Nunnala oli Porvoon pahamaineinen sisäoppilaitos, joka ”muistutti vankilaa” – Pepi Reinikainen kertoo vuosista rankassa paikassa

Julkaistu:

Miltä tuntuu julkaista omat päiväkirjansa kaikelle kansalle, kirjailija Pepi Reinikainen?
Viimein kirjailija Pepi Reinikainen, 69, tohti kirjoittaa muistelmansa Porvoon naisopistosta ja tyttölukiosta eli Nunnalasta.

Hän on käyttänyt sisäoppilaitosvuosiaan pohjana aiemmissakin teoksissaan – jo esikoisessa Hullu, ihana lintu – Metsäkyyhky (Art House 1988) – mutta on hävittänyt tarinoiden alkuperän fantasiaan ja fiktioon.

Uudessa kirjassaan Nuoruuteni Nunnala – Sisäoppilaitoksen salatut vuodet (Docendo) Reinikainen käsittelee neljän vuoden jaksoa Nunnalassa eli vuosia 1965–1969 runsaan 330 sivun verran.

Taustaksi: 1970-luvun alussa lakkautettu Nunnala oli viimeisinä vuosinaan pahamaineinen sisäoppilaitos.


Hieman ennen kuin koulussa laitettiin pillit pussiin, sen rehtori joutui eroamaan käytettyjen opetusmenetelmien vuoksi. Nunnalan oppilaiden mukaan koulu tähtäsi ”aviovaimojen pikkunäppäryyden opetukseen eikä valmentamaan työelämään”.

Reinikainen ei ole koskaan ollut vankilassa, mutta hän on aina kuvitellut, että siellä tuntuu samanlaiselta kuin Nunnalassa. Kuri oli tiukkaa, säännöt ehdottomia.

Kirjan pohjana ovat Reinikaisen päiväkirjamerkinnät noilta vuosilta. Oppilaiden ja opettajien nimet on muutettu, mutta muuten hän ei ole siistinyt merkintöjään.

Siksi Nuoruuteni Nunnala ei ole niinkään kertomus sisäoppilaitoksesta kuin teini-ikäisestä tytöstä siellä.


Kirja on täynnä teini-ikäisen Pepin tunteen paloa onnettomasta ensirakkaudesta ja siitä, kuinka hän ihastuu poikaan, jolla on ruma nenä, hölmöt lasit ja mielipuolen nauru. Kuinka koulun ruokalassa on tarjolla vain tiskivettä, paskavettä, litkua, vanhanpiian vatsanahkaa, mummonsilmäkiisseliä ja rutiköyhiä ritareita. 1960-luku on vain kerran, mutta teiniangsti ikuista.

Miltä tuntuu julkaista omat päiväkirjansa kaikelle kansalle?

– Ei se helppoa ollut, ei se muuten olisi kestänyt 50:tä vuotta. Kyllä tässä vielä kirjan oikovedoksia lukiessa tuli muutaman kerran mieleen, että mitä ihmettä oikein olen tekemässä!

– Vuosikausien ajan kuitenkin halusin vain unohtaa koko paikan.

Aiemmin lueteltua ruokalistaa hän ei ole unohtanut viidessäkymmenessä vuodessakaan. Paskavesi oli kahvia, tiskivesi teetä ja mummonkiisseli yleensä jotain, jossa kellui jotakin tunnistamatonta.

– Se ruoka oli niin ravintoköyhää, että kun tytöt kävivät kesälomiensa aikana lääkärissä, lääkärit olivat kauhuissaan: sinullahan on pian keripukki!

Reinikainen sanoo, että Nunnalasta käytiin silloin tällöin myös vatsahuuhtelussa, kun tytöt olivat ottaneet liikaa unilääkkeitä. Tai ”gynekologisten kasvainten” poistossa, kun he olivat tulleet raskaaksi.

– Nykyään hälytyskellot soisivat heti, jos yhdestä paikasta lähetettäisiin niin usein tyttöjä lääkäriin.

Reinikainen korostaa, että Nuoruuteni Nunnala on hänen kertomuksensa. Joku toinen voi muistaa sen aivan eri tavalla, ja varmasti muistaakin.

Reinikaisen mukaan oppilaat jaettiin heti ensimmäisinä päivinä kahteen eri kastiin, ja jos sattui kuulumaan varakkaaseen perheeseen tai muutoin pärstäkerroin oli kohdallaan, oppivuodet saattoivat olla miellyttäviäkin.

Reinikainen ei kuulunut. Hänen pelastuksensa oli kuitenkin päiväkirjan kirjoittamisen ohella tiivis ystäväpiiri, jota he nimittivät keskenään salaseura Cusexsi. Yhdessä he inhosivat opettajia ja opettajat vastavuoroisesti heitä.

– Seison yhä teini-ikäisten ajatusteni takana, mutta nykyään ymmärrän paremmin, että myös opettajat olivat aikansa lapsia. Nuoruutensa sota-aikaan hukanneita.

– Olen kuitenkin nyt onnellinen saatuani tämän valmiiksi, ja että olen saanut tehdä elämäntyöni kirjoittamisen parissa. Ja olen saanut rakastaakin.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt