Korpi-Karjalan musertava sotataival: kauhujen 10 minuuttia oli liikaa – JP7:ssä puhkesi kapina juuri ennen suurtaistelua

Julkaistu: , Päivitetty:

Jatkosota
Kesäkuussa 1941 perustetun Jääkäripataljoona 7:n sotataival jatkosodassa oli poikkeuksellisen raskas ja verinen. Se oli niin raskas, että noin 80 miestä nousi kapinaan rankoissa olosuhteissa käytyjen taisteluiden jälkeen.
Tietokirjailija Kimmo Sorkon tuoreessa Korpisoturipataljoona-teoksessa käydään läpi Jääkäripataljoona 7:n vaiheita jatkosodan melskeissä.

Lähinnä Pihtiputaan ja Viitasaaren miehistä koottuun osastoon kuului 831 miestä. Heistä 158 kaatui, 434 haavoittui ja kolme katosi, kun osasto eteni hyökkäyssodassa Äänisjärven pohjoispäähän.

JP 7:n hyökkäysvaihe kesti yli neljä kertaa niin kauan kuin Kannaksen alueen joukoilla ja oli kaksi kuukautta pidempi kuin Laatokan Karjalassa ja Itä-Karjalassa sotineilla joukko-osastoilla.

– Loka-marraskuussa 1941 Korpi-Karjalaan saapuivat vesi- ja räntäsateet, joten siitä eteenpäin miehet taistelivat räntärintamalla. Sen jälkeen tulivat kovat pakkaset, Sorko kertoo.

– Kun asemasotaa käyvät joukot saivat vastaanottaa syksyn ja talven tulon korsuissaan, Jääkäripataljoona 7:n miehet tarpoivat korvessa ja korpiteillä asuinpaikkoinaan teltat tai ani harvoin jokin lato tai talonrötiskö.

Matkaa miehille kertyi hankalissa maastoissa arviolta 400 kilometriä kesäkuusta helmikuuhun jatkuneella sotaretkellä.


Mitä vaikeammiksi olot muuttuivat ja mitä pidemmälle sotaretki eteni, sitä rasittuneempia ja väsyneempiä miehet olivat. Heidän henkinen ja fyysinen kestävyytensä joutui todella koville. Monilla jaksamisen raja tuli vastaan marraskuun lopulla 1941: ennen Karhumäen suurtaistelun alkamista joukko miehiä kieltäytyi jatkamasta.

Ensisijaiseksi syyksi sotilaat ilmoittivat väsymyksen. Pataljoona oli kokenut hiljattain 50 miehen tappion lyhyessä ajassa, mikä Sorkon mukaan todennäköisesti myös vaikutti yllättävän kapinan puhkeamiseen.

– Marraskuun 11. päivänä vihollisen raskaiden aseiden tulituksessa kuoli 10 minuutissa kuusi miestä ja 44 haavoittui, tuttuja miehiä kaikki. Tällainen laski mielialaa entisestään.

Kieltäytyjiä ja kapinoitsijoita oli aluksi noin 240 miestä, joukossa 36 aliupseeria.

– Monet joukkueiden johtajat, komppanioiden päälliköt ja isommatkin herrat, jotka olivat itsekin väsyneitä, myönsivät joukkojen olleen perusteellisen levon tarpeessa. Lepoon ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta, sillä tämän rintamasuunnan suuret tavoitteet, Karhumäen kaupunki, Stalinin kanava ja Maaselän kannas, olivat käden ulottuvilla.


Operaatiosta vastanneet komentajat eivät voineet pysäyttää hyökkäystä, sillä he pelkäsivät, että viholliselle jää aikaa koota voimansa ja käydä vastahyökkäykseen.

Esimiehet tekivät selväksi, että käskyjen uhmaamisella voi olla vakavat seuraukset ja joukon maine kärsisi. Osa miehistä palasikin riviin.

Esikunnasta saapui tutkijoita omien päälliköiden ja komentajien tueksi käännyttämään kapinallisia.

– Kun hyvä puhe ei kaikkiin tepsinyt, otettiin järeämmät keinot käyttöön. Miehille esitettiin uhkauksia ja kerrottiin, miten kovat rangaistukset niskuroinnista ja kapinoinnista koituisi.

Uhkailuvaiheessa joukko miehiä palasikin riviin, kun siihen annettiin viimeinen tilaisuus ilman syytteeseen joutumisen pelkoa.

Sorkon mukaan totaalikieltäytyjiä oli ensivaiheessa 59. Heistä viisi kuului aliupseerikuntaan. Miehille luettiin kenttäoikeudessa kapinoinnista 8–8,5 vuoden kuritushuonetuomioita.


Tammikuussa 1942 käytyjen, erittäin raakojen Hiisjärven taisteluiden jälkeen kenttäoikeus joutui taas töihin, ja muutamia pataljoonan miehiä tuomittiin vankeusrangaistuksiin ja kuritushuoneeseen. Nämä tuomiot olivat huomattavasti lievempiä kuin aiemmat.

– Todennäköisesti oikeus luki lievennykseksi taistelun valtavan raskauden, sanoo Sorko. Kaiken kaikkiaan Jääkäripataljoona 7:n sotilaista noin 80 miestä tuomittiin pelkuruudesta, pakenemisesta tai kapinasta.

 

Ihan pää pystyssä voivat pihtiputaalaiset kulkea. Heillä oli syynsä kapinoida, ja pitää muistaa, että suurin osa miehistä ei lähtenyt kapinoimaan.

Sorko pitää kiistattomana sitä, että onnettoman tapahtumasarjan sai aikaan uupumus. Suuri osa oli perheellisiä miehiä, joilla oli myös huoli kotiväestä.

– Kun sellaiseen lihamyllyyn joutuu, eivät kaikki kestä katsella, kun löytyy ruhjottuja ihmisiä, tuttuja vielä.

Hän arvelee, että mukana oli silti myös politiikkaa, sillä äänessä olivat muutamat laitavasemmistoa kannattaneet reserviläiset.

– Voisiko olla, että muutamat miehet kokivat aatteellisen syyn olleen jollain tavalla kunniallisempi syy kuin pelkkä väsymys, Sorko pohtii.


Osa kapinallisista palasi rintamalle vuoden istumisen jälkeen. Suurin osa kärsi rangaistustaan vuoden 1944 syyskuuhun asti, jolloin heidät armahdettiin.

Sorko kirjoitti Korpisoturipataljoona-teoksen synninpäästöksi JP 7:lle.

– Aikanaan sanottiin, että JP 7 on vähän haluttu unohtaa Pihtiputaalla tämän kapinoinnin takia, vaikka kieltäytymistä on tapahtunut myös muilla rintamilla. Ihan pää pystyssä voivat pihtiputaalaiset kulkea. Heillä oli syynsä kapinoida, ja pitää muistaa, että suurin osa miehistä ei lähtenyt kapinoimaan.

Lue lisää: Paul Erik Vitikainen ei pukahtanut tapahtumista rintamalla juuri mitään, mutta hänen ottamansa kuvat kertovat sitäkin enemmän

158 kaatunutta

Kaikista Pihtiputaan reserviläisistä 93 prosenttia käskettiin kesäkuussa 1941 Jääkäripataljoona 7:ään. Viitasaarelaisista käskettiin 11,5 prosenttia. Valtaosa oli talvisodan veteraaneja.

JP 7:n miehet saivat heti tulikasteen Ilomantsissa, jossa heitä oli rajan pinnassa vastassa treenattu joukko Neuvostoliiton rajamiehiä, puna-armeijan parhaiten koulutetut joukot. Tulikaste epäonnistui ja tappiot olivat kovat.

158 kaatuneesta 72 oli pihtiputaalaisia ja 21 viitasaarelaisia. Kaatuneiden keski-ikä oli noin 30 vuotta.

Pataljoonan rippeet saavuttivat Äänisjärven pohjoisosassa sijaitsevan Karhumäen kaupungin tammikuussa 1942.

Pataljoona hajotettiin muihin joukkoihin helmikuussa 1942, koska pataljoona oli tehnyt tehtävänsä. 40 miestä pääsi kotiin.