Kotimaa

Kai ”Mullisaukko” Rantanen näki 30 vuotta sitten Inarissa kultahippuja, tarttui lapioon ja heitti nuoruutensa monttuun – katso ISTV:n dokumentti Lemmenjoen sitkeistä kullankaivajista

Julkaistu:

Kullan konekaivaminen loppuu Inarin Lemmenjoella kesällä 2020. Paikalle jäävät sisukkaat lapiokaivajat.
Lemmenjoki aukeaa edessä illan hämärtyessä. Se pistää koillisesta kansallispuiston sydämeen. Vene puskee tyyntä joenpintaa pitkin Njurkulahdesta kohti legendaarista Kultahaminaa.

Matka kohti kultamaita on alkanut. Lapin kullankaivajain liiton toiminnanjohtaja Kai ”Mullisaukko” Rantanen on kaivanut Lemmenjoen kultaa vuodesta 1988 saakka.

Artikkelin ISTV-dokumentissa Monttuun heitetty nuoruus matkataan Lemmenjoen kultamaille ja kaivetaan kultaa sekä lapiolla että kaivinkoneella Lemmenjoen uskomattomissa maisemissa.

Rantanen katselee jyrkkinä nousevia rantoja samaan tapaan kuin lukemattomia kertoja aiemminkin. Yllä on rajavartiomiehen lämmin haalari. Viima puskisi kevyistä vaatteista helposti läpi.

Lukion jälkeen pidetty välivuosi on venynyt yli 30 vuoden mittaiseksi.

– Olin 19-vuotiaana liftaamassa Jäämeren rantaan etsimään kalatehtaalta töitä. Yksi kyyti sattui pysähtymään Inarin kirkonkylällä. Siellä näin ensimmäistä kertaa kultahippuja. Oli aivan ihmeissäni. Kysyin, että mistäs tällaisia.


Ensimmäinen Rantasen löytämä kullankaivaja ei ottanut nuortamiestä rengiksi, mutta kirjoitti suosituskirjeen. Seuraavien kolmen kesän aikana Rantanen kaivoi itselleen kultaa, uuden nimen ja suunnan elämälleen. Oman paikan hän sai vuonna 1993.

Lempinimensä Rantanen sai kokeneemmilta kaivajilta jo 1980-luvun lopussa. Kaivajat meinasivat kutsua suurissa vakosamettisissa lainahousuissa kaivanutta nuorukaista ensin Lotohousuksi.

– Sanoin, että se ei ole oikein kiva nimi.

Lempinimi löytyi lopulta Seitsemästä veljeksestä. Mullisaukko on keskenkasvuiseen saukkoon viittaava sättimänimi, jolla Rantanen on tunnettu jo vuosikymmenten ajan.

Käytettäköön tuota nimeä siis myös tässä jutussa.

Kullankaivajat tekevät työtään, kun maassa ei ole lunta. He kuljettavat ruokatarpeet, varusteet ja laitteet kaivupaikoille talvella. Huoltotöitä voi olla myös lumisissa maisemissa.

– Kerran olin vanhalla mökillä tulvavahtina. Lunta satoi sakeana. Vielä illalla sain ovea raolleen, mutta aamulla se ei hievahtanutkaan. Minulla oli sisällä kaikki kesän ruoat ja lämpöä.

Mullisaukko odotteli sisällä kaksi vuorokautta, kunnes tuttu riekonpyyntikaveri huomasi lumesta pilkistäneen moottorikelkan tuulilasin ja huusi savupiipusta.

– Hän sanoi, että kaivaa minut ulos, jos lupaan olla kettuilematta enää koskaan. Jouduin lupaamaan. 

Kultahaminassa odottaa laituri ja höylähirsinen autiotupa. Sisällä muutama retkeilijä on vaipunut unten maille. Kullankaivajien mönkijät jäävät mäntyjen varjoon. Opasteet ohjaavat Kultareitille, kohti kullankaivajien maita.

Kullankaivajien alueille on kuljettava Kultahaminasta mönkijällä tai patikoiden. Mullisaukon montulle on matkaa kymmenkunta kilometriä.

Huvikumpu-nimellä tunnetulta paikalta on löytynyt Mullisaukon mukaan useita rikkaita kohtia, eli pilkkoja.

– Siinä näkyy monttuun heitetty nuoruus.


Lemmenjoella on kaivettu kultaa 1940-luvun lopulta lähtien. Perimätiedon mukaan jo kauan ennen ensimmäistä kultalöytöä erämaassa liikkui hiljaisia miehiä, jotka palasivat kultaa kantamuksissaan. Sodasta selvinneet ja kultatarinoista innostuneet veljekset Uula, Veikko ja Niilo Ranttila tekivät ensimmäisen varman kultalöydön 18. syyskuuta 1945.

Kolmen gramman hippu nousi Niilon mukaan Morgamojan varrelta vaskoolin hiekasta ”keltaisena niin kuin kuu nousee”. Hän painoi hampaanjälkensä hippuun varmistuakseen kullan aitoudesta.

Löydön jälkeen moni jatkosodasta selvinnyt nuorukainen suuntasi Lemmenjoelle äkkirikastumisen toivossa. Pian valtauksia oli satakunta. Kiihkeimmillään kullanetsintä oli vuosina 1949–1950.

Morgamojan Kultalassa, eli Pellisen kämpällä, oli oma kauppa, posti ja tansseja. Ensimmäisen kaivinkoneen Lemmenjoen Jäkälä-äytsille toi Kullervo Korhonen jo vuonna 1951.

Lapiokaivajien työtavat eivät ole Lemmenjoen huippuvuosista pahemmin muuttuneet.


Mullisaukko ottaa jatkovartisen lapion käteensä ja iskee sen moreeniin.

– Ei tässä oikein muuta osaa enää tehdä, hän toteaa ja nakkaa maata ränniin.

– Minulla on tuossa perinteiset rännit ja lapioin kultapitoista moreenia, ainakin toivottavasti. Vesi kiertää kiertoaltaista ränneihin. Ränneissä on erilaisia mattoja ja rihloja, jotka ottavat kullan talteen.

Perinteiset kuvat parrakkaista kullankaivajista vaskoolit käsissään johtavat harhaan. Vaskooli on käytössä vain, kun mineraalit tarkistetaan.

– Voisi nämä mattoihin jääneet vaskoa vaikka joka päivä, mutta en minä jaksa. Se on niin pitkästyttävää hommaa. Puolentoista tai kahden viikon välein vaskoan.


Lapin kultamailta kaivetaan nykyään nelisenkymmentä kiloa kultaa vuodessa. Kaikesta irtokullasta noin 70 prosenttia on Lemmenjoelta, ja yhdeksän kultagrammaa kymmenestä nousee maasta koneellisesti.

Lapiokaivaja ei elätä itseään kullalla koko vuotta, joten toinen ammatti on välttämättömyys. Mullisaukko teurastaa talvisin poroja.

Morgamojan Kultala ja Pellisen kämppä ovat edelleen käytössä, mutta alkuperäisen rakennuksen tilalle on noussut uusi autiotupa.

Pihamaalla on aamutoimilla, uskomatonta kyllä, häämatkaansa viettävä pariskunta.

Jani ja Titta Pulkkinen lämmittävät nuotiolla hernekeittoa. Jani veistelee sekaan säilöttyä hirvenlihaa ja kertoo, että keittoaamiainen on matkan luksusta.

– Muuten meillä on ihan tavallista kuivamuonaa. 


Hääsviitin sijaan Pulkkiset ovat yöpyneet autiotuvassa. Edellisillan kaatosateessa kuivuneissa vaatteissa on savun hajua.

Miksi ihmeessä kukaan lähtisi häämatkalle keskelle Lapin korpea – syömään hernerokkaa?

– Emäntä sanoi, että hän haluaa lämpimään maahan. Minä sanoin, että jos haluat lähteä, niin saat sitten kyllä lähteä yksin, Jani Pulkkinen toteaa.

Hän antoi vaihtoehdoksi New Yorkin.

– Minä vastasin siihen, että ei todellakaan, Titta Pulkkinen jatkaa.

Kompromissi löytyi pohjoisen Lapin kultamailta. Paikka on Titalle tuttu lapsuudesta. Ensimmäiset matkat Lemmenjoelle hän teki yhdessä isänsä kanssa – tutun kaivajan paikalle.

Nyt Titta kantaa Lemmenjoen kultaa aina mukanaan. Vihkisormuksessa on nimittäin käytetty Lemmenjoen kultahippuja ja granaattikorukiviä. Runko on tehty isoäidin vihki- ja kihlasormuksista.


Kultalan ja Pellisen kämpän elämä hiljeni merkittävästi 1950-luvun alussa, ja kaivinkonekin kuljetettiin kaksi kesää palveltuaan pois. Moni kaivaja luovutti, mutta eivät kaikki.

Muutama sisukas jäi vielä kaivamaan. He tulivat tunnetuiksi Lemmenjoen elinkautisina – sodankäyneinä miehinä, jotka eivät suostuneet luopumaan jääkauden maahan pirstomista rikkauksista.

Nyt Lemmenjoen kullankaivussa on edessä uusi aallonpohja. Uusi kaivoslaki tuli voimaan vuonna 2011, ja konekaivu loppuu siirtymäajan päättyessä heinäkuussa 2020.

Kullan konekaivaminen yleistyi Lapissa toden teolla 1980-luvulla. Kaivu etenee tavallisesti ylävirtaan, ja monttuja hyödynnetään veden selkeytysaltaina.

Maa nostetaan konekaivussa seulaan, ja vesi kuljettaa sen rihlastoon. Seula erottelee maasta turhat suuret kivet. Rikaste lapioidaan vielä toiseen ränniin ja lopuksi vaskotaan.

Kari ja Sirkka Merenluoto ovat konekaivajapariskunta. Kari aloitti lapiokaivamisen 1980-luvun alussa ja jatkoi myöhemmin kaivinkoneilla. Sirkka tapasi puolestaan ensimmäiset kullankaivajat jo lapsuudessa.

– Asuimme Inarissa, ja kullankaivajat tapasivat käydä meillä saunomassa.

Merenluotojen paikkaa on vaikea verrata lapiokaivajien kaivospiirien osiin ja valtauksiin. Maa on kasattu korkeiksi kasoiksi, jotka erottuvat maisemassa jo kaukaa. Kultaa etsitään peruskallion tuntumassa olevasta maakerroksesta. Montun on oltava syvä.


Kullan kaivaminen on kerännyt valtavasti kritiikkiä, eikä vähiten konekaivamisen vuoksi.

Kaivajien työtä valvovat ja ohjaavat useat viranomaiset. Ympäristönäkökulmasta merkittävää on se, että kaivajien on saatettava alue ennalleen töiden päätyttyä. Vesistä ei saa puolestaan muodostua merkittävää samenemaa vesistöihin.

Täysin ennalleen kaivupaikkaa ei saa, mutta muutaman vuoden kuluessa ennallistetulla paikalla on jo jonkin verran kasvillisuutta.

Kullankaivajat itse muistuttavat, että työ tehdään ilman kemikaaleja ja kaivualueet ovat vain pari promillea Lemmenjoen kansallispuiston maa-alasta.

– Siitä minä haluan muistuttaa, että Lemmenjoella oli kullankaivajia jo kauan ennen luonnonsuojelualuetta, Kari Merenluoto toteaa.

Vastalauseena voisi todeta, että luonto oli paikalla ennen yhtäkään ihmistä tai kiistaa. Ja luontoa on myös suojeltava. Arvomineraalien kaivamiseen on aina liittynyt suuria tunteita.


Kari Merenluoto ei aio viedä kaivinkoneitaan Lemmenjoelta vastalauseitta.

– Mehän ei lähdetä täältä ilman korvauksia. Miten voidaan viedä miljoonaomaisuus niin, ettei se olisi perustuslakikysymys, Merenluoto jyrähtää.

Kultahippulöytö on kullankaivajan merkkihetki. Sirkka Merenluoto asettelee isomushippuja, eli yli 15 millimetrin kultakappaleita pöydälle.

– Tämä löytyi vuonna 2013 unikeonpäivänä. Se oli meidän 45-vuotishääpäivämme. Se on nimeltään Unikeko 45. Löytöpaino oli 50,4 grammaa.

Muut kolme hippua ovat nimiltään Fossiili, Bubo bubo (huuhkaja) ja Kelkkailija.

– Se hetki jää mieleen, kun miehet tulevat takaisin ja kertovat löydöstä.

Kari Merenluoto istuu pöydässä ja puhuu hitaalla ja painokkaalla äänellä. Kertomukset Lemmenjoen kultavuosilta ovat jättäneet lähtemättömän jäljen Merenluotojen tapaan katsoa työmaataan.

– Aika moni sodan kokeneista nuorista miehistä löysi täältä jonkinlaisen turvapaikan. He löysivät täältä ehkä rauhan, Kari Merenluoto toteaa.

Sodankäyneille miehille rauhallinen erämaa ja toivo äkkirikastumisesta olivat varmasti houkutteleva yhdistelmä.

Artikkeli jatkuu kuvien jälkeen.


Erämaata ei voi kuitenkaan pitää helppona paikkana asua. Moni on luovuttanut matkalla, perustanut perheen tai vaihtanut alaa. Ainakin yksi on menettänyt järkensä.

Lemmenjoen huippuvuosina menestyksekkäästi kultaa kaivanut Jukka Pellinen surmasi vuonna 1953 paikallisen majatalonisännän ja metsäteknikon. Hän menetti henkensä savottakämpällä käydyssä tulitaistelussa – piirityksen päätteeksi.

Kullankaivajien tarinat voivat olla karuja, mutta ne ovat pitäneet perinnettä elossa läpi hiljaisten vuosikymmenten.

Yksi tarinaperinteen houkuttelemista kaivajista on Aki Karvonen. Hän esittelee kuoppaansa, jonka pohjalla on vettä polveen saakka.

– Täällä on uskomattoman paljon kiviä. Ne saattavat ensin näyttää suurilta, mutta muutamalla hakuniskulla ja rautakangella ne irtoavat.

Karvonen kuuli kullankaivajien tarinoita opiskellessaan 1990-luvun puolivälissä nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi sekä erämaaoppaaksi.

– Pikku hiljaa selvisi, että tämä koko kulttuuri on elossa. Olin siinä uskossa, että ei Lapissa enää mitään kultaa kaiveta.


Tilaisuuden tullen Karvonen päätti lähteä tutustumaan Lemmenjoen kultamaihin. Ensin kului kesä, sitten toinen ja vielä monta lisää.

Väkisinkin mietityttää, mikä saa ihmisen viettämään kaikki kesänsä erämaassa vuodesta toiseen.

– Tämä työ ja kaikki tähän liittyvä kiehtoi – kuten yhteisöllisyys ja kulttuurihistoria. Ihmisten tarinat olivat alusta lähtien kiinnostavia. Olen saanut olla osa sitä jatkumoa. Mieluummin minä täällä olen kuin missään muualla.

Karvonen aikoo jatkaa kaivamista tulevinakin vuosina. Hän on hakemassa jatkoaikaa nykyiselle lapiokaivupaikalleen ja on hakenut toistakin paikkaa.

– Se vaikuttaa vihreämmältä. Kyllä minä tänne jään, Aki Karvonen toteaa ja virnistää.


17.9.2018 klo 11.00 Kuvatekstiä on muotoiltu uudestaan. Magneetilla kullasta saadaan pois esimerkiksi rautahiukkasia. Kulta ei tartu magneettiin.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt