Olli Töyräs kuulusteli miestä, jonka veriteko järkytti koko Suomea – 25 henki­rikos­tutkinnan jälkeen hän ihmettelee yhä samaa asiaa

Julkaistu:

Henkirikostutkija Olli Töyräs ei usko siihen, että toiset syntyvät hyviksi ja toiset pahoiksi. 30 vuoden uran jälkeen hän ihmettelee yhä, kuinka pienestä syystä ihminen saattaa tappaa.
Lokakuun 22. yö vuonna 1997 tulisi jäämään Olli Töyräksen, 56, mieleen ikuisiksi ajoiksi. Tuolloin Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikössä tutkijana työskennellyt Töyräs päätyi mukaan uransa siihen asti haastavimpaan henkirikostutkintaan.

– Olin silloin kollegani kanssa yövuorossa, ja saimme tehtäväksi mennä ensin selvittämään hotelli Palaceen ryöstöä. Muistan vieläkin, kuinka järjestyspoliisin konstaapeli kysyi Palacen ovella, että tiedättekö mitä on tapahtunut. Sanoimme, että joo, tulimme selvittämään ryöstöä.

– Sitten tämä konstaapeli sanoi, että kaksi kollegaa on ammuttu Kapteeninkadun ja Tehtaankadun risteyksessä.

30 vuotta poliisina toiminut rikoskomisario Olli Töyräs työskentelee tätä nykyä henkirikospuolen tutkinnanjohtajana keskusrikospoliisissa. Hän arvioi olleensa vuosien varrella mukana noin 25 henkirikostutkinnassa.

Tuona lokakuisena yönä Töyräs oli vasta uransa alkupuoliskolla, vanhempi rikoskonstaapeli ja rikostutkija. Ylikonstaapeli Eero Holsti ja vanhempi konstaapeli Antero Palo oli surmattu päähän ampumalla poliisiauton viereen.

– Kun menimme tapahtumapaikalle öisessä Helsingissä kello kolmen aikaan yöllä, niin se näky kyllä jäi verkkokalvoille. Sekä se tapaus itse, että se miljöö, se tapahtumapaikka. Aina edelleenkin hotelli Palace tai Eteläranta tuovat mieleen sen, että tuosta se alkoi, hän muistelee.


Teko järkytti koko Suomea. Aluksi ampujasta ei ollut tietoa, ja tapaus käynnisti ennennäkemättömän ajojahdin. Poliisit murhanneen tanskalaisen vankikarkurin Steen Viktor Christensenin pakomatka päättyi muutamia päiviä teon jälkeen, kun hänet otettiin kiinni hänen poistuessaan hotelli Vaakunasta Hämeenlinnassa.

Töyräksen ja kollegojen tehtävänä oli hakea Christensen Hämeenlinnasta Helsinkiin. Töyräs kuulusteli Christenseniä myöhemmin englanniksi.

– En kokenut ymmärtämystä, mutta en kokenut myöskään vihantunnetta tai kostonhimoa. Tein työtäni, jonka yhtenä tehtävänä oli hoitaa kuulustelu. Hän oli kovan linjan konna, ja asiat hoidettiin asioina. Se on osa ammattitaitoa, että et anna tunteille valtaa, vaikka poliisin työssä tunteitakin tarvitaan.

Hän muistaa istuneensa Christensenin kanssa kuulusteluhuoneessa pitkät pätkät. Töyräs halusi osaltaan vain tapauksen selviävän ja Christensenille oikean tuomion.

– En halua ihmistä tuomiolle hinnalla millä hyvänsä. Asiat tehdään jämptisti ja lain mukaan.

1998 Christensen tuomittiin elinkautiseen vankeuteen muun muassa kahdesta murhasta.
Poliisikoulun Töyräs oli aloittanut vuonna 1988 innostuttuaan itsekin poliisina työskennelleen Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-romaaneista.

– Minulla oli se toive ja tavoite, että siihen samaan porukkaan mä haluan, mistä Joensuukin kirjansa kirjoitteli. Poliisin ammatti on ollut minulle se juttu.

Mutta miksi ihminen hakeutuu henkirikosten pariin? Töyräkselle vastaus on helppo. Hän kuvailee tutkinnanjohtajan työtään konkreettiseksi ammatiksi, jossa arki on todellisuutta, vaikkakin raadollista sellaista.

– Ihmisiä kuolee, väkivaltaa tapahtuu. Se on hyvin konkreettista ja vakavaa. Henkirikoksiin ei liity vain uhri ja tekijä, vaan heidän kauttaan lähipiirin moni muukin ihminen. Koen tekeväni työtä, jolla on merkitystä ja jonka itse koen tärkeäksi.


Töyräs sanoo kolmenkymmenen vuoden poliisina kovettaneen mieltä jossain määrin.

– Ollaksesi ammattilainen millä tahansa alalla et voi omia juttua itsellesi ja jäädä sen vangiksi kuukausitolkulla. Mutta toisaalta, kun olet ihmisten kanssa tekemisissä, työhön pitää olla inhimillinen ote.

Joskus tutkinnat eivät jätä mieltä rauhaan. Esimerkiksi meneillään oleva Kotkan henkirikostutkinta on saattanut herättää Töyräksen keskellä yötä. Keskusrikospoliisi tutkii Kotkassa henkirikosta, jonka uhri on elokuussa kadonneeksi ilmoitettu mies.

– Elimistö käy ikään kuin koko ajan sitä juttua läpi. Nyt Kotkassa olen herännyt kolmen aikoihin. Ehkä se johtuu iästäni, ehkä jutusta sinänsä.

Alkuvaiheessa oleva tutkinta on saanut tutkintaryhmän painamaan kymmentuntisia työpäiviä. Töyräs muistuttaa, että tutkinnanjohtaja ei yksinään selvitä mitään, vaan ryhmä yhdessä keskustelee, ideoi ja pohtii. Tutkinnanjohtajan yhtenä tehtävänä on tehdä linjaukset ja päätökset.

– Jokainen päivä alkaa kello kahdeksalta tai aiemmin. Siinä käydään ajatuksia läpi, sitten sovitaan työnjako. Päivä alkaa yhteenvedolla ja päättyy yhteenvetoon, ja sitten illalla ehkä joku ryhmä tekee vielä puhutuksia tai muuta, ja se tieto käsitellään sitten taas aamulla. Se on aivoriihi, joka pyörii koko ajan.

Töyräs aloitti tutkinnanjohtajana Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikössä vuonna 2001. Jo seuraavana vuonna hän päätyi tutkinnanjohtajaksi Suomen mittakaavassa ainutlaatuisen haastavaan ja isoon rikostutkintaan.

Heinäkuisena aamuna 2002 Helsingin Kampissa Pohjoista Rautatiekatua ajanut henkilöauto räjähti. Autossa ollut mies kuoli välittömästi.

– Olin junassa matkalla Pasilaan, kun sain soiton tapauksesta. Ne alkutiedot heti kertoivat, että tästä tulee pitkäkestoinen ja iso juttu. Tekotapa oli hyvin poikkeuksellinen, kun pommilla räjäytettiin auto taivaan tuuliin Helsingin keskustassa.


Vastaavaa ei ollut Suomessa aiemmin nähty. Kauko-ohjaimella suoritettu räjähdys tapahtui lähellä eduskuntataloa ja Helsingin synagogaa, joten aluksi liikkeellä oli huhuja poliittisista tai uskonnollisistakin motiiveista. Myös terrorismia pelättiin, vaikka poliisi kiisti terrorismikytkökset. Tapaus kiinnosti mediaa maailmallakin.

Töyräs kuvailee tutkintaa monella tapaa haastavaksi. Uhrilta jäi pieni tytär.

Media oli erittäin kiinnostunut tapauksesta. Töyräs ei ollut enää näkymättömissä toimiva tutkija vaan tutkinnan kasvot tiedotusvälineissä.

– Paine on erilaista, kun juttu on näkyvästi esillä mediassa. Kun asia tapahtuu keskellä Helsinkiä, kaikki tietävät sen saman tien.

Töyräksen mukaan yksi henkirikostutkinnan kulmakivistä on se, mitä uhri kertoo vielä kuoltuaankin. Tämä oli tärkeää Kampin autopommimurhan selvittämisessä. Teko osoittautui palkkamurhaksi, jossa tilaaja halusi saada hengiltä naisystävänsä entisen miehen.

– Selvitämme aina, millaista elämää uhri on elänyt, keitä hän on tavannut ja tuntenut ja tuleeko hänen lähihistoriastaan mitään syitä, jotka voisivat tapahtunutta selittää.

Kampin autopommi­murhan esitutkinta kesti kahdeksan kuukautta. Kolme miestä tuomittiin tapauksesta elinkautiseen vankeuteen: teon toteuttanut mies murhasta, ja kaksi muuta yllytyksestä murhaan.

Töyräs kertoo tutkintojen takia hylänneensä uransa aikana useita lomia ja vapaapäiviä, myös autopommitutkinnan aikana. Kun henkirikos paljastuu, pitää toimia nopeasti.

– Muistan, kun lapset olivat pieniä ja piti lähteä juhannuksen viettoon. Laukut oli pakattu. Silloin tuli henkirikos Helsingin Oulunkylässä, niin en lähtenyt mihinkään. Juttua ei voi jättää tutkimatta, koska menetetty aika on kadotettu totuus.

 

Menetetty aika on kadotettu totuus.

Töyräs sanoo, että työ on hänelle ja muillekin rikostutkijoille erittäin iso osa elämää. Välillä töissä vietetään enemmän aikaa kuin kotona.

– Nuorin poikani oli kaksivuotias, kun minulla oli eräs tutkinta, minkä johdosta puhuin tv:ssä. En ollut ollut kotona useaan päivään päivänvalon aikaan. Poika näki kuvani tv:ssä ja lähti tomerasti etenemään kohti ruutua ja antoi pusun tv-ruudun kautta.

Kampin pommimurhan selvittyä tuleviin vuosiin mahtui lukuisia henkirikostutkintoja, joista moni on jäänyt medialle ja kansalaisille tuntemattomiksi. 2005 Töyräs siirtyi Helsingin väkivaltarikosyksiköstä keskusrikospoliisiin.

Keskusrikospoliisin selvitettäväksi tulevat tapaukset, jotka liittyvät järjestäytyneeseen rikollisuuteen tai terrorismiin tai joissa paikallispoliisin resurssit eivät riitä tutkintaan pidemmällä aikavälillä.

Elokuussa 2017 tapahtui jotain, joka järisytti suomalaisten turvallisuudentunnetta ennennäkemättömällä tavalla. Samalla se toi Töyräksen jälleen julkisuuden valokeilaan.

18. elokuuta neljän tienoilla iltapäivällä marokkolainen Abderrahman Bouanane surmasi puukottamalla kaksi ihmistä ja vahingoitti vielä kahdeksaa muuta Turun Kauppatorilla ja sen ympäristössä.

Tutkinnanjohtajaksi määrättiin Töyräs, joka oli tapahtuma-aikaan Jyväskylässä. Hän astui remmiin seuraavana päivänä, ensin häntä tuurasi kollega.

– Saman tien tuli käsitys, että tämä on iso juttu ja kaikki painaa niskaan. Päällimmäisenä oli huoli siitä, että onko tekijä toiminut yksin ja onko tämä tässä, vai onko jossain vielä joku toinen tekijä, joka on menossa jossain junaan reppu selässä räjäyttääkseen sen, tai jotain muuta.


Esitutkintaan osallistui kymmeniä tutkijoita. Mukana projektissa oli KRP:n lisäksi suojelupoliisi ja Lounais-Suomen poliisi, apua saatiin rajavartiolaitokselta ja maahanmuuttovirastolta. Etenkin tutkinnan alkuvaiheessa painettiin todella pitkää päivää, ja alussa ruokakin tilattiin iltaisin poliisilaitokselle ajan säästämiseksi.

Tutkintaan liittyi monta huomioon otettavaa asiaa, kuten loukkaantuneiden ja kuolonuhrien huomiointi.

– Ja julkisuuspaine oli suuri, se meni poliittista päätöksentekoa myöten. Jos miettii tyypillistä suomalaista henkirikosta, joka tapahtuu jossain yksityisasunnossa, niin siihen ei tule näitä muita paineita ja aspekteja mukaan.


Tietoa ja vihjeitä tuli paljon. Niistä yritettiin seuloa tarpeellinen. Koska tekijä jäi kiinni vain minuutteja teon jälkeen, poliisin suurimmaksi tehtäväksi jäi motiivin ja mahdollisten terrorismiyhteyksien selvittäminen. Sen, miksi Bouanane teki mitä teki, ja milloin ja miten hän radikalisoitui.

Tutkinnan aikana poliisi selvitti muun muassa hänen some-käyttäytymistään ja rekonstruoi minuutilleen hänen kulkunsa tekopaikalle Turkuun.

– Selvitimme minkälaista elämää hän on elänyt, mitä hän on puhunut, ja pyrimme luomaan hänestä profiilia. Rakensimme hänen elinkaartaan Marokosta saakka, että miksi ja mitä kautta hän on tullut ja mitä tehnyt täällä. Saimme selville, että hän on kysellyt jo alkuvuodesta 2017, mitä mieltä joku on Isiksestä.
Esitutkinnan mukaan Bouanane näki itsensä Isiksen soturina. Isis ei ottanut tekoa nimiinsä.

Onnistumisen hetkeksi Töyräs kuvailee sitä, kun tutkinnassa oli saatu luotua selvä kuva tekijän liikkeistä.

– Siinä vaiheessa alkoi tuntua, että tämä kokonaisuus on meidän haarukassa.

Esitutkinta valmistui viime helmikuussa, puolisen vuotta tapahtuneen jälkeen. Kesäkuussa käräjäoikeus tuomitsi Bouananen kahdesta terroristisessa tarkoituksessa tehdystä murhasta ja kahdeksasta terroristisessa tarkoituksessa tehdystä murhan yrityksestä elinkautiseen vankeuteen. Hän on valittanut tuomiosta hovioikeuteen.

Mitä teki Töyräs, kun massiivinen tutkinta saatiin valmiiksi?

– En muista tehneeni mitään erikoista. En tilannut edes Tallinnan-matkaa, hän naurahtaa.

– Pidimme kyllä niin sanotun juttusaunan, eli jutun kanssa tekemisissä olleiden Lounais-Suomen poliisin kollegojen kanssa haluttiin viettää yksi ilta ja kiittää KRP:n puolesta. Ei sinänsä juhlien mitään, vaan viettäen aikaa yhdessä ja ehkä vielä käyden tapausta läpi.

Entä millaista on henkirikostutkijan elämä? Synkentääkö nähty raakuus ja julmuus mieltä?

– Sen huomasin jo alkuvuosina väkivaltarikostutkijana, että elämä on hyvin epäoikeudenmukaista. Vähän kuin kohtalon lotonpeluuta. Joku voittaa viisi miljoonaa tuosta vaan, joku toinen voittaa sen, että hirvi juoksee auton eteen, tai tulee joku täysin järjetön väkivallanteko, johon ei ole millään lailla syypää.

 

Sen huomasin jo alkuvuosina väkivaltarikostutkijana, että elämä on hyvin epäoikeudenmukaista.

Töyräs näkee, että kokemus ja rutiinit auttavat työn vaikeiden puolien kohtaamisessa. Toisaalta hän uskoo, että jokainen poliisi peilaa tehtäviinsä jotenkin omaa elämäntilannettaan. Jos on omia lapsia, tuntuvat lapsiin kohdistuneet rikokset todennäköisesti erityisen rankoilta.

– Ei poliisi ole kone. Meillä on perhettä, meillä on lapsia, meillä on oma historia. Kyllä asioita saa pysähtyä miettimään, ja tietyt asiat saattavat järkyttää ajatuksenkulkua ja pelästyttääkin.

Joskus uhrien läheiset kohdistavat purkamatonta surua viranomaisiin.

– Omaiset ovat saattaneet sanoa, että miksi ette tehneet näin, tai on se nyt kumma kun mikään ei onnistu. Toisaalta on tullut yhteydenottoja, joissa on kiitetty kaikesta huolimatta hyvästä työstä. Vaikka asia on surullinen, niin on palkitsevaa joskus kuulla kiitos. Teemme tätä työtä, jotta rikos selviää, mutta myös siksi, että uhrin omaiset saavat jonkinlaisen rauhan.

Töyräksenkin uralla on tapauksia, jotka ovat jääneet selvittämättä. Mutta ihmeisiinkään ei pysty, hän toteaa.

Töyräs sanoo, että kaiken näkemänsä ja kokemansa jälkeenkään hän ei usko siihen, että toiset syntyvät hyviksi ja toiset pahoiksi.

– Omalla keittiöpsykologiallani näen, että valtaosalla meistä sekä hyvyyden että pahuuden rakentavat paljolti kasvuvuodet ja kasvuympäristö. Sekin on veteen piirretty viiva, että kuka on hyvä. Mutta uskon, että meidän oma henkilöelämä muokkaa siihen, että olemmeko hyviä vai pahoja.

Hän korostaa, että hän ei tunne ymmärtämystä tai sympatiaa väkivallantekoja ja henkirikoksen tekijöitä kohtaan. Vuosien kokemus on kuitenkin opettanut, että harva asia on mustavalkoinen.


Töyräs muistaa uransa alkuvaiheilta karuja kotikeikkoja, joissa asuntoihin on jouduttu menemään niin arkena kuin pyhänä, kuten jouluaattona.

– Olen miettinyt, että jos tuo viisivuotias, joka tuolla sohvan takana pelkää, elää tässä perheessä viisitoista vuotta, niin kyllä hän on aika kova tyyppi, jos saa lapsuuden jälkeen revittyä itsensä tästä irti ja pääsee jaloilleen. En tarkoita että hän pahimmillaan päätyisi tappajaksi, mutta elämässä yleisemmällä tasolla.

Töyräs ihmettelee edelleen sitä, kuinka pienestä syystä ihminen saattaa surmata toisen. Hänen mukaansa Suomessa tapahtuu hyvin vähän amerikkalaisissa dekkareissa viljeltyjä henkirikoksia, joissa motiivina on taloudellinen etu.

– Motiivi on ulkopuolisen silmin katsottuna usein aika pieni. Monesti mietin, että kannattiko tuon takia ihminen tappaa. Mutta toisen pään sisälle ei pääse. Se mikä toiselle voi olla todella vähäpätöisen kuuloinen asia, voi toiselle olla ylitsepääsemätön.

Vastapainona vaativalle työlle Töyräs arvostaa normaalia arkielämää, hyviä perhe- ja kaverisuhteita. Hän sanoo, että pienten ilonaiheiden merkitys elämässä on vuosien varrella korostunut, kun näkee paljon ihmisiä, joilla asiat ovat huonosti. Omille lapsilleen hän ei ole työasioistaan puhunut, ei edes nyt, kun he ovat aikuisia.

Töyräs sanoo kohdanneensa jo hyvin aikaisin urallaan murheen kuolemasta ja omaisten havahtumisen siihen, että jokin on myöhäistä. Vahvana mieleen on jäänyt se, että usein kuolleiden läheisiä jäävät kalvamaan sanomatta jääneet asiat.

– Suomi on varmaan täynnä miehiä ja naisia, jotka miettivät, että haluaisin sanoa että rakastan, mutta kyllä hän tietää sen muutenkin. Kunnes tulee aamu, jolloin et voikaan enää sanoa sitä. Jos voisin jotain neuvoa, niin se olisi, että sanokaa läheisille niitä tärkeitä asioita silloin, kun sanomisen aika on.


 

Sanokaa läheisille niitä tärkeitä asioita silloin, kun sanomisen aika on.