Kotimaa

Kätilö ehdotti, että vanhemmat poimisivat vielä vauvan hiustupsun talteen – lapsen kuolemasta alkoi surutyö, jota Marjutin perhe tekee edelleen

Kätilö ehdotti, että vanhemmat poimisivat vielä vauvan hiustupsun talteen – lapsen kuolemasta alkoi surutyö, jota Marjutin perhe tekee edelleen

Julkaistu:

Suru on nyt osa Marjut Hartikaisen elämää, mutta enää itkeminen ei ole jokapäiväistä.
Ylöjärvellä on ilmassa talven tuntua. Lokakuun puolivälissä joka kulmassa mainostetaan isänpäivää ja joulua – juhlia, jotka piristävät kaamoksena. Juhlapyhät ovat Marjut Hartikaiselle, 31, ja hänen aviomiehelleen kipeitä. Pariskunnalla on neljä lasta, joista kolme askarteli isänpäiväksi kortteja. Yhden lapsen haudalle perhe on sytyttänyt juhlapyhinä kynttilöitä.

Se heinäkuinen päivä alkoi normaalisti. Marjut Hartikainen oli viimeisillään raskaana. Puoliso oli lähtenyt töihin. Hartikainen teki lapsille aamupalaa, kun hän huomasi, ettei vauva vatsassa liikkunut. Sairaalassa lääkäri teki ultraäänitutkimuksen ja kertoi, ettei sykettä enää ole. Hartikainen meni shokkiin. Mies kuuli huudon ja ymmärsi heti, ettei kaikki ole hyvin.

Alkoi pitkä surutyö. Hartikainen ja hänen puolisonsa jäivät sairaalaan yöksi. Tyttö syntyi seuraavana päivänä.

– Saimme olla lapsen kanssa niin kauan aikaa kuin halusimme. Meillä oli mahtava kätilö. Saimme pestä ja pukea lapsen sekä kammata hänen tukkaansa. Painoimme käsien ja jalkojen jäljet pahviin sekä saimme ottaa talteen pienen hiustupsun.

Hartikaisen veli toi sairaalaan laukun, johon oli ollut jo valmiiksi pakattu vaatteita ja unilelun vastasyntyneelle. Vanhemmat pukivat tyttärelleen vaipan, bodyn, housut, tumput ja myssyn. Pappi siunasi lapsen. Hetki oli rauhallinen. Perhe kutsuu tytärtä Enkelivauvaksi, lapsi nimettiin Lumi-Liljaksi. Vanhemmat ja kätilö ottivat valokuvia.

– Kätilö sanoi, että kuvia kannattaa ottaa, vaikka niitä ei koskaan katsoisikaan. Sitten ainakin tietää, että ne ovat aina olemassa.

Kotona vanhemmat tapasivat lapset, jotka olivat olleet isovanhemmilla hoidossa.

– Pyysin heitä olemaan kertomatta mitään lapsille. Halusin kertoa itse, kun näkisimme kasvotusten.

Ensimmäinen vuosi oli raskain. Alkuun Hartikainen ei pystynyt tekemään juuri mitään.

– Aluksi mies kantoi meitä kaikkia. Sitten tilanne muuttui niin, että kun toinen suri, toinen hoiti muut asiat. Sitä antoi itselleen aikaa surra, kun toinen oli päässyt taas jaloilleen.

Hartikaisen vanhemmat auttoivat arjen pyörittämisessä ensimmäisenä kuukautena. Hautajaisten jälkeen Hartikainen liittyi Käpy ry:hyn, joka tarjoaa tukea lapsensa menettäneille vanhemmille.


Suru ei katso paikkaa. Tunteet voivat nousta pintaan niin kampaajalla kuin kaupan kassajonossa.

– Olen huomannut, että kaikki tunteet täytyy vain ottaa vastaan eikä niitä pidä yrittää sivuuttaa.

Terveyskirjasto Duodecimin mukaan kohtukuolema, eli sikiökuolema, tarkoittaa sikiön menehtymistä kohtuun 22. raskausviikon jälkeen, tai kun sikiö painaa 500 grammaa. Tapauksia on keskimäärin 170 Suomessa vuosittain.

Duodecimin mukaan vanhempien olisi hyvä nähdä syntynyt lapsi, koska sillä voidaan välttää myöhempää ahdistusta. Kuolleen lapsen synnyttäneelle ja perheelle tulisi järjestää tukihoitoa.

Vanhempien oli huolehdittava paitsi omasta myös kahden alle kouluikäisen lapsen surusta.

– Oman surun lisäksi oli raskasta nähdä myös lasten suru.

Perhe puhuu kuolemasta avoimesti.

– Puhumattomuus voi tehdä kuolemasta pelottavan. Olen halunnut normalisoida kuoleman, jotta lapset ymmärtäisivät, että kuolemakin on osa elämää.

Usko jälleennäkemiseen on tuonut perheelle lohtua, Hartikainen kertoo. Konkreettinen yhdessä tekeminen on ollut Hartikaisille surutyötä. Ensin perhe suunnitteli hautajaisia ja hautakiveä. Lapset piirsivät piirustuksia ja vanhemmat kirjoittivat kirjeet, jotka päätyivät hauta-arkkuun. Arkkuun laitettiin myös unilelu.

Isäin- ja äitienpäivät sekä joulu ovat vanhemmille haikeita.

– Surusta ja ikävästä huolimatta pystymme iloitsemaan juhlapäivistä elävien lastemme kanssa ja antamaan heille hyvän joulun ja muut juhlat.

Surutyö jatkuu. Lumi-Liljan syntymäpäivästä muodostui jo 1-vuotispäivänä aika, jona perhe muistaa häntä. Lapset ovat toivoneet syntymäpäiväkakkua ja halunneet tehdä kortteja. He ovat myös koristelleet kynttilöitä tarroilla. Kynttilät on viety haudalle.


– Meillä on ollut myös ilmapalloja. Jokainen on saanut lähettää yhden niistä taivaaseen.

Tekeminen näkyy arjessa. Lapset ovat myös halunneet kirjoittaa viestejä ja piirtää kuvia Lumi-Liljalle, joita he ovat laittaneet olohuoneessa sijaitsevaan pöytälaatikkoon.

Vertaistuki, jota löytyi Käpy ry:n kautta ja puhuminen niin ammattiauttajan kuin muiden ihmisten kanssa ovat auttaneet.

– Isoin juttu oli se, että näki ihmisen, joka oli pystynyt jatkamaan elämäänsä.

Hartikainen kirjoittaa Art LilyKristin -lifestyle- ja perheblogia, jossa hän käsittelee myös surua. Välillä hän saa vertaisviestejä ihmisiltä, jotka ovat saaneet kirjoituksista lohtua.

Vastaan on tullut myös ihmisiä, jotka pitävät surusta puhumista vaikeana. Joillekin on vaikeaa käsittää, että kuollut lapsi on yhtä lailla avioparin lapsi kuin elävätkin. Hartikainen ymmärtää, että surevaan voi olla vaikea suhtautua. Sureviakin on erilaisia, sillä kaikki eivät halua nähdä muita silloin, kun suru on kovimmillaan, Hartikainen sanoo.

– Kun joku on sanonut, ettei ole sanoja, olen vastannut, ettei tarvitsekaan olla. Minulle on ollut tärkeintä, että olen saanut puhua ja toinen on kuunnellut ja esimerkiksi halannut. Tärkeintä on vain olla läsnä.

Puoli vuotta menetyksen jälkeen Hartikainen tuli raskaaksi. Vauvan vointia seurattiin tutkimuksilla tavallista useammin, jotta menettämisen pelko hellittäisi. Synnytys käynnistettiin aiemman kohtukuoleman aiheuttaman ahdistuksen vuoksi ennen laskettua aikaa. Se oli Hartikaiselle helpotus.

Lumi-Liljasta puhutaan liki päivittäin. Lapset kysyvät aina toisinaan siskostaan. Kysymykset muuttuvat iän mukaan. Kertominen on surutyötä vanhemmille.

– Olemme puhuneet asioista niin kuin ne ovat, koska lapsi korvaa usein mielikuvituksellaan niitä asioita, joista ei osata puhua. Asiat saattavat jäädä painamaan mieltä ja aiheuttaa pelkoa.

Menetyksestä on yli neljä vuotta. Lapsi käy mielessä monta kertaa päivässä. Suru ole kadonnut minnekään, mutta Hartikainen sanoo, ettei tarvitsekaan.

Enää itkeminen ei ole päivittäistä.

– Välillä pääsin jaloilleni ja putosin taas, mutta opin, että vaikka joskus menee alas, sieltä pääsee myös ylös.

Onko sinulla kokemuksia läheisen yllättävästä kuolemasta? Kirjoita kokemuksistasi: karoliina.paananen@iltasanomat.fi