Kotimaa

IS tutustui Jenni Haukion uuteen harrastukseen: Näin öinen kuhina ympärillä paljastuu – ”Lepakko on laji, jonka olemassaoloa ei tiedosta”

Julkaistu:

Lepakkohavainnointi on vielä pienen piirin intohimo, mutta lepakkoja voi bongata kaupunkien keskustoissakin yöaikaan katsomalla taivasta kohti.
Kun rouva Jenni Haukio kirjoitti Seura-lehden kolumnissa uudestä kesäharrastuksestaan, hieraisi moni silmiään. Kultarannan luonnossa tapahtuvaa kuhinaa seuraava Haukio oli hankkinut itselleen lepakkodetektorin ja alkanut perehtyä pihapiirin lentävien nisäkkäiden arkeen.

Lepakkodetektori on laite, joka muuntaa lepakoiden kaikuluotausäänet ihmisen kuultavaksi.
  • Pääkuvan paikalla olevalta videolta näet, millaista on lepakkohavainnointi Helsingin Vallisaaressa ja miltä kaksi yleisintä lepakkolajia kuulostavat.
Harrastus kuulostaa niin eksoottiselta, että pakkohan siihen on perehtyä.

Lepakkojen havainnointi on iltavirkkujen puuhaa. Lähdimme Suomen lepakkotieteellisen yhdistyksen mukaan Helsingin Vallisaareen seuraamaan, millaista on bongata lepakoita.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Yhdistyksen puheenjohtaja Kati Suominen kertoo, että kiinnostus lepakoihin heräsi tiedon lisääntyessä.

– Päädyin eräällä yliopiston kurssilla lepakkotutkijan maastoassistentiksi koko kesäksi, minkä jälkeen kiinnostus heräsi. Olen aina ollut kiinnostunut nisäkkäistä, mutta lepakot olivat ehkä hieman pimennossa, en tiennyt niistä paljoa. Yhden kesän aikana opin niistä hirveästi ja hurahdin lepakoihin, Suominen nauraa.


Ja sille tielle hän on myös jäänyt: nyt hän tekee väitöskirjaa ilmastonmuutoksen vaikutuksesta lepakoihin.

– Lepakko on sellainen laji, jonka olemassaoloa ei tiedosta, ellei sellaisia jossain välikatossa asu. Se lentää huomaamattomasti ohi. Lepakkohavainnointiin riittää, että suuntaa silmät taivaalle, niin voi saada uutta tietoa ja ulottuvuutta luontoharrastukseen, Suominen kertoo.

– Onhan lepakot hyödyllisiä eläimiä, sillä ne syövät meidän hyönteisiä ja hyttysiä, sehän on vain positiivinen asia, hän jatkaa.

Paikalla on Suomisen lisäksi neljä muuta yhdistyksen jäsentä – sekä Batman-lippalakkia pitävä Suomisen poika, joka on ollut niin monella ”lepakointireissulla”, että Vallisaaren-keikka on ihan normaalia ajanviettoa.

Kun paikalla olijoilta kysyy, ovatko he paikalla harrastajina vai tutkijoina, tajuaa kysymyksen olevan hieman hölmö. Sekä että, tietysti. Yhdistyksen päätehtävät ovat ytimekkäästi tutkimus, suojelu ja harrastus.

Kaikkiaan lepakkohavainnointia harrastavia on muutaman kymmentä, Suominen arvioi.

Pimeys alkaa laskeutua vähitellen Vallisaareen, samoin hiljaisuus. Kävelemme Kuolemanlaakson läpi lähemmäs metsään pystytettyjä lepakkoverkkoja, jotka pystytettiin päivänvalon aikaan. Tarkoitus on saada lepakoita kiinni rengastettaviksi, ja samalla niistä voidaan ottaa niin punkki- kuin ulostenäytteitä tutkimusta varten. Näytteiden avulla voidaan selvittää esimerkiksi niiden ruokavaliota ja sitä, kantavatko ne viruksia.


Odottava hiljaisuus rikkoutuu, kun detektorit laitetaan päälle. Mukana on niin erillisiä lepakkodetektoreita kuin älypuhelimeen kiinnitettävä lisäosa. Puhelimen näytölle piirtyy äänikäyrää, kun lepakot alkavat äännellä.

Lepakkodetektoreita saa ostettua noin sadan euron hintaan, mitkä toimivat kohtalaisesti. Paremmat laitteet kustantavat muutamia satasia, samoin älypuhelimeen liitettävä lisäosa.

Yhdistyksellä itsellään on kaksi omaa detektoria, joita saa jäsenenä lainata panttia vastaan.

Noin kello yhdentoista aikaan illalla lepakot aktivoituvat ja lähtevät lentoon ruoan perässä. Suomessa esiintyvät 13 lepakkolajia syövät kaikki hyönteisiä.

– Nyt kannattaa olla valmiina, tilanne on nopeasti ohi, tokaisee valokuvaajana ja oppaanakin toimiva Petri Asikainen.


Pian lepakot ovat ilmassa. Ilman detektoreita ei kuulisi, miten paljon päidemme yllä tapahtuu. Alueella pyörii paljon vesisiippoja ja pohjanlepakoita nauttimasta illallisesta.

Lepakot ääntelevät eri taajuuksilla ja erottuvasti. Pohjanlepakko päästää nopeaa naksuttelua, vesisiippa taas hieman kimeämpää viserrystä.

Verkkoihin on tarttunut sekä vesisiippoja että pohjanlepakoita. Vaikka ne viedään Kuolemanlaaksoon, ovat ne kuitenkin hyvissä käsissä. Otsalamppujen valossa kukin punnitaan, tarkastetaan loisten varalta, ja pussit tarkistetaan ulostenäytteiden toivossa.

Seuraamme ovat liittyneet naapurisaaresta Maija Tuurnala sekä tyttäret Anni, 11, ja Ulla, 8. Kollega Asikainen oli maininnut lepakkokeikasta Vallisaaressa, joten Tuurnalat olivat päättäneet tulla katsomaan.

Maija ja Anni Tuurnala ovat olleet aiemminkin mukana, mutta nyt he pääsivät ensimmäistä kertaa näin lähelle lepakkoa.

– Olen nähnyt niitä aiemmin vain ilmassa yläpuolella, en koskaan näin läheltä. On se hieno eläin, siivetkin näkee noin läheltä... uskomaton kokemus, kannatti todellakin tulla, Maija Tuurnala toteaa ja Anni nyökyttelee vieressä.


Myös Ulla on ihastellut lepakoita läheltä mielellään, vaikka uni alkaakin vähitellen tulla silmään.

Onko tässä lepakkoyhdistyksen tuleva sukupolvi? Lepakkotutkimuksen jatkajat?

– Kyllä!, Anni huudahtaa vastauksena kysymykseen, voisiko hänestä tulla isona lepakkotutkija.

Pöydän ääressä lepakoiden kiinnipitovuoro on siirtynyt Katarina Meramolle, joka pitelee rengastettavaa lepakkoa käsissään ensimmäistä kertaa. Hänkin tekee väitöskirjaa lepakoista: tieteellisen termistön mutkat suoristaen siitä näkökulmasta, kuinka ihmisen toiminta vaikuttaa lepakoihin.

Kun vesisiippa on saatu punnittua ja tutkittua, on aika päästää se jatkamaan ruokailua. Meramo nousee ylös pöydän äärestä, kävelee sivummalle ja vapauttaa otteensa. Lepakko pälyilee hetken ympärilleen, kunnes ponnahtaa lentoon Petri Asikaisen salaman välähtäessä – onhan hieno hetki taltioitava.

Lepakkohavainnointi on paitsi jännittävää, siitä on myös tieteen kannalta paljon hyötyä. Harrastajat voivat ilmoittaa havainnoistaan, ja siten saadaan tietoa siitä, missä lepakoita esiintyy. Detektorin avulla kuulee myös sen, mikä laji mahtaa olla ilmassa, mikäli näköhavainto pimeällä tuottaa vaikeuksia.


Viime vuonna oli linnunpönttötalkoot, jonka tavoitteena oli rakentaa miljoona linnunpönttöä. Suomen lepakkotieteellisellä yhdistyksellä on ollut vastaava hanke, mutta realistisemmalla tuhannen lepakkopöntön tavoitteella. Ohjeita pöntön rakentamiseen saa esimerkiksi yhdistyksen sivuilta.

– Kuten linnut niin myös lepakot kärsivät metsätaloudesta ja vanhojen rakennusten häviämisestä. Pönttöjä rakentamalla saadaan lepakoille päiväpiiloja ja siten voi käydä itse katsomassa, kun ne lähtevät sieltä lentoon. Jos rakentaa alle papanalaudan, niin siitä näkee, onko pöntössä lepakko, Suominen kertoo.

Lepakkohavainnointia harrastaa talven koittaessakin. Lepakoiden horrospaikoista on vähän tietoa, joten havainnot edesauttavat tieteen askelia eteenpäin.

Jutussa on käytetty lähteenä yhdistyksen lisäksi luonnontieteellistä keskusmuseota.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt