Kotimaa

Koripallotyttö Emilia, 14, puukotettiin 10 vuotta sitten – äiti puhuu vihastaan MTV3:lla: ”Kyseessä ei ole minulle edes ihminen”

Julkaistu:

Tyttärensä traagisesti menettänyt Eija Nieminen kertoo MTV3:n Rikospaikka-ohjelmassa, että suru ei häviä kymmenessä vuodessa, mutta muotoaan se muuttaa.
Keravan Savion koulun koripallokenttä, 19. heinäkuuta 2008.

14-vuotias Emilia Nieminen heitteli kentällä koreja yksin. Ystävät olivat lähteneet Keravan keskustaan, mutta koripalloa harrastava Emilia pyöräili mieluummin pallokentälle.

Emilia ei kauaa ehtinyt heitellä koreja, kun kentän laitamilla odotellut 18-vuotias nuorukainen hyökkäsi hänen kimppuunsa. Ensimmäinen puukonisku osui tyttöä selkään. Mies iski Emiliaa puukolla yhteensä 47 kertaa.

18-vuotias jatkoi syyttäjän mukaan iskujaan vielä sen jälkeenkin kun tyttö yritti päästä pakoon.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Kun syytettyä myöhemmin kuultiin, hän kertoi, että Emilia oli huutanut:

– Hei, hei, pliis! Älä tapa mua!

Emilia yritti paeta koripallokentältä ja pääsikin läheisen omakotitalon luo. Talon asukkaat hälyttivät heti apua ja yrittivät auttaa pahoin loukkaantunutta tyttöä.

Yritykset jäivät turhiksi. Emilian elämä päättyi heinäkuisena iltana keravalaiselle pientaloalueelle.

Emilia Niemisen Eija-äiti kertoo tänään tv:ssä näytettävässä MTV3:n Rikospaikka-ohjelmassa, mitä hän nyt, kymmenen vuotta tyttärensä menetyksen jälkeen, tapahtuneesta ajattelee.


Tekijä etsi sopivaa uhria kaksi päivää

Rikospaikalta mies pakeni juosten. Poliisikoira löysi tekovälineenä käytetyn puukon myöhemmin illalla lämpöputken kaivannosta. Mies jäljitettiin asunnostaan seuraavana päivänä. Hän tunnusti teon, ja hänet vangittiin murhasta epäiltynä.

Murhasta syytteen saanut 18-vuotias mies kertoi nopeasti motiivin teolleen: hän halusi psykiatriseen hoitoon. Hän oli ollut erikoissairaanhoidon jonossa saman vuoden huhtikuusta asti.

Mielenterveysongelmista kärsinyt mies sanoi ajatelleensa jo kuukautta aiemmin, että jonkun surmaaminen voisi helpottaa hänen ahdistustaan. Puukon hän osti päivää ennen veritekoa.

18-vuotias kertoi poliisille, ettei olisi ehkä surmannut, jos olisi päässyt ajoissa hoitoon. Hän koki kuitenkin, että toisen ihmisen surmaaminen oli hänen kohtalonsa.


Surmailta oli lauantai. 18-vuotias kertoi lähteneensä surma-aikeissa liikkeelle noin kello 18 aikaan. Jo tekoa harkitessaan hän piti kiinnijäämistään hyvin todennäköisenä.

Alustavassa puhuttelussa hän totesi suurin piirtein sanoin ”..nyt pääsen hoitoon..” Tällä hän ei ole kertomansa mukaan tarkoittanut sitä, että olisi tehnyt teon päästäkseen hoitoon.

Hoidosta yleensä hän sanoo, että tätä ei olisi ehkä tapahtunut, jos olisi päässyt aikaisemmin hoitoon ja saanut apua ahdistukseen.

– Hän ajatteli, että tappaa ahdistuksissaan jonkun. Hän sai sen, mitä halusi. Emilia oli vain väärässä paikassa väärään aikaan, Eija Nieminen kertoo Rikospaikassa.

Kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen äiti kokee yhä voimakasta vihaa ja katkeruutta. Vihaa hän kokee tekijää kohtaan.

– En ikinä halua tavata tekijää. Kyseessä ei ole minulle edes ihminen, vaan jokin eläintäkin alhaisempi. Kun puhun tekijästä, en käytä persoonapronominia ”hän”, Nieminen kertoo.

Mies jätettiin syyntakeettomana rankaisematta teostaan. Hänet toimitettiin hoitoon Vanhan Vaasan oikeuspsykiatriseen sairaalaan. Syyttäjä vaati Tuusulan käräjäoikeudessa miehelle elinkautista vankeutta murhasta.


”Suru ei häviä koskaan”

Katkeruutta Eija Nieminen taas tuntee yhteiskuntaa ja päättäjiä kohtaan.

Hän ei ymmärrä, kuinka voi olla mahdollista, että sivistysvaltiossa psyykkisesti vakavasti sairaat voivat kulkea muiden joukossa. Ne yksilöt, joiden paikka olisi sairaalassa, saavat kouraansa lääkereseptin, ja heidät passitetaan kotiin. Sekään ei auta, että itse tuntee olevansa hoidon tarpeessa. Emilian murhaaja on siitä traaginen esimerkki.

– Kun laitoksia suljetaan, näiden tikittävien aikapommien määrä kasvaa. Menetin lapseni sen takia.

Niemisen perhe sai välittömästi tapahtuneen jälkeen kriisiapua. Eija Nieminen on siitä äärettömän kiitollinen. Myös perheen oma, laaja tukiverkosto auttoi.

Suru ei koskaan häviä, Eija Nieminen tietää, mutta se muuttaa muotoaan.

– Ensimmäinen vuosi on pahin. Sitä ajatteli, ettei tästä voi selvitä millään. Ajan kanssa se kuitenkin helpottaa, surukin.

 

”Sitä ajatteli, ettei tästä voi selvitä millään. Ajan kanssa se kuitenkin helpottaa, surukin.”

Emilia on äidin mielessä jatkuvasti. Valoisa, tulisieluinen Emilia.

– Emilia oli hyvin rämäkkä persoona, hyvin sisukas. Hänellä oli erittäin vahva oikeudenmukaisuuden taju, äiti kertoo ohjelmassa.

Lisäksi Emilia oli hyvin herkkä. Jokelan koulusurmat vajaa vuosi aikaisemmin osoittivat Emilian olevan myös valtavan empaattinen.

– Muistan, kuinka hän sanoi, että ”äiti, sytytetään uhreille kynttilät”.