Muotisuunnittelijana kaiken saanut Ritva-Liisa Pohjalainen, 68, voisi viettää kaikessa rauhassa eläkepäiviä kotonaan Kallaveden rannalla. Tänään vieraita vastassa on kuitenkin yhä valtavalla tarmolla töitä tekevä nainen.
Kultaisen vaatepuun ja Kaj Franck -palkinnon saaneen taiteilijan kodissa on samaa veistoksellisuutta ja ylväyttä kuin tämän Linnan juhlista tutuissa iltapuvuissa. Yllättävää talossa on sinne hetkellisesti sijoitetun lasitaiteen määrä: ensimmäisenä silmiin pistää moniosainen, sinivalkoinen Maamme-teos sekä Shanghai Inspirations -sarjan leiskuvanpunaiset taidonnäytteet.
– Suurin osa töistäni on puhallettu Suomessa Nuutajärvellä, mutta osan olen tehnyt lasitaiteen Mekassa, Italian Muranossa, Pohjalainen kertoo.
Me tapaamme hieman ennen kuin hänen kuopiolaisessa G12-galleriassa oleva näyttelynsä avautui. Toistaiseksi vain harva tuntee eläkeiän kynnyksellä uuteen ammattiin valmistuneen Pohjalaisen lasitaiteen.
Mutta kenellä meistä ei olisi mielipidettä esimerkiksi hänen Finnairin henkilökunnalle suunnittelemistaan työasuista? Entä löytyykö tästä maasta sellaista keski-ikäistä tai keski-iän ylittänyttä naista, joka ei olisi koskaan edes sovittanut Pohjalaisen suunnittelemia valmisvaatteita?
– Minulla on oltava aina joku sisäinen haaste. Tällä hetkellä sen tarjoaa lasi, Ritva-Liisa Pohjalainen sanoo. Karjalan tytär -lasiveistos kuvaa Pohjalaisen mummoa.
Kun Pohjalainen aloitti vuonna 2008 Savonia Ammattikorkeakoulun lasi- ja keramiikkamuotoilun linjalla, opiskelijat luulivat hänen tulleen heidän opettajakseen, ei opiskelutoverikseen.
Syyt muotisuunnittelijan uuteen alkuun olivat moninaiset.
– Olin saanut kasvatettua designerbrändini Ril’sin isoksi ja siihen pisteeseen, että pystyin jättämään sen nuorille, tiimissäni olleille seuraajilleni. Minulla itselläni on sisäänrakennettu ongelma. Haluan koko ajan kehittyä, oppia uutta ja viedä itseni äärimmilleen.
Tunnettuudestaan huolimatta Pohjalainen ei siis vain aloittanut kokeiluja uudella materiaalilla vaan hankki työskentelytavalle ensin vankan pohjan. Siirtymä opiskelijaksi oli iso harppaus.
Pohjalainen opetteli puhaltamaan ja hiomaan lasia sekä aloitti yhteistyön Nuutajärvellä toimivien lasinpuhaltajien kanssa. Aikaisempi CV avasi hänelle ovet myös lasinvalmistuksesta tuhannen vuoden ajan tunnettuun Muranoon.
– Olin kehitellyt suomalaisen naisen tarinaa piirrokseksi vuonna 2016 ja menin piirrosten kanssa tapaamaan maailmankuulua lasinpuhaltajan Pino Signorettoa. Hän innostui ja halusi aloittaa yhteistyön niin pian kuin mahdollista.
Pohjalainen kiinnostui lasitaiteesta jo lapsuudessaan.
– Äitini keräsi minulle näitä Kaj Franckin laseja. Yhden sain rippilahjaksi, hän kertoo haastattelun aikana kahvipöytää kattaessaan.
Vuodenaika vaikuttaa Ritva-Liisa Pohjalaisen värimaailmaan. – Kirkkaanpunainen liittyy mielessä kesään ja pioneihin. Syksyllä katoaa värit, ja tulee metalliyhdistelmät ja musta.
Esteetikko Pohjalainen on ollut aina. Pikkutyttönä hän tuijotti ja tuijotti äitinsä lahjavaasia ja haaveili, että oppisi työstämään lasia myös itse.
Ompelijana ja vaatturina työskennelleen mummin kangastilkut toimivat Ritva-Liisan ja tämän siskon leikkikaluina. Myös isoisän puusepänverstas inspiroi lapsia.
– Kauneus ja luovuus ovat jotain sellaista, mitä ei rahalla saa. Vanhempani ja samassa pihapiirissä asuneet isovanhempani kannustivat meitä kokeilemaan eri materiaaleja ja saimme myös käyttää pienestä asti jopa ukin puukkoa.
Raahessa asuneen viisilapsisen perheen elämä ei ollut taloudellisesti äveriästä. Ritva-Liisan äidin vanhemmat olivat joutuneet tekemään urakalla töitä, jotta Ritva-Liisan äiti pääsi kauppakouluun ja sitä tietä kunnansihteeriksi. Pohjalaisen isä olisi halunnut opiskella arkkitehtuuria, mutta yksinhuoltajaksi jäänyt kymmenlapsisen perheen äiti ei pystynyt kustantamaan pojalleen koulutusta.
Kun Ritva-Liisa Pohjalainen pääsi Taideteolliseen korkeakouluun, hän harkitsi isänsä toivomaa sisustusarkkitehtilinjaa.
– Vaate- ja tekstiilisuunnittelu eli ikään kuin mummon perinnön jatkaminen vei voiton. Olin ommellut vaatteita kymmenvuotiaasta saakka myös kavereille ja pientä maksua vastaan.
”Olen halunnut pysyä irrallaan kaikesta turhasta. Helsinkiin en ole halunnut muuttaa edes ammatillisista syistä.
Ensimmäisenä opiskelukesänä nuorelle taideopiskelijalle kelpasi työ raahelaisella telakalla, jossa hänen isänsä toimi työnjohtajana.
– Kun kerroin opiskelukavereilleni, että lähden kesäksi maalaamaan, he käsittivät, että teen jotain hienompaa. Tosiasiassa maalasin laivojen pohjia.
Toisena opiskeluvuonnaan Pohjalainen voitti vaatesuunnittelukilpailun, ja pian hän pääsi jopa suunnittelemaan Teinitalon nuorisomallistoa.
Henkseleitään vaatimaton nainen ei ole ikinä paukutellut. Pohjalaisen olemus on siro ja ääni hento.
Esimerkiksi julkkisjuhlat eivät ole koskaan houkutelleet häntä.
– Olen halunnut pysyä irrallaan kaikesta turhasta. Helsinkiin en ole halunnut muuttaa edes ammatillisista syistä. Täällä Kuopiossa elämä on määrätyllä tavalla helpompaa, ja taiteilijana olen jotenkin vapaampi. En ajattele mitä muut ajattelevat vaan keskityn työhöni.
Luonto on Ritva-Liisa Pohjalaiselle valtava voimanlähde. Kolmiosaisessa Maamme-teoksessa luonto on vahvasti läsnä.
Lasiteoksiaan esitellessään Pohjalainen kertoo niiden työstämiseen liittyvistä prosesseista.
Suomi 100 -teemanäyttelyynsä hän teki viittä eri sukupolvea esittäviä naisfiguureja. Ne kuvaavat niin suomalaisnaisten kuin Pohjalaisen oman suvun tarinaa itsenäisen Suomen aikana.
Ensimmäisenä syntyi Karjalan tytär -lasiveistos.
– Se kertoo isäni äidistä, joka näki sodan syttyessä, kuinka Käkisalmen yllä taivaasta tuli tulimeri. Kymmenen lapsen äiti joutui lähettämään vanhimmat poikansa sotaan ja pakenemaan nuorempien kanssa evakkojunalla Keski-Suomeen. Teoksen alaosan sisällä on iso kyynel, joka jäi Karjalaan.
Teossarja jäi Pohjalaisen yhteistyökumppanina toimineen lasinpuhaltajamaestro Pino Signoretton viimeiseksi työprojektiksi.
Italialialaismestarin asenne työtä kohtaan oli Pohjalaisen mukaan poikkeuksellinen.
– Hänellä oli loppuun saakka valtava tarmo ja valtava kunnianhimo. Vaikka hänellä oli proteesi toisessa jalassaan ja ympärillä oli muita puhaltajia, hän kantoi teosten raskaimmatkin osat uuniin itse.
Signoretto eli 73-vuotiaaksi.
– Kun mennään juuri vaikkapa Italiaan, kaikki maestrot ovat ikääntyneitä. Silti he kehittyvät koko ajan ja opettavat seuraavia sukupolvia jatkajikseen.
Pohjalaisen suunnittelemat Finnairin matkustamohenkilökunnan uudet virkapuvut esiteltiin joulukuussa 2011.
Ikärasismi-sanaa Pohjalainen ei käytä, mutta mitä suomalaiseen asenneilmapiiriin tulee, hän on selvästi pettynyt.
– Meillä Suomessa ajatellaan, että minun ikäisiäni ei kannata työelämässä edes katsoa.
Taiteilijaa kohtaan viime vuonna Kiinassa noussut kiinnostunut saa hänet hämilleen.
– Tuntuu oudolta, että edessäni on yhtä äkkiä ihan hirveän monipuoliset mahdollisuudet. Täytyy yrittää pitää jalat maassa.
Pohjalainen on solminut juuri viisivuotisen sopimuksen kiinalaisen taidevälittäjän kanssa. Tämä järjestää Kiinassa lisää suomalaistaiteilijan näyttelyjä ja on jo hankkinut Pohjalaiselle merkittäviä asiakkaita.
Maaherra Tuula Linnainmaa ojensi suomalaisen muotialan palkinnon Kultaisen Vaatepuun Ritva-Liisa Pohjalaiselle Helsingin muotimessuilla 1998.
Kiinan-suosio alkoi Shanghain Pudongissa viime vuonna esillä olleista 52 uniikista lasitaideteoksesta. Suomi 100 -teemanäyttely sai laajan mediahuomion, ja äskettäin Kiinassa käydessäänkin Ritva-Liisa Pohjalainen haluttiin televisioon.
– Minua on alettu kutsua Master Artistiksi, opettajaksi.
Yksittäisen lasitaideteoksen työstämiseen Pohjalainen on tarvinnut enimmillään lähes kymmenhenkisen työryhmän. Kiinan-näyttelyään varten hän otti pankkilainan.
– Tämä ala on muuttunut melko kovaksi. Suomessa jopa Nuutajärven tehdas lakkasi, eikä mesenaatteja ole enää entiseen tapaan. Taiteilijoiden on kustannettava uniikkityönsä itse.
Pohjalainen on saanut näyttelylainansa maksettua, mutta on hänen pitänyt tehdä muitakin valintoja.
– Ajan kymmenen vuotta vanhalla autolla.
Toisaalta – itsenäisenä yrittäjänä Pohjalainen on vapaa sellaisista paineista, joita massatuotantoon tarkoitettujen vaatteiden suunnitteluun liittyi.
– Nyt voin käyttää värejä toisin kuin kaupallisessa tuotannossa. Vaikeat väriyhdistelmät kiehtovat minua.
– Tunnen muutamiakin ahkeria henkilöitä, mutta vaimoni on ehdottomasti ahkerin, Yki Möttönen kehuu.
Puoliso Yrjö Möttönen on aina tukenut Pohjalaista tämän työssä. Möttönen hoitaa edelleen esimerkiksi pariskunnan yhdessä omistaman RLP Design -yrityksen maksuliikenteen.
– Minun ei ole tarvinnut ikinä myöskään huolehtia sopimuksista, vaan ne ovat olleet Ykin vastuulla, Ritva-Liisa Pohjalainen kiittää.
Vaimonsa haastattelua toisella korvalla kuunteleva Yki Möttönen sanoo, että paineensietokyky on yksi Ritva-Liisan vahvuuksista.
– Vaikka hänellä olisi kuinka kiire, hän käy joka päivä urheilemassa. Ja kerää samalla voimia jatkaakseen töitä.
Ritva-Liisa Pohjalainen uskoo, että hänelle on edelleen hyötyä siitä, että vaatesuunnittelijana hänen oli hallittava niin isot mallistot kuin tiukat aikataulut.
– Mikään luova työ ei onnistu varsinaisten työtuntien puitteissa. Ajatustasolla olen ollut aina kiinni työssäni seitsemän päivää viikossa, ympäri vuorokauden.
Perfektionistina hän on aina myös hionut töitään viimeiseen asti.
– Jos Yki on nähnyt, että olen ruvennut väsymään, hän on sanonut, että lähde matkalle, käy vaikka Pariisissa.
Pariskunnan aikuisista pojista toinen on puuseppä ja toinen myyntijohtaja.
– Kun pojat olivat lapsia, Yki joutui tsemppaamaan välillä heidän kanssaan arjessa. Mutta ei meillä koskaan tingitty siitä, ettemmekö olisi olleet lasten kanssa. He olivat kaikessa tekemisessämme mukana, ja kun minä tuli töistä kotiin, tein aina ruoan ja söimme yhdessä.
Pohjalaisen työn ja hektisen muotiuran yhdistäminen sujui niin, että Pohjalainen jatkoi työpäiviään poikiensa nukkumaanmenon jälkeen – tai laittoi herätyskellon soimaan neljältä.
Yrjö Möttönen ja Ritva-Liisa Pohjalainen Linnan juhlissa 1997. Pohjalaisella oli yllään itse suunniteltu veistoksellinen Kallankukka-puku.
Yksi hänen ja Yki Möttösen viisikymmentä vuotta jatkuneen parisuhteen salaisuuksista ovat kahdenkeskiset kävelylenkit.
– Mikään kiire ei ole ollut syy jättää lähes päivittäisiä lenkkejämme väliin. Silloin on mahdollisuus kuunnella toista kunnolla.
– Ja viikonloppuisin olen pitänyt huolta siitä, että Yki on ollut täysihoidossa. Olen tehnyt hyvää ruokaa ja hoitanut pyykkikasat seuraavaa viikkoa varten.
”Viikonloppuisin olen pitänyt huolta siitä, että Yki on ollut täysihoidossa. Olen tehnyt hyvää ruokaa ja hoitanut pyykkikasat seuraavaa viikkoa varten.
Tällä hetkellä Pohjalainen ja Möttönen auttavat ruuhkavuosia viettävän poikansa perhettä. Viimeksi pääkaupunkiseudulle lastenhoitajaksi ennätti vain ukki, mutta lapsenlapsilta tulee joka päivä pieni videotervehdys myös mummolle.
– Haluamme Ykin kanssa siirtää käsityötaitoja lapsenlapsillemme. Minä askartelen ja piirrän heidän kanssaan ja Yki opettaa pojanpoikaa käyttämään puukkoa.
Viikonlopuiksi pari vetäytyy mökille.
– Siellä seuraamme, mitä linnunpöntöissä tapahtuu. Ja istumme savusaunan hiljaisuudessa, Ritva-Liisa Pohjalainen kertoo.
Ritva-Liisa Pohjalaisen lasitaiteen näyttely jatkuu kuopiolaisessa G12-galleriassa 28.6.2018 asti
Ritva-Liisa Pohjalainen
Ikä: 68
Ammatti: Muoti- ja tekstiilitaiteilija, Taideteollinen korkeakoulu (1974), lasi- ja keramiikkamuotoilija, Savonia-ammattikorkeakoulu/Kuopion Muotoiluakatemia (2010), Kunniatohtori, Itä-Suomen yliopisto (2004).
Perhe: Aviopuoliso Yrjö Möttönen, kaksi aikuista poikaa, heidän kumppaninsa ja lapsenlapset.
Plus: Intohimoinen sienestäjä. Parhaat sienipaikat lyhyen soutumatkan päässä mökiltä.