Kotimaa

Pikkuveljen koskettava ele juuri kuolleelle isoveljelle ei unohdu – saattokodin sairaanhoitaja kertoo pysäyttävästä työstään

rac

Julkaistu:

Helsingissä Terhokodin saattokodissa 12 ihmisen elämä on loppusuoralla. Murheellisten tilanteiden keskelle mahtuu koko tunteiden kirjo: surua, itkua ja irtipäästämistä, mutta myös hymyä ja huumoria.
Nuori poika kuolee. Pojan pikkuveli istuu sängyn vierellä, ottaa itseltään paidan pois ja pukee sen isoveljelle.

– Viimeiset hetket ovat joko erityisen rankkoja tai sitten erityisen ihania. Kyllä se aina liittyy siihen, miten rakkaus ilmenee siinä kohtaa, kun toisesta joutuu luopumaan, sairaanhoitaja Miina-Liisa Flinkkilä kertoo.

Tänään täällä ollaan elämän puolella. Ainakin vielä.


  • Jutun pääkuvan paikalla olevassa videossa Flinkkilä kertoo kokemuksistaan saattohoitajana.


Terhokodin seinien suojassa ollaan isojen kysymysten äärellä. Samaan aikaan seinien ulkopuolella harmaa arki jatkaa tuttua rataansa. Lähijunat pysähtyvät, kiireiset juoksevat junaan, viereisessä karaokebaarissa lauletaan jo päivän ensimmäisiä lauluja, äiti työntää lastaan päiväkotiin, mies etsii epätoivoisesti parkkipaikkaa. Terhokodissa tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt, vaikka seinäkellon tikitys kertoo muuta.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Toiset ovat hyvinkin valmiita kuolemaan

Tänään täällä on 12 potilasta. Jokaisella on oma tarinansa. Kuoleman odotetaan tapahtuvan lähipäivien tai -viikkojen aikana.

– Toiset ovat hyvinkin valmiita, jopa odottavat omaa kuolemaansa. Sitä miettii, että onko se sen sairauden kanssa kuljettu matka, se kärsimys siitä, kun nuori äiti joutuu luopumaan lapsistaan siinä kohtaa, kun tietää itse kuolevansa. Toisilla on ihan päinvastainen, että ei missään nimessä halua kuolla eikä halua yhtään ottaa vastaan sitä vaihtoehtoa. Sekin suodaan, Flinkkilä sanoo.


Pelko on täällä arkipäivää.

– Pelätä saa, mutta siihen täytyy tarttua. Jos potilas pelkää esimerkiksi kivuliasta kuolemaa tai tukehtumista niin minä voin antaa tietoa ja omalla ammattitaidollani lievittää niitä pelkoja.

Potilailla on muun muassa pään- ja kaulan alueen syöpää sekä lihasrappeumatauti ALS:aa. Parantumattomia sairauksia. Pienten lasten vanhempiakin on potilaina usein.

– Lapset tarvitsevat erityisen paljon tukea vanhempansa kuoleman käsittelyyn. Myös jäljelle jäävä puoliso kaipaa apua.

Kuolemasta hurttiakin huumoria

Saattohoitokodissa voisi kuvitella olevan mustansynkkä tunnelma. Luulisi kuulevansa itkua ja näkevänsä vain surua kasvoilla. Vaan ei. Ainakaan koko ajan.

– Kyllä me täällä aika paljon nauretaankin. Että ei todellakaan aina vaan itketä, Flinkkilä hymyilee.


Roisiakin huumoria viljellään.

– Yksi potilas esimerkiksi kommentoi sängyssä maatessaan, että onko se viikatemies eksynyt huoneesta, kun ei näy. Huumori auttaa todella paljon. Täällä sallitaan myös se, että näinkin vakavassa tilanteessa me pystytään ja saadaan silti nauraa tai olla jostain asiasta onnellisia.

”En enää pelkää kuolemaa”

11 vuotta sitten nuori sairaanhoitaja Miina-Liisa, tai Minttu, kuten kollega häntä kutsuu, avasi Terhokodin ovet ensimmäisen kerran.

– Olin ollut vasta kaksi vuotta sairaanhoitajana. Kotisairaalassa huomasin hakeutuvani niihin tilanteisiin, joissa tuli saattohoidettavia potilaita ja mielenkiinto siihen työhön kasvoi.


– Minulla oli aina ollut aika kova kuolemanpelko. Mietin, että olenkohan silloin aikoinaan hakenut siihen vastausta. Se pelko on tätä työtä tehdessä kyllä lievittynyt. En enää pelkää kuolemaa. Tietysti pelkään luopumista omista rakkaista, mutta en itse kuolemista.

Kuolemaan liittyvä mystisyyskin kiinnosti.

– Varmasti se kuoleman mystiikka ajoi minua tänne. Ja myös aitous, että siinä kuoleman äärellä on kaikki turha karsittu. Siellä on sellaiset todella vahvat ja aidot tunteet niin kuin rakkaus, toki surullisuus ja vihakin. Mutta mä näen tosi paljon rakkautta tässä mun työssä.


Vuosien varrella potilaat ovat opettaneet Miina-Liisalle tietysti kuolemasta, mutta myös elämästä.

– Olen oppinut ennen kaikkea elämästä. Täällä olen oppinut, millainen on hyvä elämä. Se on tietysti sitä, että minulla on ne läheiset ihmiset ympärillä ja se, että voisin näyttää heille rakkautta. Se olisi tavoite, Flinkkilä herkistyy.

Aina eivät potilailta saadut opit ole niitä elämää suurempia.

– Eräs potilas opetti, miten pestään kashmir-villatuotteita. Ja toiselta potilaalta opin myös, miten myyriä karkotetaan, Flinkkilä naurahtaa.

Viimeisillä hetkillä palataan perusasioiden äärelle

– Loppuvaiheessa ihmisen elinpiiri kapenee, että ei siinä jaksa mitään maailmanpolitiikkaa seurata. Kaikkein tärkeintä tuntuu olevan se, että on ne toiset ihmiset, ne rakkaat ympärillä.

Itse kuoleman hetkeen liittyy harvoin dramatiikkaa.

– Kuoleman hetki on yleisesti aika rauhallinen. Keho on tehnyt sitä kuoleman työtä yleensä jo useamman vuorokauden ja hereillä olon aika on laskenut jo usean päivän ajan. Itse kuolemaan liittyy harvoin mitään dramatiikkaa. Hengitys vain hiipuu hiljalleen ja sitten se loppuu, Flinkkilä sanoo hiljaa.


Kuoleman mystisyys ihmetyttää Miina-Liisaa vielä vuosien jälkeenkin.

– Esimerkiksi se on ihmeellistä, että tuntuu, että jotkut pystyvät vaikuttamaan siihen, millä hetkellä he kuolevat. Esimerkiksi kun läheiset ovat lähteneet syömään, kuolema koittaa. Tuntuu, että kuolevan toiveena oli, että esimerkiksi lapset eivät olisi paikalla kuoleman hetkellä.

– Kuoleman jälkeen monella näkyy rauhallinen hymy kasvoilla. On siinä jotain ihmeellistä.

”Elämä ennen kuolemaa on tässä se juttu”

Ruokapöydällä kolme tippaleipää muistuttaa äskeisestä lounashetkestä. Värikkäät kalat uivat akvaariossa. Kotoisat käytävät ovat pullollaan lahjoitettuja esineitä. Natisevia vanhoja keinutuoleja, ikonitauluja, suloisia posliinienkeleitä, korissa makaava pehmokissa, aikaa todistaneita seinäkelloja. Nuori nainen työntää vanhempaa naista pyörätuolissa, asettelee viltin naisen syliin, taksi odottaa jo pihalla.


Haastattelutuokion aikana Mintun työkaveri kulkee ohi ja naurahtaa. ”No niin, hymyilet sitten kauniisti”, hän sanoo. Miina-Liisa nauraa vapautuneesti.

– Työyhteisö merkitsee todella paljon, että tätä ei tarvitse yksin tehdä. Tämä meidän työporukka on todella arvokas.

Elämä ennen kuolemaa on tässä se juttu.