Kotimaa

Kommentti: Tulopolitiikan muistolle

Julkaistu:

Tupo
Tupo-sopiminen alkoi näyttää rumalta korporatismilta, jossa järjestöt ja yritykset sopivat, mitä lakeja eduskunnalla hyväksytetään, kirjoittaa toimittaja Pasi Jaakkonen.
Vuorokausia valvoneiden tupo-neuvottelijoiden ilmestyminen mustine silmäpusseineen tv-kameroiden eteen oli vuosikymmeniä suomalaisen päätöksenteon kovaa ydintä. Suljettujen ovien takana vedettiin Suomelle talouspoliittista linjaa, mutta myös päätettiin ihan tavallista ihmisiä koskevia arjen asioita.

Tupo-pöydissä pihtisynnytettiin lomaltapaluuraha, vuorotteluvapaa tai vaikka monen duunarin ankean aamun toisinaan pelastanut pekkaspäivä, vain muutamia mainitakseni.

Työelämän ehtoja ja tulonjakoa ei ole enää vuosiin päätetty tupo-pöydissä. Viimeinen niitti keskitetylle sopimiselle tuli syksyllä 2016, kun Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) ilmoitti, ettei se enää käy tupo-neuvotteluja jäsenliittojensa puolesta.

Näin päättyi tupo-aika, mutta sen historiaa kirjoitetaan varmasti vielä pitkään. Yli 40 vuoden uran työnantajaleirin palveluksessa tehnyt Lasse Laatunen valotti viime syksynä omissa muistelmissaan suomalaisen konsensussopimisen onnistumisia.


Osansa keskusteluun tuo tupo-teatteria 30 vuotta seurannut Kansan Uutisten toimittaja Risto Korhonen Etelärannan mahtivuodet - Tulopolitiikan nousu ja tuho 2000-luvulla -kirjallaan (Into), joka ilmestyi perjantaina.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Kirjoittajien tarkkailupaikat ovat toisenlaiset, mutta kummastakin kirjasta välittyy kunnioittava ymmärrys keskeisten työmarkkinaosapuolten näkemyksiin ja koko järjestelmän toimivuuteen. Vasemmistoliiton pää-äänenkannattajan palveluksessa työskennelleen Korhosen kirjan käsikirjoituksen ovat ennen julkaisua ystävällisesti lukeneet niin työnantaja- kuin työntekijäkeskusjärjestöjen kovimmat nimet.

Näinhän juuri tupossa tavattiin toimia: konsensuksen hengessä.

Palkkojen ja työelämän ehtojen sopiminen kolmikannassa oli leimallisesti suomalainen perinne, jonka katsotaan mielellään ulottuvan aina talvisotaan ja tammikuuhun 1940.

Silloin kansakunnan yhtenäisyyden nimissä Suomen työnantajain keskusliitto tunnusti ammattiliitot ja niiden keskusjärjestön SAK:n neuvotteluosapuoleksi. Maan hallitus eli sosiaaliministeri K. A. Fagerholm (sd) ajoi vahvasti sittemmin ”tammikuun kihlaukseksi” kutsutun sopimuksen syntyä.

Suomalaisen sopimusyhteiskunnan katsotaan viimeistään syntyneen 1968, jolloin ensimmäinen laaja tupo-sopimus solmittiin. Alkoi tapa, jossa ammattiliittojen ja työnantajaliittojen keskusjärjestöt neuvottelivat yksityiskohdista ja maan hallitus edesauttoi sopimuksen syntyä tarjoamalla lainsäädännön muodossa porkkanoita. Verohelpotuksetkin kuuluivat työkalupakkiin. Vaikka aina kokonaisratkaisua ei syntynyt, yleensä sitä pidettiin tavoittelemisen väärtinä.


Tulopolitiikan synnyn aikoihin 1960-luvulla Suomen talouskasvu oli vahvaa. Vienti veti ja jauhoi jaettavaa kotimaahan. Se mahdollisti hyvinvointivaltion rakentamisen ja sen tarpeisiin kolmikantaneuvottelut hyvin sopivat. Valtio kannusti maltillisiin palkankorotuksiin lupaamalla veroalennuksia.

Jos palkkatason nousu kaikesta huolimatta uhkasi romuttaa vientiteollisuuden hintakilpailukyvyn ulkomailla, valtio riensi taas hätiin. Suomen pankki devalvoi valuuttamme markan ja tilanne korjaantui yhdessä yössä ilman, että tavallinen palkansaaja juurikaan huomasi saavutettujen etujensa heikentyneen. Ei tarvittu etuja nakertavia kilpailukykysopimuksia.

Eivät työnantajat tupo-pöytiin ilman hyvää syytä istuneet. Korhosen kirjassa STK:n johtajana vuodet 1979–93 toiminut Seppo Riski muistelee, että ensin työnantajapuolta tupo-sopimiseen kannusti kommunismin pelko: työväki haluttiin pitää aisoissa muun muassa ottamalla mukaan sosiaalisia uudistuksia. Ensin tavoiteltiin yhteiskuntarauhaa, sitten työrauhaa. Ei aivan vähäisiä päämääriä yhdessä hoidettavaksi.

Tupo-järjestelmän kylkiäisinä saatiin sosiaalisia uudistuksia, mutta ajan kultaamiin muistoihin kätkeytyy sudenkuoppa. Voimme helposti sekoittaa järjestelmän hyvyyden hyviin aikoihin. Kun hyvinvoinnin jakaminen muuttuu niukkuuden jakamiseksi, alkaa paraskin järjestelmä yskiä, eikä kolmikanta tehnyt poikkeusta.

Sen havaitsi Esko Ahon (kesk) hallitus 1990-luvulla, kun Suomi törmäsi kaikkien aikojen lamaan 1980-luvun nousukauden jälkeen. Edes Kalevi Sorsan (sd) tuki ei auttanut, kun saavutettujen etujen leikkaaminen alkoi olla edessä. Konsensus kääntyi yleislakolla uhkaamiseen.


Kun asiaa katsotaan nyt, ei silloin oltu vielä selkä seinää vasten. Tuolloin Suomella oli vielä mahdollisuus käyttää devalvointia kilpailukyvyn palauttamiseen. Suomen liityttyä yhteisvaluttaan 1998 sekin taikakonsti oli mennyttä. Samaan aikaan globalisaatio kiihtyi ja nopeutti teollisuuden työpaikkojen virtaa ulospäin, kuten Korhonen muistuttaa.

Sama globalisaatio hävitti matalapalkkatöitä. Yhä useampi uhkasi jäädä pysyvästi työelämän ulkopuolelle. Tässä maisemassa tupo-sopiminen alkoi näyttää järjestelmältä, joka jakaa hyvinvointia vain onnekkaille työpaikkansa säilyttäneille valtion siunatessa työmarkkinaherrojen keskinäiset sopimukset.

Kolmikantasopimista pidettiin ”kansanvallanvastaisena ja yhteiskunnan vahvimpien epädemokraattisena koneistona, jossa työmarkkinajärjestöt päättävät yhteiskunnan vähäosaisten asemasta”, kuten sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo ja vihreiden Osmo Soininvaara kirjoittivat 2011.

 

Se oli Suomen historian kallein vaalikampanja.

Tulopolitiikka alkoi näyttää pahamaineiselta korporatismilta, jossa työntekijäjärjestöt ja yritykset keskenään sopivat, millaisia lakeja eduskunnalla hyväksytetään.

Työnantajien näkökulmasta tupo-politiikkaa alettiin pitää joustamattomuutensa vuoksi huonosti aikaan sopivana. Takana oli ajatus, että liitot pääsevät keskenään parempaan sopimukseen. Vuoden 2007 niin sanottu ”Sari Sairaanhoitaja”-kierros kuitenkin osoitti, että liittojen välinen sopiminen vasta kalliiksi voi tullakin. Eduskuntavaalien alla kokoomus lähti puheenjohtajansa Jyrki Kataisen johdolla ajamaan ”tasa-arvo-tupoa”. Puoluesihteeri Taru Tujunen taisi olla se, joka keksi sanoa julkisuuteen kuvitteellisen ”Sari Sairaanhoitajan” saavan 500 euron korotuksen kuukausipalkkaan, jos kokoomus voittaa. Kokoomus nousi hallitukseen, joka alkoi painostaa työnantajapuolta tupoon.

”Sari Sairaanhoitaja oli koko ajan taustalla, kun neuvotteluja käytiin”, EK:n työmarkkinajohtaja Seppo Riski muistelee Korhosen kirjassa. Lopulta kävi niin, että tupoa ei syntynyt, vaan mentiin liittokohtaisen sopimisen tielle.

”Se oli Suomen historian kallein vaalikampanja”, Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) hallituksen puheenjohtajana tuolloin toiminut Antti Herlin sanoo. ”Se oli suuri munaus”, Riski säestää Korhosen kirjassa.

Luvattu mikä luvattu. Juuri ennen maailmantalouden romahdusta ja taantumaa Suomessa tehtiin 9–12 prosentin palkankorotukset ja julkisesta sektorista tuli sopimuskierroksen palkkajohtaja. Vallitsevan käsityksen mukaan ne heikensivät vientiteollisuuden kilpailukykyä kohtalokkaasti finanssikriisin kynnyksellä.

Seurasi talouden menetetty vuosikymmen, jonka jälkiä vieläkin parsitaan.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt