Jari, 46, souti yksin Helsingistä Tallinnaan ja takaisin – keskellä merta valtasi outo tunne siitä, ettei kaikki ole kunnossa

Palomies Jari Saario souti loppuviikolla yksin Helsingistä Tallinnaan ja takaisin. Kova aallokko ja uhkaava ukkosmyrsky tekivät yhden miehen matkasta todellisen tahtojen taistelun.

Suomen lippu veneessä antoi puhtia ja sisua silloin, kun soutaja oli vähällä jättää leikin kesken.

4.8.2018 10:38

Kello oli vähän yli kolmen keskiviikkoiltapäivänä, kun palomies Jari Saario, 46, lähti soutamaan Lauttasaaresta kohti Viroa. Ennen lähtöä Helsingfors Segelklubbin satamamestari kysyi Saariolta, minne tämä oli menossa ja milloin oli tulossa takaisin.

– Sanoin, että nyt en pysty Nalle kertomaan sulle, minne mä meen. Se sanoi, että älä ainakaan lähde itään päin, etkä ainakaan ulospäin, kun tuulee niin kovaa, Saario muistelee.

Satamamestari arvasi kuitenkin, että Saario oli lähdössä tavallista pidemmälle soudulle, sillä hän pakkasi veneeseen 27 litraa vettä. Evääksi hän otti Elovena-keksejä, puhtikauraa, kookosvettä ja energiageeliä.

Saarion vene painaa vain 45 kiloa ja on tehty noin viisi millimetriä paksusta vanerista.

  • Ylläolevalla videolla Jari Saario kertoo edellisestä Tallinnan-soudustaan. Video on kuvattu 14.6.2018.

Kesäkuussa Ilta-Sanomat uutisoi Saarion soutaneen yksin Helsingistä Tallinnaan. Myöhemmin hän kuuli radiosta, että YleX:n juontajat olivat kysyneet vitsaillen, miksei hän soutanut myös takaisin. Niinpä hän päätti tarttua haasteeseen.

Avomerellä kävi pian ilmi, ettei tämänkertaisesta reissusta tulisi helppoa.

– Olin soutanut kolme tuntia ja tuntui, ettei vene mennyt eteenpäin, koska tuuli suoraan vastaan. Tiesin, että tuuli tyyntyy jossain vaiheessa ja ajattelin, että lähden koittamaan jokin toinen päivä. Mutta olin laittanut veneen perään Suomen lipun. Vajosin sellaiseen tilaan, jossa aloin ajatella, että suomalainen ei periksi anna.

Saario jatkoi soutuaan ja pikkuhiljaa tuulet tyyntyivät. Pian oli kuitenkin yö ja soutaja jäi haahuilemaan avomerellä säkkipimeässä. Aamun valjetessa Tallinna piirtyi horisonttiin. Koko rannikko oli hernerokkasumun peitossa, mutta 13,5 tunnin souturupeaman jälkeen Saario löysi lopulta Piritan vierasvenesatamaan.

Tallinnassa hernerokkasumu peitti näkyvyyden. Sumua syntyy, kun rannikolla vesi on kylmää, mutta ilma hyvin lämmintä.

Niin pitkän paikallaan istumisen jälkeen Saarion takapuoli oli puutunut. Hän ajatteli jo, että lähtisi soutamaan takaisinpäin, mutta tajusi, että samaan aikaan samalle reitille osuvat Tallinnan laivat. Niinpä hän päätti väsyneenä, janoisena ja nälkäisenä lähteä kysymään satamahotellista huonetta, jossa olisi voinut nukkua muutaman tunnin. Siinä hotellissa vapaita huoneita ei ollut. Netistä hän katsoi, että muissa Tallinnan majoitusyrityksissä on tilaa ja otti taksin keskustaan. Perillä hän kiersi useammassa hotellissa, mutta missään ei ollut vapaita huoneita. Matkalla hän pysähtyi huoltoasemalle ja söi kebabin. Lopulta Saario palasi rantaan, missä meri oli edelleen sumun peitossa.

Piritan vierasvenesatamassa Tallinnassa satamamestari ei suostunut ottamaan maksua ”hullulta suomalaiselta”.

Sataman läheltä hän löysi majatalon, josta sai paikan kahdeksan hengen huoneesta 20 eurolla. Suihkun ja tunnin levon jälkeen Saario kokosi kamppeensa ja lähti kohti satamaa. Satamamestari kieltäytyi ottamasta veneen säilytyksestä palkkiota, vaan pudisteli vain päätään hullun suomalaisen seikkailulle ja auttoi siirtämään soutuveneen takaisin veteen.

Aamun valjetessa Saario pääsi perille Tallinnaan.

Kun Saario lähti soutamaan takaisin kohti Helsinkiä, kello oli 15.30. Ennen lähtöä hän joi triplaespresson ja söi suklaaleivoksen.

– Kun lähdin soutamaan takaisin, vesi oli aivan peilityyni. Mutta tiesin, että kohta taas mennään säkkipimeässä takaisin.

Hän oli puolessavälissä matkaa, kun yö heitti mustan varjon meren ylle. Sen jälkeen hänet valtasi outo tunne siitä, ettei kaikki ole kunnossa. Ilma oli painostava ja kylmä tuuli alkoi puhaltaa.

– Ajattelin, että nyt tulee rankka reissu. Kun katsoin selän taakse, taivaanrannassa salamoi ihan järkyttävästi.

Saario tiesi, että lähimmälle luodolle oli matkaa vielä kuusi tuntia. Hän ei voinut muuta kuin jatkaa soutamista. Kylmä ilma pyöri soutajan ympärillä, kunnes alkoi tuulla toisesta suunnasta.

– Se oli helpotus. Olen sen verran merellä liikkunut, että tiesin, että ukkosmyrsky harvoin nousee merelle. Mutta jos se nousee, niin silloin olen lirissä. En epäillyt hetkeäkään, että sinne hukkuisin, mutta tiesin, että silloin yöstä tulisi tuskainen.

Suomen lippu kannusti soutajaa jatkamaan rankkaa suoritustaan.

Lounaasta puhaltanut kova tuuli alkoi lyödä aaltoja vasten Saarion soutuvenettä. Joka aallon kohdalla hän joutui vetämään täysillä ja jarruttamaan samantien, jotta vene pysyisi suorassa. Kaiken lisäksi veneessä oli halkinaiset airot.

– Se on Pauli Parkkisen vene. Pauli soitti minulle aikaisemmin, että jos lähdet avomerelle, niin älä missään nimessä mene halkinaisilla airoilla. Hän lupasi lähettää uudet, mutta ne eivät olleet ehtineet vielä tulla. Silloin alkoi vasta pelottaa, kun oli 20 vuotta vanhat airot, joita oli säilytetty kuivassa. Siinä joutui tekemään niin paljon töitä, että vene pysyi suorassa, eikä kipannut ympäri. Joka aallolla sai kallistaa kropallaan, että se ottaa aallon vastaan.

Kuuden tunnin taistelun jälkeen Saario pääsi lähelle ulointa luotoa. Tällä kertaa mukana oli sairaalasta haettu sorsa, mutta aaltojen armoilla hän ei pystynyt juomaan, eikä tekemään tarpeitaan. Kun hän pääsi Halliluodon kohdalle, hän tiesi, että hengenhätä oli ohi, sillä lähimmälle luodolle voisi vaikka uida. Koirasaaren kohdalla vastaan tuli Merivartiosto. He kysyivät, mistä Saario oli tulossa. Vastaaminen oli vaikeaa, koska hän ei pystynyt pitämään kovassa tuulessa venettä paikallaan.

– He alkoivat kysellä turvavarusteita. Sanoin, että olisitte kyselleet lähtiessä ja pyysin, että tulevat rantaan kyselemään.

Jari Saario pyysi Merivartiostoa ottamaan hänestä muistoksi kuvan.

Saarion puhelin oli ollut katvealueella jo yhdeksän tunnin ajan ja huolestunut vaimo oli yrittänyt soittaa tälle useita kertoja yön aikana. Siinä kohtaa miehen onnistui soittaa nopeasti takaisin ja kertoa, että oli kunnossa.

Lauttasaaren rantaan hän saapui perjantaiaamuna kello 6.30. 15 tunnin soudun jälkeen Saarion takapuoli oli tulessa.

– Ajattelin, että joudunko amputoimaan tuon pakaran. Silloin olo oli aika tyhjä, mutta hyvä. Mutta oli se huikea reissu.

Reissua seuraavan päivän Saariota oksetti. Hän päätteli, että huono olo johtui liian vähästä vedenjuomisesta ja pitkästä valvomisesta. Vasta viime yönä hän sai kunnolla nukuttua.

Perillä Helsingissä Saarion olo oli tyhjä. Yhteensä yli vuorokauden kestänyt souturupeama otti fyysisesti koville.

– En todellakaan voi suositella tätä kenellekään. Oli kyllä tällaiselle kokeneemmallekin merenkävijälle aika huikea reissu. Yöllä siellä on niin säkkipimeää, että pitää osata laivojen valoista lukea, mistä ne ovat tulossa ja minne menossa. Laivojen aaltoja ei näe yhtään, vaan kun niitä alkaa tulla, niitä tulee sitten kunnolla.

Avomerellä oli säkkipimeää, eikä rahti- ja matkustajalaivojen aaltoja nähnyt ennalta lainkaan.

Vaimo oli jo ennalta sanonut, että tämä sai olla Saarion viimeinen avomerimatka tältä kesältä. Seuraavaksi hän keskittyy treenaamaan 500 metrin sisäsoutukisoihin, jotka pidetään helmikuussa.

– Minulla on ikämiesten Suomen ennätys siinä, joten pyrin parantamaan sitä. Toivon, että joku tulisi haastamaan minua. Katsotaan sitten ensi kesänä uusia seikkailuja, mies naurahtaa.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?