Kotimaa

Bisquitin kolumni: Säälliseen aikaan

Julkaistu:

Kolumni
Ilmassa on tällä hetkellä jotain outoa.
Synti on tänä päivänä suuri, mutta kai se tunnustettava on. Tällä palstalla ei ole koskaan käsitelty ilmastonmuutosta, tarkemmin sanottuna pidetty välttämättömänä sen pysäyttämistä.

Muutoksen pysäyttäminen on sinänsä epätavallinen poikkeusvaatimus nykyisessä mielipideilmastossa, jossa pysyväistä on vain muutos -mantrasta on tullut Pyhää Sanaa.

Toisaalta tavallisen ihmisen on hankala ottaa kysymykseen yksiselitteistä kantaa. Asiassa kun on esiintynyt, kehtaako tämmöistä ilmaisua käyttääkään, ”kahenlaista ilimoo”.

Monensorttisia madonlukuja on kuultu ja nähty. Karmeimmissa meri nousee dramaattisesti kun napaseutujen jäätiköt sulavat.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Eikä tarvitse ihan navoillekaan mennä, hupenemista on Huippuvuorten jäässäkin. Ja Huippuvuorten jää, se on vasta jäävuoren huippu!

 

Vähemmän hoppuilevilla on meteorologista sulattelemista jo siinä, kun Pouta pudotettin tylysti tähtitanssijoiden joukosta.

Hätäisimmät alarmistit alkavat olla henkisesti valmiina arkkia rakentamaan. Vähemmän hoppuilevilla on meteorologista sulattelemista jo siinä, kun Pouta pudotettin tylysti tähtitanssijoiden joukosta.

Ja mitä tulee arkista väistämättä mieleen nousevaan paritellen sisään menemiseen, enemmistölle riittää vallan hyvin Love Island Suomi.

Ilmassa on tällä hetkellä jotain outoa. Ei näet liene tavanomaista vuodenkiertoa, että pääministeri pitää kesäpartaa kun normaalisyklissä mietitään jo viimeistään talvirenkaiden allepanoa.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Lopuksi hieman aiheeseen liittyvää lyriikkaa. Asiantuntija huomannee, että rivit ovat mukaelmia Laura Huhtasaaren alkuperäisrunosta Syksy eli kaksi vanhaa, vanhaa rastasta.

Tavallista normivarista
kaksi nuokkuu pellon aidalla.


Vihreä on luonto puvussaan,
taivas harmaa, sataa tihuuttaa.


”Ei vaan lähtenyt tuo kurkikaan”,
toinen varovasti aloittaa.


”Tänne jäi niin”, toinen myöntelee,
virkkaa hiljaa niin kuin itsekseen.


Kantaa tuuli takaa kynnöksen
niittyvillan tuoksun etäisen.


Sade järven pintaa rummuttaa,
taivas harmaa, tulee vettä vaan.


Kaksi vanhaa sateen pieksämää
paljon nähneet ovat elämää.


”Syksykö nyt on?”, toinen hätkähtää.
”Vai jo kevättäkö elellään?”


Sukii korvallistaan siivellään
toinen, sanoo sitten mietteissään:


”Tiedä häntä, näinä aikoina.
Käyhän taaskin, hauska tavata.”




Kirjoittajan mielestä koko juttu on sulaa hulluutta.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt