Lasse Lehtisen kolumni: Kirja ei kuole vielä – ainakaan Suomessa

Julkaistu:

Kolumni
Vastuu kirjan hengissä pitämisestä on kirjoittajien, ei lukijoiden, kirjoittaa kirjailija Lasse Lehtinen.
Kirjailija Mark Twain sanoi aikoinaan, että ”huhut kuolemastani ovat vahvasti liioiteltuja”. Tämä pätee myös puheisiin kirjan kuolemasta, etenkin Suomessa. Meillä julkaistaan vuosittain toistakymmentätuhatta uutta kirjaa. Kirja on edelleen arvostettu tuliainen tai lahja, osin siksikin, että uutuudet tulevat aina ensin kovissa kansissa.

Kotimaisen kaunokirjallisuuden myynti on laskenut reaalisesti noin neljänneksellä alle kahdessakymmenessä vuodessa. Kirjailijoista entistä harvempi tulee toimeen pelkillä myyntituloilla. Apurahat ovat pohjoismainen poikkeusilmiö. Suuressa maailmassa kirjailijoilla on aina muu ammatti tai toimeentulo, kunnes myyntimenestys mahdollisesti osuu kohdalle.

Tietokirjan menekki laskee sekin loivasti, mutta historia ja elämäkerrat kiinnostavat. Myydyimpien tietokirjojen joukosta lähes puolet on elämäkertoja. Suuret ikäluokat ovat eläkkeellä, meillä on nyt aikaa ottaa selville, mitä vanhemmat ja isovanhemmat aikanaan tekivät, ja miksi.

 

Kolmenkymmenen vanhana halusin kirjailijaksi.

Kirjapalkinnot pitävät kirjaa esillä kiitettävästi, samoin arviot sanoma- ja aikakauslehdissä. Kirjastot ovat ahkerassa käytössä pitkin maata. On helppo ennustaa, että Helsingin uudesta pääkirjastosta Oodista tulee sekä kotimainen että kansainvälinen nähtävyys ja puheenaihe.

Kirjan hengissä pitämisestä vastuu on kirjoittajien, ei lukijoiden. Saan taiveihottumaa lukiessani joitakin tämän ajan tekstejä, joissa vilahtelevat sanat ”diskurssi”, ”narratiivi”, ”konteksti”, ”paradigma” ja niin edelleen. Mikä panee oppineen ihmisen rakentamaan oman osaamisensa ja lukijan väliin tällaista sanallista risuaitaa: ”Narratiivinen analyysi on jo paradigmaksi muodostunut postmoderninen tapa diskurssin kautta tulkita semanttisia konteksteja”?

Hyvä tietokirja muistuttaa parhaimmillaan laadukasta tutkivaa journalismia, jossa hyödynnetään uusinta tietoa ja tarkistetaan vanhojen väittämien oikeellisuus. Uudet näkökulmat ja perustellut johtopäätökset ovat parhaimmillaan kevyellä kynällä kerrottuina. Lukijaa on myös autettava huomaamaan suuresta kokonaisuudesta oleelliset asiat.

Olen huomannut, että turhan moni kirjoittaja vilkuilee sivuille ja miettii enemmän saman alan tietäjien arvostelua kuin lukijan hellävaraista sivistämistä. Siinä kirjoittava ranne jäykistyy aivan suotta. Paras kiitos kirjan tekijälle on kai sittenkin loppuun asti luettu kirja, niin kuin kokille tyhjäksi syöty lautanen.

Minulle kirjoittajana täyttymyksen tunteen tuovat hetket, jolloin löydän annetusta aineistosta tai arkistojen aarteista itselleni uutta ja kiinnostavaa. Yritän saada myös lukijan innostumaan löydöistäni. Ymmärrän kertomukset vanhoista poliiseista, jotka eivät malta lähteä kotiin virka-ajan päättyessä vaan jäävät työhuoneelle seuraamaan uutta johtolankaa.

Tarkkuus palkitaan, mutta on yksi tietokirjallisuuden alue, joka sitä vaatii aivan erityisesti. Vähiten virheitä sietävät nimittäin keittokirjat. Historian kirjoissa voi olla painovirheitä ja vääriä vuosilukuja ilman vakavia seuraamuksia. Saman alan hiihtoniilot niitä vahingoniloisina luetteloivat, suuri yleisö harvoin. Mutta auta armias, jos resepteissä on virheitä.

Tavoitteita riittää edelleen. Kolmenkymmenen vanhana halusin kirjailijaksi. Nyt kun olen kirjailija, haluaisin olla kolmekymppinen.

Kirjoittaja on kirjailija ja entinen EU-parlamentin jäsen

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt