mielenterveyttä.

– Jos välirikko on todettu totaaliseksi, jäljelle jää omien tunteiden työstäminen ja oma asenne tilanteeseen. Vastaanotolla on käynyt yli 80-vuotiaitakin isovanhempia, jotka pohtivat, miten voisivat elää loppuelämänsä niin, ettei koko elämä mene tilanteen murehtimiseen.

Oulasmaan tuntuma on, että perheen sisäisistä välirikoista on alettu puhua enemmän viime aikoina.

– Moni isovanhempi on sanonut, että kun on lukenut nettisivuilta aiheesta artikkeleita, on paremmin ymmärtänyt oman tilanteensa.

Oulasmaan aloittaessa uransa parikymmentä vuotta sitten isovanhemmat ottivat yhteyttä aivan toisen ongelman kera.

– Isovanhemmat eivät tuolloin pystyneet rajaamaan sitä, kuinka paljon he tarjosivat hoitoa lapsenlapsille, vaan uupuivat. Moni pelkäsi loukkaavansa omia aikuisia lapsiaan, jos alkaa rajata hoitoapua.

Väestöliitossa alkaa tänä keväänä maksuton isovanhemmille suunnattu Kohtaava-vertaistukiryhmä, joka laajenee verkkoon syksyllä. Myös välisukupolven on mahdollista saada tukea esimerkiksi neuvontapuhelimen tai chatin välityksellä. Lisätietoja: vanhemmuus@vaestoliitto.fi

Näin vanhemmat kertovat:

Ollaan vielä ”väleissä”, mutta tilanteessa, että mies käy lasten kanssa vanhemmillaan, ja minä jään kotiin. Anoppi jaksaa valittaa kaikesta: koulusta, kengistä, vaatteista, harrastuksista, hoitomuodoista, auton hankinnasta, lomista, istutuksista, sisustuksesta ja lasten tekemisistä, kun piirtävät väärin tai lukevat vääriä kirjoja. Lista on ihan loputon. Mies ei sano mistään takaisin, pitäisi antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sellaiseen en pysty eikä minun sanomiset auta.

Vanhempani ovat alkoholisteja. En ole täysin laittanut välejä poikki, mutta en halua lapseni kasvavan ympäristössä, jonka alkoholi myrkyttää eli käytännössä välit ovat hyvin etäiset. Tilanne satuttaa, mutta en voi muutakaan. Lapseni on saatava elää turvallinen lapsuus ilman alkoholin huuruja.

 

Kärsijänä ovat lapsenlapset.

Kun lapsi syntyi, lapsen isä sanoi, että lapsen ei tarvitse olla tekemisissä hänen äitinsä kanssa. Ja miksi olisi pitänytkään, kun kyse oli vuosikymmeniä ryypänneestä ihmisestä joka ei huolehtinut edes omista lapsistaan. Eikä tilanne muuttunut senkään jälkeen kun erosin lapsen isästä. Lapsi tiesi, että on olemassa toinen mummu, mutta ei tiennyt miltä tämä näyttää.

Olen harkinnut välien katkaisua tai että emme näkisi vanhempiani niin usein. He eivät tunnu ymmärtävän, että minun lapseni kasvatus on minun eikä heidän harkinnassaan. Jokaiseen pienimpäänkin asiaan löytyy kommentti ja neuvo kysymättä. Jos tätä ei noudata, saan lapsen kuullen kuulla olevani jotenkin hölmö, kun en nyt ymmärrä sitä ja tätä. Ajattelin, että jonain päivänä en enää vain vastaa puhelimeen emmekä enää käy, en aio riidellä enää.

Meillä on anopin kanssa täysin erilainen suhtautuminen lapsiin ja lapsuuteen. Jos lapsi hyppii iloisena ja tanssahtelee, mummonsa äyskii ja mollaa lasta. Ymmärtääkseni hän tulkitsee tanssin synniksi. Nykyään sitä ei tapahdu niin usein kahdesta syystä: käymme kylässä hyvin harvoin ja silloinkin maksimissaan puolisen tuntia ja lisäksi selitän moisen käytöksen tapahtuessa rauhallisesti, ettei meillä lapsia mollata, kun se vie mennessään ilon ja itsetunnon.

Minä haluaisin lapsilleni isovanhemmat, jotka olisivat selvinpäin mukana lasteni arjessa. Se on kuitenkin liikaa pyydetty ja kerta toisensa jälkeen joutuvat lapset pettymään. Milloin on mummi kännipäissään telonut naamansa ja milloin taas vapisee kuin haavan lehti tiputtaen tavaroita. Välillä äristään, toisinaan muisti reistailee. Haluanko tällaisia muistoja lapsilleni? En.

Näin isovanhemmat kertovat:

Sain viettää kymmenen ihanaa vuotta poikani lasten kanssa. Olimme yhdessä lähes päivittäin ja usein öitäkin. Kävimme yhdessä muskarit, lasten jumpat, hiihtoretket ja muut. Lasten vanhemmat erosivat ja ex-miniä ei enää halunnutkaan lasten olevan mummoon yhteydessä. Tapaan lapsenlapsia joka toinen viikko, kun lapset ovat isällään.

En ole nähnyt lapsenlastani kolmeen vuoteen. Tiedän sen tuskan soittaa, kun kukaan ei vastaa. Viesteissä sama homma. Tyttärentytär täyttää ihan kohta viisi vuotta.

Pojalla ja lapsen äidillä tuli ero lapsen ollessa kahden kuukauden ikäinen. Lapsen äiti ilmoitti, ettei voi olla tekemisissä kanssani, koska hänen mielestään hyväksyin poikani teot. Kyse oli uskottomuudesta. Aikani surin, etten saanut luoda suhdetta ainoaan lapsenlapseen, mutta en enää. En edes muista, että minulla on lapsenlapsi. Olen päässyt asiasta ja kykenen elämään sen kanssa. Kuvia katsoessani siellä on minulle täysin vieras ihminen. Elämä on liian lyhyt murehtia sellaisia asioita, joita ei ole itse aiheuttanut.

 

Anoppi jaksaa valittaa kaikesta: koulusta, kengistä, vaatteista, harrastuksista, auton hankinnasta, lomista...

Olin kahdeksan vuotta mummona ja yleistalouskoneena. Vanhemmat olivat uraputkessa, ja yritin jaksaa. Rahani olivat loppu, ruumiillinen ja henkinen hyvinvointikin menivät. Kun uskalsin sanoa ”ei”, minulle huudettiin kurkku suorana, että lapsenlapsia en näe. Se on pitänyt yhdeksän vuotta.

Kun poikani ja miniäni erosivat, miniä aivopesi lapsenlapsen. Lähetin joitakin viestejä esimerkiksi syntymäpäivänä ja jouluna toivoen tapaamista. Ei onnistunut. Jos avioero on katkera kahden ihmisen juttu, niin ihmettelen, miksi pitää myös mammalta viedä lapsenlapsi. Nyt olen elänyt niin, että en enää kerro minulla olevan tätä lapsen lasta. Tuska helpottanut, kun ajattelen että häntä ei ole.

Vikaa on molemmin puolin ja rajat olisi pitänyt vetää. Aina paha puhe aikuisten lasten vanhemmista ei pidä suinkaan paikkaansa. He syyllistävät mummoja ja vaareja peittääkseen omat käytöksensä. Kärsijänä ovat lapsenlapset, kun heidät revitään isovanhempien elämästä pois.

Isovanhemman on vaikea pitää puoliaan, jos oma aikuinen lapsi ymmärtää tahallaan kaiken väärin. Siitä vaan sitten rangaistukseksi isovanhemmille ulosheitto lapsenlapsen elämästä, keskustella ei tarvitse. Jos isovanhempi yrittää asioita selvittää, niin äärimmillään tulee lähestymiskielto. Kukaan ei kyseenalaista, onko toisessakin osapuolessa ehkä vikaa.