Lasse Lehtisen kolumni: Vähemmistöhallituksen aika?

Julkaistu:

Kolumni
Suositan Antti Rinteelle antamaan uuden vuoden lupauksen SDP:n vähemmistöhallituksesta. Itsenäisen Suomen satavuotisen vaelluksen aikana sellaisia on ollut kolme, ja jokainen on kohtuudella pärjännyt, kirjoittaa Lasse Lehtinen.
Antti Rinne valmistautuu jo tarmolla pääministeriksi. Vaikeutena on löytää demareille sopivia hallituskumppaneita. Sitoutuminen ennen vaaleja joko oikealle, vasemmalle tai keskelle luovat kaikki mielikuvaongelmia, jotka jakavat puoluetta ja saattavat vieroittaa liikkuvia äänestäjiä.

Mikä Antille neuvoksi? Suositan antamaan uuden vuoden lupauksen SDP:n vähemmistöhallituksesta. Itsenäisen Suomen satavuotisen vaelluksen aikana sellaisia on ollut kolme, ja jokainen on kohtuudella pärjännyt.

Viisas pääministeri poimii ministereiksi sekä kannattajiaan että arvostelijoitaan. Lähtijöitä riittää. Riidat puolueessa vähenevät ja hallitustyöskentely on sopuisaa. Eduskuntaan kannattaa viedä vain esityksiä, joilla on mahdollisuus tulla hyväksytyiksi.

Väinö Tanner muodosti vuonna 1926 demareiden vähemmistöhallituksen, joka hallitsi kokonaisen vuoden, yli sen ajan keskiarvon.

Eduskunta hyväksyi muun muassa lain, joka vastoin SDP:n ohjelmaa laillisti suojeluskunnat osaksi tasavallan sotavoimaa. Vastineeksi Tannerin Elanto sai ruveta toimittamaan armeijalle leipää ja lihaa. Vielä talvi- ja jatkosodassa miehet rouskuttelivat osuusliikkeen ”vanikkaa”.

SDP:lle tärkein oli kuitenkin laki punaisten armahtamisesta, jota oli roikutettu yli kuusi vuotta. Se hyväksyttiin ankaran väittelyn jälkeen 96 äänellä 94 vastaan. Oikeisto oli hylkäämisen kannalla, mutta kun jotkut ruotsinkieliset tulivat hallituksen tueksi, laki läpäisi käsittelyn.

K.-A. Fagerholmin vähemmistöhallitus 1948–1950 palautti sodanjälkeiseen yhteiskuntaan järjestyksen. Punaisen Valpon laittomat kotietsinnät, puhelinkuuntelut, kirjeiden avaamiset ja epämääräiset pidätykset olivat kuumentaneet tunteita.

Kuuluisaksi tuli sisäministeri Aarre Simosen lausuma: ”Ensin erotettiin ne kommunistipoliisit, jotka eivät osanneet lukea, sitten ne, jotka eivät osanneet laskea.”

Simonen sai äärivasemmiston ja Urho Kekkosen haukut, mutta sosialidemokraattien ja oikeiston kehut. Myös presidentti Paasikivi oli ministeriinsä tyytyväinen, ja vielä tyytyväisempi, kun tämä pani kommunistien kiihottamat lakkolaiset kuriin.

”Tässä maassa ei tehdä vallankumousta, kun minä olen sisäministeri.” Eräässä lehtikuvassa ratsupoliisin heilahtava pamppu muistutti käyrää sapelia. Vapaa Sana kastoi poliisiministerin ”Sapeli-Simoseksi”.

Rafael Paasion toinen hallitus vuonna 1972 oli lempinimeltään Nappulaliiga, mikä johtui hallituksen alhaisesta keski-iästä. Opetusministeri Ulf Sundqvist, 25, oli kaikkien aikojen nuorin valtioneuvoston jäsen.

Sosiaaliministeri Osmo Kaipainen oli päättänyt laittaa marisevien eläkeläisten asiat kerralla kuntoon ja korottaa eläkkeitä yli 200 miljoonalla vuodessa. Kun eläkepaketti annettiin eduskunnalle, muut puolueet ryhtyivätkin kilvan nokittamaan. Hallituksen esitys kolminkertaistui.

Kauhistunut valtiovarainministeri Mauno Koivisto ja hämmentynyt pääministeri joutuivat pyytämään, että presidentti Kekkonen ei vahvista lakia. Kun myös SDP lopulta vastusti ylenpalttisia korotuksia, puolue saatiin näyttämään eläkeläisten pahimmalta viholliselta.

Varoittava esimerkki osoittaa, että vähemmistöhallitusten hallitessa todelliset päätökset siirtyvät käytännössäkin sinne, minne ne kuuluvat – eduskunnalle.

Kirjoittaja on kirjailija ja entinen EU-parlamentin jäsen

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt