Murska-arviot saanut väitöskirja haastaa näkemykset Itämeren sinileväongelmasta – testaa, millä kannalla itse olet! - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Murska-arviot saanut väitöskirja haastaa näkemykset Itämeren sini­levä­ongelmasta – testaa, millä kannalla itse olet!

Itämeren sinileväongelmaa on vuosikymmeniä pidetty ihmisen aiheuttamana ympäristöongelmana. Tuore väitöskirja kumoaa väitteen, mikä on tyrmistyttänyt suojeluyhteisöä. Testaa, miten sinut näkemyksesi Itämeren suojelusta asettuvat kiistaan.

26.8.2018 10:00 | Päivitetty 27.8.2018 12:17

Monacon prinssi Albert I oli tyrmistynyt. Merentutkimukselle sydämensä menettänyt prinssi silmäili Itämerta, jolle hän oli purjehtinut tutkimusryhmänsä kanssa.

Meri Hirondelle-tutkimusaluksen ympärillä löyhkäsi. Ulappa purjelaivan ympärillä lainehti vastenmielisenä vihreänä massana, minne katseensa tarkensi. Merestä otettiin levänäytteitä. Näkymä kirjattiin ylös.

Leväkasvillisuus peitti koko altaan, joka ulottui Gotlannista Preussiin ja Suomenlahden suulle. Levä värjäsi Itämeren ja sen rannikon veden sille luonteenomaisen oliivinvihreäksi.

Matkasta laaditun tieteellisen raportin kuvaus olisi voinut olla tältä kesältä, jota luonnehdittiin vuosikymmen pahimmaksi sinileväkesäksi Itämerellä. Albert I:n retkikunta purjehti Itämerellä 1884. Ehkä hän oli lukenut Ruotsin tiedeakatemian tutkijan Lindströmin pari vuosikymmentä aikaisemmin laatiman kuvauksen Itämereltä.

Tavallisesti juhannuksen aikaan, mutta myös myöhemmin kesällä sinilevä lisääntyy aivan uskomattomiin määriin. Kalastajat vakuuttavat, että sen meren pinnalle muodostama matto on niin tiheä ja syvä, että veneet ajoittain tuskin pääsevät eteenpäin. … Viime kesänä elokuun alussa ajautui rannoille niin käsittämätön määrä tätä kuollutta pikkukasvia, että se ulottui paksuna harmaankeltaisena peitteenä kauaksi merelle, kasautui rantaveteen ja levitti mädäntyessään löyhkäänsä.

Itämeren sinileväkukintoja pidetään tyypillisenä ihmisen toiminnan aiheuttamana ympäristöongelmana. ”Viimeisen sadan vuoden aikana Itämeri on muuttunut vähäravinteisesta, puhdasvetisestä merestä rehevöityneeksi meriympäristöksi”, Itämeren suojelukomission Helcomin tilannekatsaus 2010 kertoo.

Vallitsevan käsityksen mukaan rehevöitymisen on aiheuttanut parin kolmen sukupolven aikana Itämereen virranneet ihmisen tuottamat fosfori- ja typpipäästöt. Niiden vähentämiseen on puututtu voimallisesti, ja lukemat ovat olleet hyviä. Kun 1980-luvun alussa Itämereen virtasi vuosittain 70 000 tonnia levien kasvulle tärkeintä ravinnetta fosforia, oli 15 vuotta myöhemmin kuormitusta enää puolet. Kuluneiden 40 vuoden aikana päästöt ovat vähentyneet 80 prosenttia.

Siitä huolimatta yhä edelleen leväkasvustoille sopivina kesinä Itämeri peittyy laajoihin sinileväkukintoihin. Moni kysyy, miksi Itämeri ei suojelutoimista huolimatta puhdistu.

Suomen johtavan Itämeri-tutkijan Suomen ympäristökeskuksen (Syke) erikoistutkijan Seppo Knuuttilan mukaan päästöjen vähentämistä on jatkettava.

– Itämereen kohdistuvia fosforipäästöjä pitää vielä leikata 30 prosenttia ennen kuin Itämeren tilanne ratkaisevasti kohenee, Knuuttila sanoo.

Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Seppo Knuuttilan mukaan Itämeren rehevöityminen johtuu ihmisen toiminnasta. Hän kiistää väitteet suolapulssien esiintyvyyden ja voimakkuuden heikkenemisestä.

Kun helpot keinot päästöjen vähentämiseksi on käytetty, on suojelutoimissa levittäydytty yhä laajemmalle. Suomessa Itämeren päästövähennystavoitteiden eräänlainen huipentuma koettiin, kun haja-asutusalueiden kuormitus otettiin taannoin tikun nokkaan. Kansan suussa ”paskalaiksi” ristitty Itämeren suojeluhanke kuivahti, koska sitä pidettiin kohtuuttomana ja hyötyihinsä nähden kalliina.

Nyt liipaisimella ovat ihmisten kulutustottumukset, erityisesti lihansyönti, jota halutaan vähentää.

–  Ilman ruokatottumusten ja maatalouden päästöjen vähentämistä on mahdotonta päästä Itämeren kuormituksen vähentämisen kannalta välttämättömiin lukuihin, Knuuttila sanoo.

Keskelle vuosikymmenen helle- ja sinileväkesää putosi pommi, joka kyseenalaisti vuosikymmeniä eläneen selityksen Itämeren huonon tilan syistä. Vesikunnostushankkeiden parissa elämäntyönsä tehnyt pienyrittäjä ja limnologi Matti Lappalainen, 78, esitti, että ihmisen toimilla on vastoin vallitsevaa käsitystä vain vähän vaikutusta Itämeren sinileväkukintoihin.

– Luonto dominoi Itämeren tilaa, ei ihminen. Tämän havaitseminen oli ravisteleva yllätys, jonka hyväksyminen vei itseltäkin kuukausia, Lappalainen sanoo.

Limnologi Matti Lappalaisen tilastoanalyysin mukaan Itämeren rehevöitymistä torjuvat suuret suolavesipulssit ovat 1970-luvulta vähentyneet, minkä johdosta meren tila ei kohene.

Lappalaisen kesäkuussa Oulun yliopistossa hyväksytty väitöskirja esittää vallitsevalle Itämeren-suojelulle joukon kiusallisia kysymyksiä. Niistä keskeinen kuuluu, miksi vuosikymmeniä jatkuneiden päästövähennyksistä huolimatta Itämeren sinileväkukinnot eivät ole loppuneet.

Lappalaisen vastaus on, että Itämeren hapettomista syvänteistä nouseva sisäinen kuormitus pitää yllä rehevöitymistä huolimatta ihmisen toimista. Vähennykset eivät näy, koska Itämeren pohjan hapettomuutta korjaavat Tanskan salmien suolavesipulssit ovat harventuneet 1970-luvulta lähtien.

Pulssien kokoluokka ja merkitys on valtava. Suurimmissa pulsseissa Itämereen virtaa muutamassa viikossa kaksi kertaa niin paljon vähäravinteista ja hapekasta vettä kuin on kaikissa Suomen järvissä.

Lappalainen sohaisee monitieteellisessä väitöskirjassaan Itämeren suojelua, jonka ympärille hän sanoo rakentuneen ”instituution”. Suojeluinstituutiolla on hegemonia Itämerta koskevan erikoistiedon määrittelijänä, mitä asemaa se Lappalaisen mielestä käyttää ympäristöpoliittisten näkemystensä ajamiseen.

Ei ihme, että väitöksen vastaanotto oli tyrmistynyt. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että koko väitöskirjaa ei olisi pitänyt hyväksyä. Muutamissa lehtihaastatteluissa tutkimusta on arvioitu poikkeuksellisen rajuin sanakäänteinen.

– Lappalainen ei ole julkaissut tieteellistä tutkimusta vaan teesejä. Lappalaisen väitöskirja pyrkii kumoamaan tiedeyhteisön jakaman näkemyksen, että Itämeren nykytilan takana on ihmisperäinen kuormitus, Knuutila sanoo.

Tällainen oli Itämeren sililevätilanne 16. heinäkuuta 2018. Kuvan on ottanut Euroopan avaruusjärjestön satelliitti.

Siihen juuri Lappalainen sanoo pyrkivänsäkin.

– Itämeren suojelun ympärille syntynyt ”instituutio” kieltäytyy näkemästä Itämeren heikkoon tilaan muita syitä kuin ihmisen toiminnan.

Kysymyksessä ei siis ole vain luonnontieteellinen näkemysero vaan myös näkemyksellinen oppiriita, joka koskee luonnonprosessien ja ihmisen vaikutuksen suhdetta.

– Suojelun parissa toimivat viranomaiset korostavat ulkoista kuormitusta sisäisen sijaan, koska sieltä he leipänsä saavat. Näin tehdään, vaikka Itämeren sisäinen ravinnekuormitus on 4–6 kertaa niin suuri kuin ihmisen aiheuttama, Lappalainen sanoo.

Knuutila ei pidä mielekkäänä avata keskustelua siitä, onko Lappalaisen esittämä luku Itämeren sisäisestä kuormituksesta oikea. Tärkeintä on kiinnittää huomio maalta tulevan kuormituksen vähentämiseen.

Lappalaisen perusteesit Itämeren tilasta eivät sinänsä ole ristiriidassa tutkijoiden enemmistön kanssa. Itämeren syväteiden hapettomuus on vuosikymmeniä tiedetty asia, samoin hapettomuuden vaikutus rehevöittävän fosforin vapautumiselle pohjasedimenttien tuntumassa.

Riita syntyy siitä, että Lappalainen nostaa hapettomuudesta johtuvan sisäisen kuormituksen Itämeren rehevöitymisen tärkeimmäksi ongelmaksi, jonka rinnalla ihmisperäisiin päästöihin puuttuminen on näpertelyä.

– Kun Itämeren keskialueiden syvänteet muuttuvat hapettomiksi, ne luovuttavat miljoonia tonneja fosforia levien ravinnoksi.

Sellaisen ravintopaukun rinnalla ihmisen päästöillä ei ole hänen mukaansa suurtakaan merkitystä. Aivan rannikon tuntumassa paikallisesti fosforipäästöjen vähentämisellä kyllä on väliä, Lappalainen sanoo.

 Luonto dominoi Itämeren tilaa, ei ihminen. Tämän havaitseminen oli ravisteleva yllätys, jonka hyväksyminen vei itseltäkin kuukausia, sanoo Matti Lappalainen.

Kohuväitöskirja selittää siis Itämeren keskiosien laajoja sinileväkukintoja sillä, että Itämeren syvänteitä hapettavat, Pohjanmereltä virtaavat suolavesipulssit olisivat harventuneet 1970-luvulta lähtien. Suurimmissa pulsseissa Itämereen virtaa muutamassa viikossa jopa 500 kuutiokilometriä hapekasta vettä Kattegatista. Se on valtava määrä, kaksi kertaa Suomen järvien vesitilavuus.

Kun tällaisen suolavesipulssin tuoma happi loppuu, vapautuu Gotlannin syvänteistä valtava fosforipulssi leville ravinnoksi – ihmisen toimista riippumatta.

– Siksi Itämeren sinileväkukinnot eivät ole loppuneet, vaikka ihmisperäinen fosforikuormitus on vähentynyt huomattavasti. Eikä niiden kuulukaan loppua, sillä neljä viidesosaa fosforista vapautuu sedimenteistä, Lappalainen sanoo.

Sinileväkukintoja esiintyy Itämeren keskialtaan lisäksi Suomenlahdella, mutta Länsi-Suomen maanviljelysseutujen kuormituksen vastanottavalla Selkämerellä ja Saaristomerellä vain vähän. Lappalaisen mukaan syy on siinä, että siellä ei esiinny pohjasedimenttien fosforia vapauttavaa pohjan hapettomuutta, vaikka sinne virtaavissa vesissä kyllä ravinteita riittää.

Lappalainen esittää Gotlanninmereltä mitatun liukoisen fosforin jääneen kaikista vähennystoimista huolimatta 1980-luvun tasolle. Itämeren suojelukomission ennusteissa käyriä on piirretty jatkuvaksi toivoa herättävästi alaspäin, vaikka mallinnokset vievät toiseen suuntaan. Lappalaisen mukaan näin toimitaan, jotta valitun tien virheellisyyttä ei tarvitse tunnustaa.

Jos kuormitus vähenee, pitäisi ravinnepitoisuuksienkin ajan myötä kääntyä laskuun ja sitä myötä sinileväkukintojen. Itämeren vesimäärä vaihtuu noin 30 vuodessa.

Miksi muutos parempaan antaa odottaa?

– Systeemi reagoi muutoksiin viiveellä. Itämeren pilaantuminen vei vuosikymmeniä ja puhdistuminen yhtä pitkään, Syken Knuutila sanoo.

Lappalainen on toista mieltä.

– Suojeluinstituututio joutuu ylikorostamaan veden viipymän merkitystä. On pakko, koska parantumista ei ole tapahtunut.

Lappalaisen mukaan Itämeren suojelu nauttii suurta arvostusta, mutta hän on huolissaan tulevaisuudesta.

– Suojelulle suopea yleinen mielipide voi muuttua, jos ihmiset huomaavat, että heiltä odotetut ponnistelut eivät kohdistu oikein ja tulokset jäävät Itämeren toipumisen kannalta olemattomiksi.

Jos kiistan osapuolet ovat Itämeren nyky­ajan ravinteiden poistumisnopeudesta tyystin eri mieltä, löytyy Itämeren pohjaan säilötystä historiasta kiistattomia todisteita hapettomuuden ja sinilevärikkaiden kausien vaihtelusta. Niihin ihmisellä on vähän tai tuskin ollenkaan merkitystä. Keskiajan lämpökaudella 300-luvulta 1000-luvun puoliväliin Itämeren pohjan hapettomuus oli iso ongelma. Pienen jääkauden aikana vuosina 1450–1850 happitilanne kairausnäytteiden mukaan koheni ja pulma poistui.

Sitten tilanne kääntyi jälleen huonompaan suuntaan niin, että syvänteiden ajoittaista hapettomuutta pidetään nykyisen Itämeren ominaispiirteenä, aivan kuten siihen helpotusta tuovia suolavesipulsseja.

Lyhyen suolavesipulssin aikana Itämereen hulahtaa hapekasta ja tiheää vettä satoja kuutiokilometrejä. Jättipulssi matelee pohjaa pitkin vuodessa tai parissa Tanskan salmista Itämeren syvänteisiin Gotlannin tasalle ja käynnistää luonnollisen puhdistusprosessin.

– Pohjalle kertynyt liukoinen fosfori alkaa sitoutua rautaan, ja se saostuu kiinteäksi meren pohjalle. Happikadosta kärsinyt merenpohja elpyy ja sinne vajonnut eloperäinen aines alkaa hajota. Kolmen neljän vuoden kuluttua syvänteissä tapahtuva eloperäisen aineksen hajoaminen kuluttaa hapen pois, mutta siihen mennessä uusi suolavesipulssi alkoi korjata tilannetta, Lappalainen sanoo.

 Itämereen kohdistuvia fosforipäästöjä pitää vielä leikata 30 prosenttia ennen kuin Itämeren tilanne ratkaisevasti kohenee, sanoo Seppo Knuuttila.

Näin Itämeri eli ja hengitti, kunnes suolavesipulssit 1950-luvulta alkaen Lappalaisen mukaan vähentyivät. Tutkimus ei selitä ilmiön syytä muuten kuin että se voi liittyä satunnaiseen säävaihteluun tai ilmastonmuutokseen.

– On totta, että 1950-luvulta lähtien happi syvänteissä alkoi kulua nopeammin loppuun, mutta se johtuu ravinnekuormituksen kasvusta eikä suolapulssien harvenemisesta, johtava tutkija Kaj Myrberg Suomen ympäristökeskuksesta sanoo.

Hän kiistää Lappalaisen väitteen suolapulssien harvenemista ja vähentyvästä Itämereen virtaavasta hapen.

Lappalainen on tehnyt tilastollisen analyysin, jonka mukaan suuret pohjaa hapettavat suolavesipulssit ovat harventuneet merkittävästi. Pohjanmereltä tulevia suolapulsseja on mitattu vuodesta 1897, poislukien maailmansotien ajat.

Lappalaisen tilastoanalyysien mukaan suolavesipulssien keskimääräinen toistuvuusaika on ollut v. 1900–1945 noin 1,9 vuotta, v. 1946– 1976 noin 3,9 vuotta ja v. 1977–2014 noin 12 vuotta. Pulssivälit ovat pidentyneet vuodesta 1977 alkaen 5-kertaisiksi. Toistaiseksi viimeinen suuri pulssi tuli Itämereen 2014–15.

Myrberg ei hyväksy Lappalaisen arvioita.

– Ne perustuvat virheelliseen ja tarkoitushakuiseen aineiston tulkintaan, Myrberg sanoo.

Pohjanmerestä Itämereen vyöryvät vesimassat huomataan muun muassa siitä, että veden suolapitoisuus Tanskan salmien pohjalla muuttuu. Ilmiötä kuvataan niin sanotulla Q-arvolla.

– Q-arvo kertoo, kuinka paljon suolaa tulee Itämereen tietyssä ajassa, mutta se ei kuvaa, kuinka paljon happea tulee Itämereen.

Siitä tutkijat ovat yhtä mieltä, että suolaisen veden sisäänvirtauksen ja Itämeren happitäydennyksen välillä on yhteys.

– Mutta kuinka paljon happea tulee, tarkkaa määrää ei kukaan tiedä. Sitä voidaan vain arvioida.

Entä Lappalaisen keskeinen väite suolavesipulssien harventumisesta?

– Se mitä Lappalainen on Q-arvojen perusteella laskenut pulsseista, on tukkimiehen kirjanpitoon verrattavaa toimintaa eikä tiedettä, Myrberg sanoo.

Hän antaa murska-arvion Lappalaisen väitöskirjasta.

– Lappalaisen lähestymistapa on tieteellisesti täysin kestämätön. Hän on käyttänyt tätä lähestymistapaa siksi, että haluaa vain osoittaa suolavesipulssien harventuneen. Hän ei hyväksy rehevöitymisen aiheuttamaa hapenkulutuksen lisääntymistä Itämeren tilanteen selitykseksi.

Lappalaisen mielestä siis Itämeri pysyy rehevänä, koska suolavesipulssien synnylle välttämättömät sääolosuhteet ovat muuttuneet ja hapekasta vettä saadaan syvänteisiin yhä harvemmin.

Tutkijayhteisön enemmistön mukaan Itämeren syvänteistä happi loppuu, koska rehevöitymisen vuoksi suolavesipulssien happi kulutetaan nykyisin yhä nopeammin loppuun.

Olipa selitys kumpi tahansa, sinileville tilanne sopii.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?