Kotimaa

Tinna Pehkonen itki, syötti lapsen, heitteli tavaroita ja pyykkäsi – pahaa oloa kesti yhdeksän kuukautta, kunnes serkun kysymys paljasti ongelmavyyhdin syyn

Tinna Pehkonen itki, syötti lapsen, heitteli tavaroita ja pyykkäsi – pahaa oloa kesti yhdeksän kuukautta, kunnes serkun kysymys paljasti ongelmavyyhdin syyn

Julkaistu:

Tinna Pehkonen on sairastanut synnytyksen jälkeistä masennusta pitkään. Nyt hän voi paremmin kuin aikoihin ja kertoo, millaista apua hän kaipasi masentuneena.
Helsinkiläisen kerrostaloasunnon oveen on teipattu kaksi piirustusta. Toisessa niistä on tikku-ukko, joka esittää murtovarasta. Rosvoilla on kotiin pääsy kielletty. Toisessa piirroksessa on naapurinlapsi, joka puolestaan toivotetaan tervetulleeksi leikkimään.

Oven takana asuvat Tinna Pehkonen, 35, ja Pehkosen 4-vuotias poika. Pehkonen on juuri saapunut töistä kotiin.

Pehkonen on ollut pojan yksinhuoltaja alusta asti. Lähestulkoon yhtä kauan Pehkonen on sairastanut synnytyksen jälkeistä masennusta, tosin aluksi hän ei tiennyt olevansa masentunut. Olihan koti järjestyksessä ja Pehkonen jaksoi pyykätä. Lapsi ei nukkunut kunnolla kuukausiin, joten oloa saattoi selittää myös väsymyksellä.

– Masennukseen liitetään se, että maataan sohvalla eikä pystytä tekemään mitään. Pidin arkeamme pystyssä. Kun on pakko, silloin vain tehdään. Minä itkin ja tein.

Itkemistä ja tekemistä jatkui yhdeksän kuukautta, ennen kuin pahan olon syy selvisi. Erään kerran Pehkosen serkku kysyi, voisiko Pehkonen olla masentunut.

– Luin oireista ja tajusin, että hyvänen aika, minullahan on ne kaikki.

Pehkonen pääsi lääkäriin ja sai masennuslääkkeet.


Toisinaan hän kävi tapaamassa psykiatrista sairaanhoitajaa, mutta tapaamiset jäivät nopeasti. Lapsi kulki mukana, kun Pehkonen kävi puhumassa, mutta pienen lapsen kanssa ei ollut helppoa lähteä liikkeelle. Kun Pehkonen oli lähdössä tapaamiseen, kotiin pitikin palata vaihtamaan vauvan vaippa. Pehkonen myöhästeli vastaanotolta. Tapaamiset loppuivat, kun jo pelkästään niihin lähteminen vei voimia. Lääkkeet pitivät Pehkosen toimintakuntoisena.

Pehkonen olisi voinut pyytää jotakuta lapsenvahdiksi, mutta silloin olisi täytynyt kertoa, mihin oli matkalla. Pehkonen uskoo, ettei masennus näkynyt ainakaan aluksi ulospäin, koska hän sai pidettyä pakan kasassa.

– Vaikka jaksaa huolehtia itsestään ja asioista, ihmiset eivät tiedä, miten paljon se vaatii minulta. Esimerkiksi sitä, että saan hoidettua yhden virallisen puhelun, saattaa edeltää viikon tsemppaaminen. Sitä kukaan ei näe.


Kun Pehkonen puhuu kipeimmistä asioista, hän vaihtaa kieltä englanniksi, jottei poika ymmärtäisi.

Mielessä juolahti myös itsetuhoisia ajatuksia. Pehkonen menetti hermot nopeasti. Tavarat lentelivät. Itketti. Oloa pahensi myös se, kun Pehkosta pelotti, että masennus vaikuttaisi lapseen.

– Alussa makasin vain lattialla ja itkin ja ajattelin, että kohta pitäisi tehdä ruokaa.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tutkimusprofessori Timo Partonen kertoo, vakavimmissa tapauksissa äidin masennus saatetaan havaita jo synnytyksen jälkeen sairaalassa, jolloin äiti voi saada heti apua.

– Vaara onkin siinä, että masennus tulee usein esiin myöhemmin, esimerkiksi kuukauden jälkeen synnytyksestä, jolloin ihminen on jo vastasyntyneen kanssa kotona.

THL:n mukaan arviolta 9–16 prosenttia äideistä sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Masennuksen vaikeusaste vaihtelee liveistä oireista psykoottiseen masennustilaan.

Vanhempi voi ottaa vointinsa puheeksi lastenneuvolassa, Partonen kertoo.

– Neuvolassa tarkoitus on seurata, miten lapsi kasvaa ja kehittyy ja miten vanhemmat, tai vain yksi vanhempi, joka on huolehtimassa lapsesta, pärjäävät. Mahdollisuutta kannattaa käyttää hyväksi.

Myös muiden ihmisten tuki voi olla merkittävää.

– Ihmisen kannattaa yrittää pyytää apua muilta ihmisiltä, esimerkiksi sukulaisilta tai ystäviltä.

Tilanne on huonompi, jos masentuneella ei ole sosiaalista turvaverkkoa, Partonen sanoo.

– Mitä vähemmän tukea saa muilta, sitä huonompi tilanne saattaa olla, jos tuntee että ei pärjää ja ei saa apua, vaikka pyytäisikin.


Pehkonen on saanut apua ystäviltä, sukulaisilta, vanhemmilta ja ammattilaisilta useimmiten, kun sitä on pyytänyt. Joskus myös pyytämättä. Siitä Pehkonen on kiitollinen lähipiirilleen. Pehkosen isä muutti kaksikon luokse kolmeksi kuukaudeksi, kun poika oli vastasyntynyt. Nykyään lapsi käy aika ajoin yökylässä isovanhemmillaan. Naapurin lapsen vanhempi kutsuu joskus Pehkosen pojan syömään.

– Minulla on onneksi niin paljon ihania läheisiä. Olen aina miettinyt, että jos olisi ihan yksin, miten pärjäisin.

Hän on myös tutustunut muihin yksinhuoltajiin. Heitä on löytynyt yksinhuoltajien leireiltä ja sosiaalisesta mediasta. Yksinhuoltajien keskinäinen tuki on osoittautunut arvokkaaksi.

– Kun sanoo, että voi ei, meillä on oksennustauti, joku tulee ovelle ruokakassin kanssa.

Nyt Pehkonen voi paremmin kuin pitkään aikaan. Uusi työpaikka on tuonut iloa. Pehkonen on koulutukseltaan nuoriso-ohjaaja. Hän joutui kuitenkin pitkäaikaistyöttömäksi.

– Työttömyys masentaa. Kun hakee töitä, muttei saa niitä, tuntuu siltä, ettei kelpaa minnekään.

Rutiini on tehnyt hyvää. Uudessa työssä hän on huomannut, että pinna pitää.

– Olen nyt jaksanut olla elokuun alusta asti kokopäivätyössä, keväällä olin osa-aikatyössä ja se tuntui tosi hyvältä.

Tunnin mittainen työmatka ja aikaiset aamut eivät haittaa.

– Sinä aikana juon kahvia ja kuuntelen äänikirjaa. Matka on omaa aikaani.


Pehkonen kertoo, että jos tahtoo auttaa masentunutta, hänen mielestään sairastunutta kannattaa lähestyä suorilla ehdotuksilla, koska jo esimerkiksi aikataulujen ehdottaminen voi tuntua työläältä.

– Sellaisilla, että ’tulen keskiviikkona viideltä teille ja tuon ruokaa’. Sekin on kiva, kun joku soittaa ja kysyy, että olenko kotona ja voiko tulla juttelemaan.


Niin Pehkonen itsekin on tehnyt sen jälkeen, kun alkoi voida paremmin. Pehkosen ystävä sai hiljattain lapsen, myös ystävä on yksinhuoltaja. Ennen lapsen syntymää ystävää stressasi, sillä häneltä puuttui kaikki tarvittavat tavarat lasta varten.

Pehkonen ja eräs toinen ystävä ryhtyivät keräämään tavaroita Facebook-ryhmän avulla. He saivat kymmeniä yhteydenottoja ihmisiltä, jotka tarjosivat lastentarvikkeita.

– Keräsimme kahdet rattaat, kehdon, pinnasängyn ja vaatteita, jotka riittävät siihen asti, että lapsi on vuoden ikäinen. Ihmiset vain lahjoittavat. Kaverillani on auto. Kävimme hakemassa tavaroita ympäri pääkaupunkiseutua ja yhtenä päivänä pimpotimme ystävämme ovikelloa.