Kello on 11 aamupäivällä. Eeva Lennon, 81, avaa edvardiaanisen rivitalonsa oven Crouch Endissä Pohjois-Lontoossa. Hän on juuri herännyt.
1963 radion freelance-kirjeenvaihtajana Pariisissa aloittanut Lennon elää yhä kirjeenvaihtajan työn rytmissä.
– Vuosikymmeniä valvoin uutistapahtumia aamukolmeen, jotta sain lähetettyä aamun juttuni Päivän peiliin, hän kertoo.
Lennon oli Yleisradion uutis- ja ajankohtaistoiminnan freelance-kirjeenvaihtaja Lontoossa vuosina 1970–2009.
Sitä ennen hän työskenteli Uuden Suomen Pariisin-kirjeenvaihtajana vuosina 1965–1970.
Ties kuinka monet ovat vuosien varrella kehottaneet, että hänen pitäisi kirjoittaa muistelmat. Tätä vuotta ennen Eeva Lennon on antanut vain kaksi haastattelua.
– En ole pystynyt näkemään itseäni niin tärkeänä ihmisenä, Eeva Lennon sanoo.
Eeva (o.s. Karikoski) viisivuotiaana 1942. –Haaveilin ensimmäisinä sotavuosina nukenvaunuista, jotka olisivat täynnä hedelmiä.
Nyt hän kertoo vihdoin elämästään ja urastaan muistelmateoksessaan Eeva Lennon, Lontoo (Karisto). Kirja ilmestyy 10.10.
– Halusin tehdä muistelmani toimittajan näkökulmasta.
– Kirja on omistettu Peter-puolisoni muistolle, koska juuri hänen takiaan minusta tuli kirjeenvaihtaja.
2011 kuollut Peter Lennon oli The Guardian -lehden freelance-kirjeenvaihtaja Pariisissa 1965–1970, palkittu dokumentaristi ja The Guardianin kulttuuritoimittaja.
1960-luvulla nainen kirjeenvaihtajana oli vielä harvinaisuus. 1965 Eeva Lennon oli Suomen toinen kuukausipalkkainen naiskirjeenvaihtaja.
– Siihen aikaan nuorilla naisilla ei ollut yhtään arvovaltaa, Eeva Lennon kertoo.
Eeva (o.s. Karikoski) ei ole koskaan kaihtanut kovia paikkoja.
– Minulla on ollut sen verran sosiaalista itsetuntoa, että en ole koskaan tuntenut alemmuuskomplekseja kenenkään kanssa, hän sanoo.
Eeva uskoo, että siihen on vaikuttanut perhetausta. Hänen isänsä oli ilmapuolustuksen asiantuntija, eversti V. A. M. Karikoski, joka työskenteli marsalkka Mannerheimin kanssa Mikkelin päämajassa. Nelihenkinen perhe eli Helsingissä etuoikeutettua elämää, vaikka suuria rikkauksia ei ollutkaan.
– Pidän yhteiskunnallista pöyhkeilyä naurettavana, mikä on tehnyt ihmissuhteeni helpoiksi. Sosiaaliset kompleksit aiheuttavat arkailua ja ongelmia, Eeva Lennon sanoo.
Isä ja kanslia-apulaisena työskennellyt äiti Astrid Jäppinen rakastuivat 1930-luvulla Suomen Pariisin-lähetystössä.
Eeva Lennonin äiti Astrid Jäppinen oli Mika Waltarin nuoruuden ihastus. Eversti-isä Väinö Karikoski oli 1944 Helsingin ilmasuojelupäällikkö.
– Me kaikki lapset saimme muistoksi toiseksi nimeksemme ranskalaisen nimen. Minun on Claude, Eeva Lennon kertoo.
Ylioppilaaksi hän kirjoitti Suomalaisesta Yhteiskoulusta.
Eevan sisaren Riitan luokalla SYK:ssä olivat muun muassa Pentti Linkola, Aatos Erkko ja tuleva arkkiatri Risto Pelkonen.
– Pentti Linkola haki ylioppilaslakkinsa linturetkikuteissa. Se oli hirveä skandaali.
Eeva Lennon 18-vuotiaana ylioppilaana.
– Sisareni kertoi, että Pentti Linkola ei ollut lukiossa naissankari kuten Risto Pelkonen. Pentti ei ollut sellainen, johon tytöt rakastuivat, mutta hän oli hauska.
Lukion jälkeen Eeva ajatteli vallata miesten alueen. Hän ryhtyi lukemaan lakia ystävänsä Laila Heiskasen kanssa Helsingin yliopistossa.
Laki tuntui miehekkäältä. 50-luvun lopulla vain kymmenen prosenttia lainopin opiskelijoista oli naisia.
– Olin hyvä väittelijä. Ajattelin, että minusta tulee suuri asianajaja.
– Muistan, kuinka puristin käteni nyrkkiin taskussa. Ajattelin, että minä kyllä pääsen läpi tenteistä.
Eeva rakasti kirjoittamista. Pikku hiljaa laki alkoi tuntua vähän tylsältä, ja hän aloitti valtiotieteellisessä tiedekunnassa.
– Myöhemmin tutustuin Ylioppilaslehden kautta näihin piireihin, ja minulle tuli suorastaan kunnianhimoa.
Ylioppilaslehdessä oli ”koko Suomen älymystö”: Arvo Salo, Pentti Saarikoski ja Pekka Tarkka.
– En meinannut millään uskaltaa kirjoittaa, kun nämä kaikki olivat niin suuria tekijöitä.
1956 Valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijayhdistyksen Kannunvalajien seuraelämän johtaja Veikko ”Nappi” Kaukonen ja Eeva Karikoski, sittemmin näyttelijänä tunnettu Elina Salo ja Matti Soisalo. Elina Salo oli Eeva Lennonin luokkatoveri Suomalaisesta Yhteiskoulusta ja sydänystävä.
– Vuosia myöhemmin tapasin Pekka Tarkan ja harmittelin, että piti mennä naimisiin ulkomaalaisen kanssa, koska te olitte kaikki varattuja. Pekka sanoi, että olisit odottanut, olisit päässyt toiselle kierrokselle, Eeva Lennon kertoo nauraen.
Helsingin yliopistosta Eeva Lennon valmistui sekä lainopin kandidaatiksi että valtiotieteiden maisteriksi. Eteenpäin pyrkimiseen vaikutti oman äidin kohtalo.
– Äiti olisi halunnut jatkaa lukiossa, mutta ei ollut varaa.
”Minulla on ollut sen verran sosiaalista itsetuntoa, että en ole koskaan tuntenut alemmuuskomplekseja kenenkään kanssa.
Pariisissa äiti teki konekirjoitustöitä Mannerheimille. Hän oli ollut eduskunnan pikakirjoituskurssilla ja pääsi sieltä ulkoministeriöön. Naimisiinmenon takia äidin piti luopua urastaan.
– Tässä on äitini Astrid, johon Mika Waltari oli Pariisissa kiihkeästi rakastunut, Eeva Lennon esittelee olohuoneessa kauniin nuoren naisen valokuvaa.
Hiukan Waltaria vanhempi nainen oli kirjailijan monien nuoruuden runojen muusa ja Waltarin omien sanojen mukaan etäinen malli Suuri illusioni -esikoisromaanin sankarittarelle Caritakselle.
Eeva kertoo olleensa feministi pienestä pitäen koska näki, ettei äiti viihtynyt kotirouvana. Äiti sairastui sen takia henkisesti.
– Äidin sairastuminen on tehnyt minut entistä feministisemmäksi. Halusin mennä töihin. Kotiin eristäminen on kaikkein pahinta, ja uskon, että se johti äidin sairastumiseen.
Ensikosketuksensa Pariisiin Eeva Lennon sai jo parikymppisenä. Yhdessä Elina Salon – sittemmin näyttelijänä tunnetun ystävän – kanssa he saivat stipendin Pariisin.
Samalla matkalla Eeva tapasi kahvilassa tulevan miehensä Peter Lennonin.
– Erittäin kaunis mies, Eeva Lennon esittelee hymyillen irlantilaisen miehensä kehystettyä valokuvaa.
– Peter oli uskomattoman hyvää seuraa. Hän osasi kokea asiat joko huumorilla tai satiirisesti.
Avioliiton ensimmäiset vuodet he asuivat Pariisissa. Seuraelämä oli vilkasta.
Peterin ystäväpiiriin kuului muun muassa tunnettu irlantilaiskirjailija Samuel Beckett.
Kirjailija Samuel Beckett kuului Eeva ja Peter Lennonin ystäviin Pariisin-vuosina.
– Hän oli kotkamainen ja piti pitkiä hiljaisuuksia. Beckett ei osannut small talkia ollenkaan, mutta hän oli äärimmäisen sydämellinen. Hänen ainoa todellinen intohimonsa oli hänen työnsä.
60-luvun alussa Lennoneille syntyi kaksi lasta, tytär ja poika. Eeva ei koskaan ajatellut mahdollisuutta, ettei hänellä olisi lapsia.
– Kuuluin feministisukupolveen, ja ajattelin, että voin saada uran ja perheen. Ja tähän kuului myös halpa päivähoito.
– Vasta Kalevi Sorsan hallitus alkoi toteuttaa Yhdistys 9:n (feministinen järjestö 1960-luvulla) ideoita. Tuli lasten päivähoito. 60-luvulla ihmiset olivat aikamoisessa liemessä, kun ei ollut mitään paikkaa, minne laittaa lapsia päivähoitoon.
Lennonin lapsetkin ovat media-alalla. Poika on paikallislehden reportteri, tytär on BBC World Servicen studio-ohjaaja.
Lennon muistaa vuoden 1968 Ranskassa toimittajan näkökulmasta suurenmoisena. Ranskalaiset eivät itsekään ymmärtäneet, että on käsissä vallankumous – ja tulee yleislakko.
– Se oli täysin yllättävää. Ihmiset olivat kuitenkin saaneet tarpeekseen. Maailma oli muuttunut aika lailla.
–60-luvulla nuorilla naisilla ei ollut yhtään arvovaltaa, Eeva Lennon sanoo. Tällä kuvalla pariisilaiskahvilasta hänen henkilöllisyytensä paljastettiin 1968 Uuden Suomen lukijoille. Lehtijuttujen ohessa oli ollut vanhentava piirros, jotta naiskirjeenvaihtajan uskottavuus säilyisi.
Joka päivä tapahtui yhä pahempaa. Tappelut ja mielenosoitukset suurenivat, kunnes lopulta kaikki yliopistot vallattiin, tehtaita alettiin vallata ja johtajia kidnapata.
Sekasorrossa paineli suomalainen kirjeenvaihtaja Eeva Lennon. Pitihän reportterin mennä katsomaan mellakoitakin.
– Minun piti juosta poliiseja pakoon. Se oli hurjaa se tapahtumien vyöry.
Työt Pariisissa loppuivat 1970. Seurasi muutto Lontooseen.
Fiinin Pariisin jälkeen Lontoo tuntui takapajulalta.
– Hiiriä oli joka paikassa ja kauhea veto. Kunnon kahvia ei saanut mistään eikä keskuslämmitystä vielä ollut.
Yleisradion Lontoon-kakkoskirjeenvaihtajan työ alkoi vuonna 1970.
70-luvulla Isossa-Britanniassa oli lakkoja, mutta niissä ei ollut väkivaltaa. Hallitus määräsi kolmen päivän työviikon säästääkseen energiaa, joka kaivoslakon takia alkoi olla vähissä. Oli myös sähkökatkoja.
– Vasta sitten tuli mellakoita, kun Margaret Thatcherista tuli pääministeri.
Kirjeenvaihtaja-aikaan on osunut pari hyvin autoritaarista johtajaa, kuten Charles de Gaulle ja Margaret Thatcher.
”Onneton kansa, joka tarvitsee voimakasta johtajaa, sanoi Bertolt Brecht. Olen aika lailla samaa mieltä, sillä minun kokemukseni mukaan nuo voimakkaat johtajat voivat ratkaista ongelmia, mutta he usein jättävät jälkeensä muita, ehkä vielä pahempia ongelmia”, Eeva Lennon kirjoittaa kirjansa esipuheessa.
– Ranskan neljäs tasavalta ei onnistunut hoitamaan siirtomaavallan purkamista, ja apua haettiin de Gaullelta. Britannian Työväenpuolueen hallitus ei selvinnyt öljykriisistä ja avasi tien Margaret Thatcherille, Lennon sanoo.
1968 The Guardianin kirjeenvaihtajat Pariisissa: Peter Lennon, Nesta Roberts sekä apulaiskirjeenvaihtaja Joe Carroll.
Brexit on Eeva Lennonin mielestä jotakin aivan uskomatonta. Sen jäljet heijastuvat myös hänen arkeensa.
– Nämä työhuoneen ikkunat pitäisi pesettää, mutta ei löydy enää pesijää brexitin takia. Minulla oli ennen bulgarialainen insinööri, joka pesi, Lennon esittelee yläkerran makuuhuonettaan.
Brexit johtuu Lennonin mielestä siitä, että britit olivat tyytymättömiä siihen, mitä tapahtui Thatcherin aikana: eriarvoisuus lisääntyi ja työkansa menetti huomattavan osan kansallisesta kakustaan.
– Mutta Thatcher ei enää ollut vallassa, vaan muut hallitukset ovat jatkaneet thatcherismia, Eeva Lennon sanoo
– Ihmiset ovat tyytymättömiä ja luulevat, että se on EU:n vika, eikä niillä ole aavistustakaan, mikä EU on ja mitä EU on tehnyt.
Eeva Lennon sanoo, että narratiivi – se kertomus, joka EU:sta on Isossa-Britanniassa – on ollut hyvin kapea. Britanniassa ei harrasteta ulkopolitiikkaa niin kuin Ranskassa tai Suomessa.
– Täällä ihmiset eivät edes tiedä, miksi EU alunperin laitettiin pystyyn. Että se oli rauhan liitto, taloudellinen liitto estää ihmisiä sotimista keskenään. Se on ollut hyvin onnistunut.
”Äidin sairastuminen on tehnyt minut entistä feministisemmäksi. Halusin mennä töihin. Kotiin eristäminen on kaikkein pahinta, ja uskon, että se johti äidin sairastumiseen.
Sitten tuli maahanmuuttokysymys. Siinä silloinen pääministeri Tony Blair teki Lennonin mukaan virheen, kun hän avasi portit maahanmuuttajille täydellisesti.
– Taloudellisesti se on ollut hyvä, mutta se oli kulttuurishokki englantilaisille. He näkivät puolalaisia ja baltteja sellaisissa paikoissa, joissa heitä ei ollut ennen nähty.
– Se aiheutti paineita julkiselle sektorille. Ei ollut tarpeeksi kouluja eikä asuntoja.
Miehensä kuoleman jälkeen Eeva Lennon on asunut yksin neljän huoneen rivitaloasunnossa. Yhteinen kotitalo on myyty.
– Aluksi oli vaikeaa. Olimme aina yhdessä. Olimme toisistamme riippuvaisempia kuin tavalliset avioparit, koska olimme molemmat ulkomaalaisia.
Appivanhemmat olivat aluksi pettyneitä miniäänsä. Hän ei ollut katolilainen.
– Anoppi yritti käännyttää minua aika pitkään ennen kuin hän huomasi, että se on toivotonta.
– Lopulta minä käännytin hänet feministiksi. Hän oli kärsinyt paljon, koska hänen miehensä oli alkoholisti.
Peterin äiti kuului IRA:han silloin kun Irlanti itsenäistyi. Hän oli postineiti. Hänen veljensä olivat sissejä.
– Hän avasi kaikki englantilaisten kirjeet, antoi ne IRA:lle ja lähetti monta sotilasta kuolemaan sillä lailla.
Tummahiuksista ja tummasilmäistä Eeva Lennonia on aina luultu juutalaiseksi.
Yleisradion vakinaiset kirjeenvaihtajat vuonna 1986. Vasemmalta: Erkki Karjalainen, Bonn; Erkki Toivanen, Pariisi; Sinikka Siekkinen, Tukholma; Hannu Väisänen, Nairobi; Martti Hosia, Moskova. Edessä: Kari Mänty, Lontoo. Takana: Aarne Tanninen, Washington; Mikko Valtasaari,Washington; Yrjö Länsipuro, Moskova.
Suomi-neito ei ole unohtanut kotimaataan. Olohuoneessa on Artekin sohva ja kaksi Ben af Schultenin suunnittelemaa Artekin 444-nojatuolia.
Pöydällä on laatusanomalehtiä siisteissä pinoissa. Asialinjalla mennään. Asialinjalla hän on ollut aina toimittajanakin. Muistelmistakaan ei löydy hurjia paljastuksia.
– Haluan omistaa kirjani vanhempieni sukupolvelle Suomessa. He antoivat lapsilleen lahjaksi itsenäisen maan ja pitkän rauhan ajan.
Muistelmia kirjoittaessaan hän on tajunnut, ettei tiennyt isänsä toiminnasta mitään.
– On koomista, että luulin isän olevan patavanhoillinen ja pidin itseäni edistyksellisenä. Nyt kun luen hänen työhistoriaansa, hänhän se todellinen edistyksellinen oli. Hän toteutti työehtosopimukset Suomen työelämässä.
Jatkosodan päätyttyä Väinö Karikoskesta tuli Suomen Työnantajain Keskusliiton toimitusjohtaja.
Ennen kaikkea kirjassa tulee esiin se, miten Suomen tilanne on parantunut.
– Suomi oli 60-luvulla vielä aikamoinen takapajula.
Se näkyi pitkään muun muassa suhtautumisessa seksuaalisiin vähemmistöihin. Eeva Lennon lupasi aikoinaan ystävälleen Erkki Toivaselle (Yleisradion Lontoon kirjeenvaihtaja), ettei kerro hänen kumppanistaan kenellekään. Tämä oli mies.
– Vasta 2000-luvulla Erkki sanoi, että nyt tilanne on muuttunut niin paljon, että emme ala sitä enää salaamaan.
–Kiihdyn aina, kun kuulen jostain mielenkiintoisesta. Ajattelen, että ihmisten pitää saada tietää tästä, Eeva Lennon sanoo.
53 kirjeenvaihtajavuoden aikana Eeva Lennon on nähnyt maailman muuttuvan. Ollaan siirrytty keynesiläisestä kapitalismista liberaaliin järjestelmään, jossa työehdot ovat heikentyneet ja eriarvoisuus on korostunut.
– Kapitalismi oli paljon inhimillisempää, hän sanoo.
Yksi asia ei ole muuttunut: Eeva Lennon tekee yhä juttuja. Nyt hän on Demokraatin freelance-kirjeenvaihtaja.
– Kiihdyn aina, kun kuulen jostain mielenkiintoisesta. Ajattelen, että ihmisten pitää saada tietää tästä.
Sen takia kuulemme edelleen: Eeva Lennon, Lontoo.