Kotimaa

Aune ei enää halunnut kuulla julmaa pilkkaa ja päätti salata taustansa täysin – vasta aikuisena selvisi, mitä ympärillä todella tapahtui

Julkaistu:

Saamelaisuus
Sotien jälkeen saamelaisuutta vähäteltiin ja suomen puhumista pidettiin isänmaallisena. Myös Aune Musta päätti, ettei puhu saamea enää ikinä. Hänen tyttärensä Varpu opiskeli saamen aikuisena – ja puhuu sitä nyt Frida-tyttärelleen.
Inarilaisen olohuoneen kirjahyllyssä on rivi inarinsaamelaisia lastenkirjoja. Pöydällä lepää Frozen-palapeli.

– Kalga váhá keccâ kuus tot kulloo, sanoo Varpu Falck tyttärelleen Fridalle, 5. Se on inarinsaamea ja tarkoittaa: pitää katsoa vähän, mihin se kuuluu. Frida yrittää koota Elsa-prinsessan vaaleansinistä helmaa, mutta kaikki palaset näyttävät ihan samanlaisilta.

Hetken päästä isoäiti Aune Musta saapuu keittiöstä olohuoneeseen ja laittaa pari puuta takan pesään. Frida näyttää Aunelle sivellintä ja valkoista paperia.

– Tun-uvks ááiguh máálá? Aune sanoo Fridalle.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

– Joo, ákku, Frida vastaa.

Suomeksi: Sinäkö aiot alkaa maalata? Joo, mummo.


Iltapäivä vaikuttaa tavalliselta lauantailta tavallisessa perheessä, jonka äidinkieli sattuu olemaan inarinsaame.

Mutta joka kerta, kun Aune Musta puhuu inarinsaamea, jokin hänen sielussaan värähtää. Vielä reilu kymmenen vuotta sitten hän luuli, ettei enää kuulisi äidinkieltään omassa perheessään.

Aune päätti kerran, että ei ikinä puhuisi saamea eikä kertoisi kellekään, että on saamelainen. Näin tapahtui myös monille muille saamelaisille sotien jälkeisessä Suomessa. Ympäristö ihannoi suomalaisuutta ja vähätteli saamelaisuutta, joten moni saamelainen piilotti saamelaisuutensa eikä opettanut kieltä lapsilleen. Pieni inarinsaamen kieli hävisi lähes kokonaan, mutta suomalaistuminen koski myös monia Suomen pohjois- ja kolttasaamelaisia.

– Isä sanoi, että saamen kielellä ei pärjää missään. Sillä ei saa edes maitoa kaupasta, Aune sanoo.

Aunen tytär Varpu on opetellut inarinsaamen aikuisena. Hän on alkanut puhua kieltä lapselleen Fridalle, jotta tyttö voisi oppia sukunsa kielen äidinkielenään.

– Tuntuu uskomattomalta, että Frida puhuu inarinsaamea ja pärjää sillä, Varpu sanoo hymyillen.

Aune Musta kasvoi Riutulan asuntolakoulun pihapiirissä, jossa hänen isänsä oli talonmiehenä. Sadat haja-asutusalueiden lapset elivät etenkin Lapissa 40–60-luvuilla asuntolakouluissa erossa vanhemmistaan ja pääsivät kotiin vain lomilla. Monet lapset etääntyivät kodistaan ja sen tavoista.

Useissa Lapin asuntolakouluissa syntyi lasten keskuudessa kirjoittamaton sääntö: saamea ei kannata puhua.

– Opettajat puhuivat usein vain suomea. Ruuat ja tavat olivat suomalaiset. Saamelaisuutta käsiteltiin tunneilla ulkopuolisen silmin, filosofian tohtori Inker-Anni Linkola-Aikio kertoo. Hän toimii apulaisprofessorina Norjan Koutokeinon Saamelaisessa korkeakoulussa.

 

Isä sanoi, että saamen kielellä ei pärjää missään. Sillä ei saa edes maitoa kaupasta.

Riutulan kylään oli perustettu lastenkoti helsinkiläisten aatelisnaisten Naemi von Bonsdorffin ja Ida Liliuksen aloitteesta jo vuonna 1907. Bonsdorff osti vanhan tilan ja lahjoitti sen NNKY:lle. Lastenkodin lähelle rakennettiin myöhemmin kunnan kansakoulu sekä asuntola.

Aune Musta istuu olohuoneessa ja solmii punaruutuisen, perinteisen huivin hapsuja. Frida Falck maalaa vesiväreillä.

Aune epäröi hetken, ennen kuin alkaa puhua menneisyydestä. Pahimmat muistot ovat niin syvällä, ettei niistä vieläkään pysty puhumaan. On kuitenkin tärkeää kertoa isoimmat syyt, miksi Aune lopetti saamen puhumisen pitkäksi aikaa. Moni muukin on kokenut samankaltaisia asioita.


Inarinsaamelainen Aune kasvoi seitsemänhenkisessä perheessä.

– Elämä asuntolakoulun lasten kanssa oli sinänsä kivaa. Laskimme aina mäkeä ja olimme piilosta, Aune muistelee.

Myöhemmin Aune on pohtinut, että saamelaisperhettä alistettiin. Perhe asui koulun alakerrassa noin 30 neliön kokoisessa asunnossa. Yksi sen huoneista piti valjastaa koulun pulpeteille.

Riutulassa saamen puhumista ei suoraan kielletty, mutta opettajat puhuivat vain suomea eivätkä Aunen mukaan oppineet sanaakaan saamea. Jokin opettajien suhtautumisessa johti siihen, että saamelaislapset alkoivat vältellä oman kielensä puhumista.

– Kun asuntolaan tuli uusia lapsia, toiset lapset opettivat heille, että ei kannata sitten puhua saamea, Aune sanoo.

Aune kertoo ajatelleensa lapsena joskus, että ehkä opettajia harmittaa, kun eivät ymmärrä, mitä lapset puhuvat. Että jos ne luulevat, että lapset puhuvat heistä pahaa.


Kasvatustieteen tohtori Merja Paksuniemi Lapin yliopistosta kertoo, että lastenkodin perustajat ajattelivat tekevänsä vain hyvää: hoivaa saisivat lapset, jotka eivät voi asua kotonaan. Asuntolan ansiosta kaukana asuvat lapset pääsisivät kouluun.

– Kun he tulivat Lappiin ja kohtasivat paikalliset elinolot ja saamelaisen kulttuurin, he näkivät myös niissä jotain autettavaa. Että jotain täytyy tehdä tilanteen kohentamiseksi, Paksuniemi sanoo.

Suoraakin nimittelyä kouluympäristössä oli, Aune Musta kertoo. Hän sai kuulla olevansa likainen lappalainen. Aunen äiti oli ”tyhmä lappalainen”, kun oli laittanut hänet vasta seitsemänvuotiaana kouluun, vaikka hän osasi jo lukea. Äiti oli ”tyhmä lappalainen” myös, koska ei ollut sitonut Aunen veljen kättä, vaikka tämä oli vasenkätinen.

Kerran tunnilla Aune neuvoi uutta saamelaista oppilasta, joka ei osannut vielä hyvin suomea.

– Jouduin siitä nurkkaan seisomaan, koska häiritsin tuntia. Minä aina häiritsin tuntia.

Aunesta tuntui epäreilulta, että vaikka hän osasi jo lukea, hän ei saanut lukea tunnilla. Sen sijaan hänen piti punoa yhteen liuskoja, joiden merkitystä hän ei vieläkään tiedä.

– Kerran opettaja ei osannut pujottaa lankaa ompelukoneeseen. Neuvoin häntä siinä. Sen jälkeen en saanut enää ommella koneella, vaikka muut saivat.


Aune ei osannut suoraan sanoa, miksi häntä kohdeltiin eri tavalla kuin muita. Mutta koska häntä oli jo haukuttu likaiseksi ja tyhmäksi lappalaiseksi ja joka paikassa saamelaisista puhuttiin katoavana kansana, hän koki, että häntä rangaistiin saamelaisuudesta.

– Päätin, että en halua olla ”tyhmä lappalainen”. Kun täältä pääsen, menen keskikouluun, enkä kerro kenellekään, kuka olen.

Ja niin Aune luki pääsykokeisiin ja keräsi marjoja ja myi niitä, jotta pääsisi keskikouluun. Siellä Aune sai uusia kavereita ja puhui vain suomea. Inarinsaamea hän ei kuullut ollenkaan.

– Myöhemmin aikuisena minulle on selvinnyt, että moni kavereistakin oli saamelainen.

He olivat vain päättäneet samoin kuin Aune. Se oli lasten keino selviytyä.

Suomessa oli 1800-luvulta 1960-luvulle asti vahva tarve saada suomen kieli ja suomalaisuus arvoonsa, sanoo apulaisprofessori Inker-Anni Linkola-Aikio.

 

Suomessa oli 1800-luvulta 1960-luvulle asti vahva tarve saada suomen kieli ja suomalaisuus arvoonsa. Samalla jätettiin huomioimatta vähemmistöt. Oltiin niin suomalaisuuden hurmiossa.

Ensin oltiin Ruotsin vallan alla, sitten Venäjän, ja edelleen talvi- ja jatkosota asettivat uhan Suomen olemassaololle. Myös sisällissota oli pirstonut suomalaisia eri leireihin. Suomessakin kannatettiin innokkaasti nationalismia, kansallisuusaatetta. Ajatuksena oli: yksi kansa, yksi kieli, yksi mieli.

– Samalla jätettiin huomioimatta vähemmistöt. Oltiin niin suomalaisuuden hurmiossa, Linkola-Aikio kertoo.

Hänen mukaansa tärkein asia, joka johti monien saamelaisten suomalaistumiseen, oli juuri koululaitos. Se ihannoi sivistynyttä, kouluttautunutta suomalaista. Oppikirjojen käsitys saamelaisista perustui ulkopuolisten matkailijoiden luomaan kuvaan kaukaisesta, kuolevasta kansasta.

Esimerkiksi M. A. Castrén kuvailee Tutkimusmatkoilla Pohjolassa -teoksessaan, että saamelaiset ovat vieraita, likaisia ja oppimattomia. Kirjan suomenkielinen versio ilmestyi vuonna 1953.

Suomessa ei virallisesti kielletty puhumasta saamea tai kirjoitettu lakiin tai asetuksiin, että saamelaiset olisi suomalaistettava. Sen sijaan suomen kielen käyttöä koulutuksessa pidettiin oikeana ja isänmaallisena tekona ja saamen taitoa tarpeettomana. Alueellisia ja yksilöllisiä eroja toimeenpanossa oli: osassa kouluista opettajat kielsivät saamen puhumisen ja siitä saatettiin rangaista. Usein suomalaistaminen oli kuitenkin epäsuorempaa.

Aunen äidinkieli, inarinsaame, katosi 50–90-luvuilla lähes kokonaan. Kieltä alettiin ensimmäisen kerran elvyttää 80-luvulla, jolloin perustettiin Inarinsaamen kielen yhdistys. Silti kielenpuhujia menetettiin nopeammin kuin uusia saatiin lisää. Käännös parempaan tapahtui vuonna 1997, jolloin yhdistys alkoi järjestää kielipesätoimintaa leikki-ikäisille lapsille. Idea oli, että lapsille puhutaan uhanalaista kieltä, jota he eivät opi enää kotoa vanhemmiltaan.

Kielipesät toimivat loistavasti. Kun ensimmäinen kielipesä perustettiin, inarinsaamea puhui äidinkielenään neljä alle 30-vuotiasta ihmistä. Nyt inarinsaamea puhuu arviolta 400 ihmistä, ja alle 30-vuotiaita puhujia on useita kymmeniä.


Asenteet saamen kieliä kohtaan alkoivat parantua Suomessa 1970-luvulta alkaen, jolloin maailmalla alettiin yleisesti herätä vähemmistöjen oikeuksiin. Oikeudet ovat parantuneet pala palalta: on perustettu saamelaiskäräjät, kirjattu saamelaisten asema perustuslakiin, saatu saamelaisille oikeus saada perusopetusta saameksi saamelaisten kotiseutualueella sekä saatu voimaan kielilaki, jonka myötä saamelaiset voivat käyttää omaa saamen kieltään asioidessaan viranomaisten kanssa.

Kun Aunen tytär Varpu syntyi vuonna 1981, Aunesta tuntui paremmalta puhua lapselle ainoastaan suomea. Kouluaikojen kokemukset olivat yhä syvällä, eikä hän ollut puhunut inarinsaamea pitkään aikaan.

Varpu alkoi kiinnostua inarinsaamesta, kun kuuli aikuisille tarkoitetusta koulutuksesta vuonna 2008. Tuolloin Oulun yliopisto, Saamelaisalueen koulutuskeskus ja Inarinsaamen kielen yhdistys järjestivät vuoden mittaisen täydennyskoulutuksen.


Kurssilla Varpu tunsi saavansa kiinni jostain hyvin omasta. Kun tunnilla käytettiin jotain inarinsaamenkielistä sanaa, hän muisti yhtäkkiä, että mummo on saattanut sanoa hänelle niin.

– Kurssin jälkeen minulle sanottiin, että olen muuttunut avoimemmaksi ja iloisemmaksi. Että jotain on tapahtunut, mutta eivät osaa sanoa, mitä.

Varpusta alkoi pikkuhiljaa tuntua yhä enemmän siltä, että hän oli löytänyt jotain omaa. Kieli vaikuttaa tunteeseen omasta identiteetistä. Vähitellen hän alkoi puhua myös Aunen kanssa yhä enemmän saamea.

Kun Varpun tytär Frida Falck syntyi, Varpu päätti puhua lapselleen inarinsaamea, jotta tämä oppisi sen äidinkielekseen. Näin tekee tänä päivänä moni muukin saamelainen vanhempi, joka on opetellut kielen myöhemmällä iällä. Nyt Frida käy inarinsaamen kielipesässä, ja kun hän menee kouluun, hän menee inarinsaamenkieliselle luokalle.


Mutta ei ole helppoa yrittää opettaa äidinkieleksi kieltä, jota ei itse oppinut lapsena. Iltasatuhetket olivat Varpulle hengähdystauko, kun kielen saattoi lukea kirjasta.

– Frida oppi aika äkkiä siihen, että jos hän kysyi jotain enkä vastannut heti, niin pitää katsoa sanakirjasta, Varpu sanoo.

Saamen kielten elvyttäminen ja asenteiden parantaminen jatkuu Suomessa yhä. On tärkeää lisätä kieltä osaavien määrää. Tutkija Pigga Keskitalon mukaan Suomi voisi ottaa mallia Norjasta.

– Norjassa on esimerkiksi oma saamelainen koulujärjestelmä ja opetussuunnitelma, Keskitalo sanoo. Hän on Helsingin yliopiston dosentti ja Saamelaisen korkeakoulun apulaisprofessori.

Iso osa Suomen saamelaisista asuu saamelaisalueen ulkopuolella eri osissa Suomea. Heidän voi olla vaikea saada perusopetusta saamen kielellä, mikä on Keskitalon mukaan uhka kielen säilymiselle.

Kehitettävää Suomessa olisi myös sosiaali- ja terveyspalveluiden saamisessa omalla kielellä saamelaisalueella.

Nykyään Aune Musta haluaa siirtää jälkipolville kaiken saamelaisen perinnetiedon, joka hänellä on. Kouluaikojen kokemuksia hän ei halua muistella joka päivä. Ne on tärkeä käydä läpi, mutta tärkeämpää hänen mielestään on iloita siitä, että saamea voi nyt puhua läheistensä kanssa ja kuulla esimerkiksi uutisissa. Jos ilmestyy uusi inarinsaamelainen kirja, hän ahmii sen heti kannesta kanteen.

– Tuntuu yhä hämmästyttävältä, kun kuulen inarinsaamea. Se on tunne, joka tuntuu koko kehossa.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt