Ulla Appelsinin kommentti: Mitä yhteistä on tuhkarokolla ja George H.W. Bushilla?

Julkaistu:

Silloin kun kaikki on hyvin, on helppo kuvitella, että turvallisuus – lasten, äitien, valtioiden –on itsestäänselvyys, kirjoittaa päätoimittaja Ulla Appelsin.
Suomalainen lapsi sairastui tuhkarokkoon ja altisti tartunnalle suuren määrän muita; Yhdysvalloissa entinen presidentti George H. W. Bush, 94, kuoli. Kaksi viime päivien uutista, joilla ei kuvittelisi olevan mitään tekemistä toistensa kanssa. Mutta on niillä. Palataan siihen.

Pohjanmaalla heräsi viime viikolla iso huoli tuhkarokkoepidemiasta, kun ulkomailla lomaillut suomalainen pikkulapsi sairastui tuhkarokkoon. Lasta ei ollut rokotettu. Suomessa rokotevastaisuutta esiintyy erityisesti juuri Pohjanmaalla, jossa rokotekattavuus on huolestuttavasti laskenut. Jostain syystä virallisen terveydenhuollon rokotussuositukset eivät kaikille suomalaisille kelpaa - eivätkä kelpaa myöskään sairaalat synnytyspaikoiksi.

Kotisynnytykset ovat toistaiseksi harvinainen, mutta kuitenkin pienimuotoinen ilmiö pääosin pääkaupunkiseudulla. Kotisynnytyksiä perustellaan muun muassa sillä, että kätilön voi valita itse ja synnyttäjä saa olla tutussa ympäristössä, jonka voi muokata mieleisekseen. ”Minulla oli täällä amme, kynttilöitä ja ruusuja”, kuvaili yksi kotisynnyttäjä tänä vuonna HS:lle.

Suomessa äitikuolleisuus on tällä hetkellä maailman pienin ja lapsikuolleisuudessakin Suomi on maailman kärkimaita. Tähän hienoon tilanteeseen on ollut pitkä matka. Näillä sijoituksilla ei voitu ylpeillä silloin, kun toisen mummoni täti kuoli synnytykseen, kun ei sairaalaan päässyt.

Ruusuissa ja kynttilöissä ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta synnytys ei kuitenkaan ole insinööritiedettä: kukaan ei voi etukäteen vannoa, miten se sujuu. Jos jotain yllättävää yhtäkkiä tapahtuu, henki voi olla siitä kiinni, onko apu välittömästi saatavilla. Kenen on silloin vastuu?

Hengen voi viedä myös tarttuva tauti. Kuten tuhkarokko. Eikä siitä ole edes kauan, kun tuhkarokkoa piti Suomessa aidosti pelätä: vielä vuosina 1963–1974 tuhkarokko tappoi keskimäärin kolme lasta vuodessa. Maailmalla tuhkarokko vie lapsia hautaan edelleen: viime vuonna sillä oli noin 110 000 pientä uhria. Tuhkarokko voi aiheuttaa myös vakavia jälkitauteja: esimerkiksi suomalainen Pirkko Korhonen kertoi IS:lle, kuinka häneltä meni lapsuudessa sairastetun taudin takia kuulo.
Vuosikymmenien sitkeällä työllä on Suomessa päästy saunasta sairaalaan synnyttämään - ja nyt jotkut haluavatkin sinne takaisin. Rokotusohjelmalla on puolestaan Suomesta saatu kitkettyä useita vaarallisia tauteja - ja nyt lapsia jätetään tahallaan rokottamatta. On hämmentävää ajatella, että Suomessa on lukuisia ihmisiä, jotka haluavat nykyisin vapaaehtoisesti valita lapsilleen turvallisuuden sijasta turvattomuuden. Onko niin, että kun ei ole enää muistoja entisestä kärsimyksestä, huoli riskeistä katoaa?

Muistoista päästäänkin sitten Bushiin. Aivan kuten puolitoista vuotta sitten kuollut Suomen presidentti Mauno Koivistokin, Koiviston amerikkalainen kollega Bush oli itse kokenut rintamalla sodan kauhut. Koivisto oli kaukopartiomies, Bush taas lentäjä, jonka kone ammuttiin alas Tyynellämerellä vuonna 1944. Voinee sanoa, että kumpikin johtaja kantoi sotakokemuksiaan mukanaan ja ne heijastuivat myös politiikkaan, ehkä tietynlaisena pragmaattisuutena, valtioiden välisen dialogin korostamisena ja ennen kaikkea suurena demokratian arvostuksena ja pyrkimyksenä estää konfliktien laajeneminen.

Bushin entisen avustajan mukaan esimerkiksi Persianlahden sota oli presidentille hyvin vaikea paikka. Bush ajatteli, että Irakin hyökkäykseen Kuwaitiin oli pakko reagoida, mutta amerikkalaisten sotilaiden lähettäminen Lähi-itään oli raskas päätös. Bush ei kuitenkaan kannattanut laajamittaista sotaa eikä esimerkiksi syössyt Saddam Husseinia vallasta: mahdolliset seuraukset hirvittivät.

Harvassa ovat enää nykyisin sellaiset maailman merkkihenkilöt, joilla on henkilökohtaista kokemusta toisen maailmansodan helvetistä. Kun Koiviston ja Bushin kaltaisille vaikuttajille kyse oli omin silmin todistetusta tuhosta, meille kyse on vain, niin, historiasta. Kerrotusta, luetusta, koskettavastakin historiasta - mutta silti kaukaisesta, kun emme ole nähneet ystäviemme kaatuvan silmiemme edessä, kuulleet kuolevien tuskanhuutoja ja joutuneet itse miettimään, onko tämä aamu se viimeinen.

Jokaisen sukupolven kokemukset muuttuvat tietysti aikanaan historiaksi. Niin tavallisten suomalaisten synnyttäjien kuin maailman johtajienkin. Mutta oleellinen kysymys on, mitä me seuraavat sukupolvet edellisiltä opimme. Silloin kun kaikki on hyvin, on helppo kuvitella, että turvallisuus – lasten, äitien, valtioiden – on itsestäänselvyys. Kun ei omassa maassa ei ole sodittu vuosikymmeniin; kun kuolema ei enää kulje tautien muodossa lapsiperheestä toiseen; kun on äärimmäisen harvinainen poikkeus, että synnytys vie äidin hengen.
Mutta ei se ole itsestäänselvyys. Eivät ne vanhat vaarat ja uhat katoa mihinkään vain siksi, että emme niitä enää itse omassa lähipiirissämme näe ja koe. Meillä pitää olla tietysti katse tulevassa, mutta silti olisi tärkeää kuulla myös se, mitä meille kuiskaavat he, jotka ovat jo poissa: Järki käteen. Te ette tiedä, millaista se oli.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt