80 vuotta täyttävä Gustav Hägglund sanoo kirjoittaneensa viimeisen kirjansa – suomii lihavia upseereita - Kotimaa - Ilta-Sanomat

80 vuotta täyttävä Gustav Hägglund sanoo kirjoittaneensa viimeisen kirjansa – suomii lihavia upseereita

Kenraali Gustav Hägglund kirjoittaa viimeisessä teoksessaan Natosta, julkisuuden kiroista ja siitä, kuinka möhömahaisia upseereita pitää ojentaa.

Gustav Hägglundin mukaan tänään ilmestyvä Kenraalin iltahuuto jää hänen viimeiseksi kirjakseen. Vuosina 1994–2001 Puolustusvoimien komentajana ollut Hägglund täyttää 6. syyskuuta 80 vuotta.

5.9.2018 10:00

Aivan kirjansa alussa kenraali Gustav Hägglund, pian 80, kuulostaa hetken aikaa lohduttomalta. Hän kirjoittaa: tässä tämä nyt oli.

– Aktiivinen elämä nimittäin.

Hän uumoilee Kenraalin iltahuudon (Otava) jäävän viimeiseksi kirjakseen, sillä hänellä ei ole enää panoksia saada mitään merkittävää aikaiseksi.

Hägglund kirjoittaa vanhuuden levosta ja on jo hapuilemassa kävelykeppiä, mutta ennen kuin esipuhe päättyy, hän työntää kepin inhoten syrjään.

Vanha kenraali ilmoittaa viimeisen puheenvuoronsa olevan ”provosoiva ja inhorealistinen”, vastapaino ”vallitseville haavekuville”.

Ja sitten mennään.

Ne , jotka ovat keskustelleet Hägglundin kanssa tai katsoneet hänen televisioesiintymisiään, tietävät mitä on luvassa, sillä hän kirjoittaa niin kuin puhuu.

Välillä hän tunnelmoi jääkärihenkeä, pohtii Nato-kysymystä eri kannoilta, puhuu puolustuspolitiikasta ja sitten, kesken kaiken, hän urahtaa jostakin mikä häntä jurppii.

Kuten:

– Upseerin ei sovi olla läski. Ei sellainen sotilas ole uskottava, joka ei mahdu panssarivaunun luukusta sisään.

– Miksi ihmeessä Helsingissä maksetaan asumistukea joutilaille kuten eläkeläisille ja työttömille? Heidäthän päinvastoin pitäisi innostaa asettumaan maaseudulle maksamalla vain siellä asumistukea. Kai nyt toimettomana voi yhtä hyvin elää maaseudun rauhassa kuin kaupungin vilskeessä?

Jos joku odotti Kenraalin iltahuudosta paljastuskirjaa, sellainen se ei missään tapauksessa ole. Hägglund ei juuri kirjoita yksityiselämästään, paitsi käsitellessään julkisuuden siunauksia ja kiroja.

Hän kirjoittaa, kuinka sotilasjohtaja on aina näkyvillä eikä täten voi pukeutua punkkariksi, ottaa lävistyksiä nenäänsä, rähjätä ravintolassa tai mellastaa kadulla eikä heilua humalassa tai esiintyä epäilyttävän tuntuisessa seurassa. Sitä Hägglund ei mainitse, olisiko hän joskus halunnut.

Julkisuus hivelee itsetuntoa siinä määrin, että alkaa tuntea itsensä helposti tärkeäksi. Liian tärkeäksi. Siksi julkisuudessa oleva tarvitsee jonkun, joka palauttaa tarvittaessa maan pinnalle.

– Usein vaimo istuu hyvin tähän tehtävään, jopa pyytämättäkin.

– Minulle vaimo oli erinomainen purkukanava. Hänelle saatoin turvallisesti haukkua kaikki jästipäät, joiden kanssa olin päivän mittaan joutunut tekemisiin.

Julkisuudesta kirjoittaessaan hän sivuaa lyhyesti poikansa kuolemaa. Sami Hägglund kuoli syöpään vain 49-vuotiaana syyskuussa 2010.

– Julkisuudesta oli se seuraus, että tieto meitä kohdanneesta surusta levisi heti meidän, samoin kuin poikamme laajaan tuttavapiiriin, poismenoa ei tarvinnut selostaa yhä uudestaan tuttaville vaan halukkaat voivat lähettää osanottonsa postin välityksellä. Tämä helpotti iskun kestämistä.

Ken härjillä ajaa, se härjistä puhuu. Kenraalin iltahuuto käsittelee enimmäkseen sotaa, sotimista ja sotaan valmistautumista.

Tämä näkyy Hägglundin historiakäsityksessä. Hän pitää Suomen kansan suurimpana saavutuksena talvisodan ihmettä jatkosotineen. Yleinen asevelvollisuus on hänelle arvokas ja vaalittava asia.

Kylmän sodan jälkeisen ajan toiseksi merkittävimpänä linjanvetona hän pitää F18-hävittäjien hankkimista Yhdysvalloista, merkittävimpänä EU-jäsenyyttä. Ne olivat tarpeellisia loikkia länteen, sillä Venäjä tulee aina olemaan Venäjä.

– Me suomalaiset olimme erityisen innostuneita naapurimme Venäjän demokratisoinnista, kirjoittaa Hägglund Neuvostoliiton kaatumisesta alkaneesta ajasta.

– Eihän siitä mitään tullut. Miten edes voitiin ajatella, että Venäjä hyväksyisi pikkuisen entisen syrjäisen alusmaansa oppimestariksi. Venäjä on Venäjä eikä muuksi muutu. Se on ylpeä historiastaan, kulttuuristaan ja tieteen saavutuksistaan. Yksinvaltius on ollut siellä vallitseva valtiomuoto vuosisatoja.

Lukijoita epäilemättä kiinnostaa, mitä mieltä vanha kenraali on puolustusliitto Naton jäsenyydestä. Pitäisikö Suomen liittyä Natoon vaiko jättäytyä sen ulkopuolelle? Veikkauksia?

Jos arvasit kyllä, olet väärässä. Jos arvasit ei, olet väärässä. Kenraalin mielestä Suomen ulkopolitiikan valttikortti on nimenomaan Nato-optio, mahdollisuus liittyä Natoon.

– Sen vähätteleminen tai kieltäminen on lapsellista. Venäjä joutuu ottamaan huomioon option kaikissa toimissaan Suomen suunnalla. Suomi näet liittyy Natoon, jos sille ryppyillään liiaksi. Optiota kannattaa varjella. Yhtä lailla väärässä ovat ne, jotka ajavat optiosta luopumista kuin jäsenyyttä vaativat. Molemmissa tapauksissa menetettäisiin tämä valttikortti. Jäsenyyden myötä siirtyisimme lisäksi Venäjän silmissä vihollisleiriin. Eihän sinne niin kiire liene?

Hägglund ei siis ole Nato-vastainen, mutta häntä epäilyttää ajatus siitä, miten liittyminen muuttaisi Suomen omaa puolustusta. Viroa lukuun ottamatta uuden jäsenmaat ovat asettaneet kriisinhallinnan ja kaukotoiminnan oman puolustuksen edelle.

Ja kuten sanottua, Hägglundille yleinen asevelvollisuus arvokas, vaalittava asia.

– Miten kävisi puolustustahdon, jos sitä pitäisi perustella kriisihallinnalla? Mihin asevelvollisuutta tarvitaan, jos turvana ovat USA:n mahtavat asevoimat ja ydinaseet? Mikä enää elähdyttäisi maanpuolustusjärjestöjä?

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?