Kotimaa

IS-selvitys: Tänne Suomi hautasi jatkosodan vankejaan Karjalassa

Julkaistu:

Suomi on kertonut julkisuuteen pitkän listan nyky-Venäjällä sijaitsevista sota- ja siviilivankien hautausmaista, toisin kuin professori Sergei Verigin väitti.
Neuvostosotavankien jäänteiden etsintäryhmän viimeviikkoinen tiedotustilaisuus Moskovassa sisälsi monia erikoisia väittämiä ryhmän ”tieteellisen hypoteesin” lisäksi.

Venäjän puolustusministeriön ja sotahistoriallisen seuran pääväite kuuluu, että Karhumäen lähellä sijaitsevassa Sandarmohissa lepäisi mahdollisesti satoja tai ehkä jopa tuhansia Suomen armeijan teloittamia tai kuoliaaksi näännyttämiä neuvostoliittolaisia sotavankeja jatkosodan ajalta.

Lue lisää: Venäläinen etsintäryhmä esitti hurjan väitteen: ”Suomi tiesi Stalinin vainojen uhrien haudoista ja käytti niitä itse sotavankien hautaamiseen”

Etsintäryhmän väite tuli täytenä yllätyksenä sekä suomalaisille sotavankien kohtaloita selvitelleille tutkijoille että venäläisille ihmisoikeusaktivisteille, jotka vasta vuonna 1997 saivat selville Sandarmohin olemassaolon.

Sandarmohissa on kyse KGB:n ja FSB:n edeltäjän eli NKVD:n teloitusryhmän käyttämästä salaisesta joukkohaudasta, jossa lepää yli 7 000 Josif Stalinin vainoissa vuosina 1937–38 teloitettua ihmistä.

Venäläisen etsintäryhmän hypoteesin tarkkuutta voi arvioida esimerkiksi sillä perusteella, mitä Petroskoin yliopiston professori Sergei Verigin väitti tietävänsä – tai pikemminkin olevansa tietämättä – Suomen käytössä olleista vankihautausmaista.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Verigin perusteli Sandarmohin kaivausten tarpeellisuutta sillä, että Suomi ei ole kertonut Neuvostoliitolle eikä Venäjälle sotavankien hautapaikkoja. Hänen mukaansa Suomi on kyllä myöntänyt kohdelleensa neuvostovankeja kaltoin ja tunnustanut jopa ampuneensa heitä, mutta hautoja Suomi ei ole paljastanut.

– He (suomalaiset) eivät ole antaneet tietoja kuolleiden sotavankien hautauspaikoista. Suomalaiset tutkijat eivät itsekään tiedä sitä, ei tiedä Westerlund eikä Kujala. He tietävät vain Suomen puolella olevat hautapaikat, sillä siellähän oli myös sotavankien leirejä, Verigin selitti Moskovan-lehdistötilaisuudessa.

Hieman myöhemmin Verigin toisti:

– Kuten jo vastasin: neuvostoliittolaisten sotavankien hautauspaikat Karjalan alueella eivät ole edelleenkään tiedossa, loppu!

Veriginin väite on melko ohuella pohjalla.

Sotavankisurmia tutkineen Helsingin yliopiston dosentin Antti Kujalan mukaan Suomi joutui jo rauhansopimuksen ehtojen vuoksi selvittämään Neuvostoliitolle sotavankien kohtaloita.

Kansallisarkisto on jatkanut selvitystöitä viime vuosiin asti. Vastikään professorin arvonimen saanut tutkija Lars Westerlund on toimittanut esimerkiksi useita artikkelikokoelmia ja kirjoja neuvostosotavankien kohtelusta talvi- ja jatkosodan aikana.

Yksi Westerlundin kirjoista on vuonna 2008 ilmestynyt käsikirjamainen opus Talvi-, jatko- ja Lapin sodan sotavanki- ja siviilileirit 1939–1944. Kirjaa voi lukea vapaasti sähköisenä versiona internetistä.

Käsikirja sisältää luettelot sekä nykyisen Suomen puolella, luovutetussa Karjalassa että jatkosodan aikana vallatussa Itä-Karjalassa sijanneista sotavankileireistä, sotavankikomppanioista ja siviiliväestön keskitys- sekä siirtoleireistä.

Kirjaan on merkitty liki kaikkien leirien ja sotavankikomppanioiden kohdalle myös tilastot siitä, kuinka monta vankia niissä menehtyi, moniko ammuttiin ja minne kuolleet on haudattu.

Vain joidenkin leirien kohdalta tiedot kuolleista ja hautapaikoista puuttuvat: osassa menehtyneitä ei ollut, mutta osa tiedoista on kadonnut, tilastoja ei ole pidetty tai tiedot on hävitetty tarkoituksella sodan aikana.



Oheisissa taulukoissa ja kartoissa on keskitytty tilastoihin, jotka koskevat nykyisen Venäjän alueilla toimineita leirejä ja sotavankikomppanioita eli Itä-Karjalan, Karjalan ja Karjalankannaksen alueita ja käytössä olleita hautauspaikkoja.

Suomella oli jatkosodan aikana noin 67 000 sotavankia, joista yksi kolmasosa menehtyi. Reilut 1 019 henkilöä merkittiin tilastoihin ammutuiksi, mutta todellinen lukumäärä lienee noin 1 200.

Sandarmohin lähellä sijaitsevassa Karhumäessä eli venäläisittäin Medvezhegorskissa toimi jatkosodan aikana kolme leiriä. Sotavankileiri numero 31:llä menehtyi virallisten tietojen mukaan seitsemän sotavankia, joista yksi ammuttiin. Ruumiit haudattiin vankileirin hautausmaalle.

Karhumäen leiri nro 74 tunnetaan myös nimellä 4. sotavankikomppania. Vangeista yhteensä neljä menehtyi, ja heistä kaikkiaan kolme ammuttiin. Heidät on haudattu komppanian hautausmaalle Karhumäessä.

Leirinä nro 80 tunnetun sotavankikomppanian osalta tilastoihin ei ole merkitty yhtään kuollutta tai ammuttua.

Karhumäestä 17 kilometriä länteen sijaitsi Tsopinan leiri numero 73, joka tunnetaan myös nimellä 3. sotavankikomppania. Leirillä ammuttiin kolme vankia ja heidät on haudattu Kumsjärvelle johtavan tien varteen.

Muista mahdollisista Karhumäen lähellä kuolleista tai ammutuista sotavangeista ei ole tietoja Suomen arkistoissa.



Sotavankikomppanioita ei ole mahdollista sijoittaa kartalle samalla tavalla kuin leirejä, sillä ne toimivat eri paikkakunnilla ja siirtyivät sotatoimien aikana. Komppanioidenkin osalta tiedetään kuitenkin useita hautapaikkoja, kuten yllä olevasta taulukosta ilmenee.

Westerlundin mukaan Veriginin tietämättömyys voi viitata myös tietojen katoamiseen nyky-Venäjän sisällä.

– Suomalaiset merkitsivät taistelupaikkojen haudat esimerkiksi puupalalla, johon kirjoitettiin vainajien lukumäärä. 75 vuotta sodan jälkeen nämä paalut lienevät useimmiten lahonneet kokonaan, Westerlund huomautti.

Vuonna 1942 tehdyn arvion mukaan neuvostosotavankien työpisteitä oli Suomessa ja valloitetuilla yhteensä 3 350. Luvusta puuttuvat vielä maatilat, joilla vankeja työskenteli.

– Lukuisilla paikkakunnilla sattui yksittäisiä sotavankien kuolintapauksia. Kukaan ei tiedä kaikkia hautapaikkoja, ei myöskään Suomen sisältä, hän korosti.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt