Kuu kiurusta kesään ja puoli tuntia lomien päättymiseen siitä, kun asiantuntija kertoo hieman vastaanottajan älyä aliarvioiden, miten terve aikuinen voi selvitä siitä, että hänellä on työpaikka jonne palata lomien jälkeen. (”Aloita työt keskiviikkona [niin viikonloppu tulee nopeasti].”)
Lähtöoletus on luonnollisesti se, että työnteko ahdistaa ja väsyttää. Oikean elämän kuvitellaan aina olevan jossain muualla kuin sorvin ääressä. (”Haaveile jo seuraavasta lomasta.”)
Näistä fantasioista unohdetaan se, että lomat ovat työllä etukäteen ostettua vaihtelua. Vapaus maistuu ihanalta juuri siksi, että sillä on vastapaino. Vain kontrastit saavat elämän tuntumaan elämältä.
Lomaltapaluuahdistuksen käsitteleminen on osa kummallista himoa, jolla suhtaudumme opittuun avuttomuuteen. Kaikki vaativa ja voimia kysyvä on torjuttava. Kuvittelemme, että hyvä elämä merkitsee ranneketta ikuiseen lauantaihin.
Taustalla vaikuttaa ihmisen virtuoosimainen kyky aliarvioida sopeutumistaan muutoksiin ja haastaviin tilanteisiin. Tämä heijastuu jatkuvasti työelämään ja opiskeluun kytkeytyvissä keskusteluissa.
”Opitun avuttomuuden kaanoniin kuuluu kiireen luokittelu luonnonvoimaksi, jolle ihminen ei voi mitään.
Menneellä viikolla esimerkiksi Suomen lukiolaisten liiton puheenjohtaja Alvar Euro vaati HS:ssa, että ”lukiolaisia tulee haastaa oppimaan ja kehittämään itseään täyteen potentiaaliinsa, mutta ainaisesta kiireen tunnusta on päästävä eroon”.
Euro esitti myös, että väsymyksestä ja kiireestä ”on tullut” osa opiskelua, mikä kertoo lähinnä siitä, että historiaa ei lukiossa enää juuri tarvitse lueskella.
Vaatimus kumoaa itse itsensä. Jotta voisi saavuttaa optimaalisen potentiaalinsa, on hyväksyttävä toistuva epämiellyttävien tuntemusten läsnäolo.
Kiire ja väsymys puolestaan ovat asioita, joihin pystyy merkittävästi vaikuttamaan omilla valinnoillaan. Opitun avuttomuuden kaanoniin kuitenkin kuuluu kiireen luokittelu luonnonvoimaksi, jolle ihminen ei voi mitään.
Normaalielämän haasteiden jatkuva diagnosoiminen ylivoimaisiksi esteiksi on vastuutonta. Stressittömän elämän jahtaaminen tarkoittaa kehittymisen aktiivista välttelyä.
Alisuorittaminen voi tuntua jonkin aikaa huojentavalta, mutta pidemmän päälle se vie elämästä värit. Ihmisen perustarpeisiin kuuluu ponnistelu itselle merkittäviä päämääriä kohden. Henkinen medikalisaatio, epämukavuuden näkeminen parannettavana sairautena, vie ihmiseltä tähän mahdollisuudet.
Siksi kavahdan ajattelua, jossa ihminen nähdään omilta murheiltaan suojeltavana olentona, joka pitää kääriä vaivattomuuden vanuun.
Helppous on tie helvettiin, ei abivuosi. Eikä lomaltapaluu. Vaikka vaikeaahan tämä on: ”Pidä pari päivää tipatonta.”
Kirjoittaja on toimittaja ja tuottaja.