Yliopistossa opiskeleva Lotta, 23, näki lapsena nälkää ja oppi äidiltään väkivallan: ”Sijaisperheeseen sijoittaminen pelasti minut” - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Yliopistossa opiskeleva Lotta, 23, näki lapsena nälkää ja oppi äidiltään väkivallan: ”Sijaisperheeseen sijoittaminen pelasti minut”

Julkaistu: 17.6.2018 10:23

Lotalla oli turvaton lapsuus. Äiti joi, oli väkivaltaa, usein nälkäkin. Sijaisperhe avasi tien toisenlaiseen elämään ja nyt nuori nainen opiskelee yliopistossa. Lotta kertoi tarinansa Yhteisvastuukeräyksen ja Ilta-Sanomien kirjoituskilpailussa.

Tampereen yliopiston kampusalueella tulee vastaan pitkätukkainen opiskelija, joka ei ensisilmäyksellä eroa muista rakennuksessa.

23-vuotias nainen esittelee itsensä hymyillen ja katsoo reippaasti silmiin. Kutsutaan häntä vaikka Lotaksi.

Lotan tausta on kuitenkin erilainen kuin muilla opiskelijoilla. Tai vastaavaan hän ei ole ainakaan törmännyt.

Yhdenkään toisen opiskelukaverin lapsuudenkodissa ei ollut samalla tavoin läsnä väkivalta, reippaasti humaltuneet aikuiset tai avoin pornon katsominen.

Eikä kukaan opiskelukaveri löytänyt isäpuoltaan hirttäytyneenä pihakeinusta, kuten Lotta.

Lotta oli 7-vuotias, kun hänet ja hänen kaksi pikkusiskoaan sijoitettiin kiireellisesti sijaisperheeseen.

Suurin osa lasten tavaroista jouduttiin heti heittämään pois, koska ne olivat virtsassa ja homeessa.

 Lapsena ei osannut kyseenalaistaa, mikä on normaalia. Kun porno pauhasi televisiossa tai äiti löi miesystäväänsä, ajattelin, että tällaista tämä on varmaan muidenkin kotona.

– Olen sitä mieltä, että sijoittaminen pelasti minut. Pystyin vielä rakentamaan maailmankuvani normaaliksi. Jos olisimme olleet vielä pidempään äitini luona, seksuaalinen hyväksikäyttö ja väkivalta olisivat varmaan käyneet pahemmiksi ja kohdistuneet meihin.

Lotta muistelee siskosten kulkeneet alasti tai vaatteissa, jotka eivät olleet sään mukaisia. Häntä vaivaa, miksi tapaukseen puuttuminen kesti niin kauan, vaikka moni aikuinen varmasti tiesi.

– Olin kuitenkin jo seitsemän, kun tähän puututtiin, hän sanoo tiukasti ja katsoo silmiin.

– Miksi ei päätetty jo aiemmin, että tämän on loputtava nyt?

Lotan silmissä välähtää raivo ja kyynel.

Lotta opiskelee Tampereen yliopistossa kolmatta vuotta.

Poliisit saapuivat paikalle. Lotta pahoitteli heille, ettei ollut ehtinyt pukea pikkusisariaan. Hän oli 7-vuotias mutta joutunut kantamaan pienemmistä siskoistaan vastuuta jo useita vuosia.

Poliisit tulivat, koska Lotan äiti oli nukahtanut humalassa rattiin tyttäret kyydissään ja ajanut ojaan.

– Poliisit hakivat meidät suoraan autosta lastenkotiin ja ja sijoitusprosessi käynnistyi, Lotta kertoo.

Sosiaaliviranomaiset reagoivat vihdoin perheen heikkoon tilanteeseen.

Samoihin aikoihin Lotta oli löytänyt pihasta hirttäytyneen isäpuolensa.

– Tapahtui todella kaikenlaista. Tässä ei ollut kaikki, sillä kaikkea en muista, eikä kaikki tule edes nyt mieleen.

Lotta kertaa tapahtumat haastattelussa rauhallisesti läpi ja ilman ulkoisesti havaittavaa tunnemyrskyä. Hän on käynyt kymmenen vuotta terapiassa, jossa on oppinut käsittelemään kaikkea sitä, mitä on joutunut todistamaan.

– Lapsena ei osannut kyseenalaistaa, mikä on normaalia. Kun porno pauhasi televisiossa tai äiti löi miesystäväänsä, ajattelin, että tällaista tämä on varmaan muidenkin kotona.

Erityisesti teini-iässä hän kävi paljon läpi vanhoja tunteita.

– Minulla oli pari vuotta todella vaikea teini-ikä. Olin väkivaltainen koulussa. Väkivalta oli se ratkaisumalli, jonka olin äitini kotona oppinut.

Sijaiskodissa tyttäret otti vastaan perhe, jolla ei ollut omia lapsia. Sisarukset majoittuivat samaan huoneeseen.

Lotasta oli outoa, ettei hänen tarvinnut enää ottaa vastuuta pikkusiskoistaan. Häntä kehotettiin ”leikkimään tai tekemään muita lasten juttuja”.

– Siihen totuttelemiseen meni aikaa. Että sain vain olla.

Pahinta turvattomassa lapsuudessa oli Lotan mielestä yksinäisyys.

– Minulla oli tunne, ettei kukaan välittänyt minusta. Kuljin vain ympäriinsä, ilman että kukaan olisi ollut siitä kiinnostunut.

Lotalle onkin kerrottu myöhemmin, että hän kulki paljon sijaisisänsä matkassa ja halusi auttaa auton korjaamisessa. Oli tärkeää puuhailla tavallisia turvalliselta tuntuvan aikuisen kanssa. Sijaisvanhemmista tuli Lotalle tärkeitä, ja hän muutti pois näiden luota 18-vuotiaana. Vierailut jatkuvat säännöllisesti.

Sijaisvanhemmat vetivät tiukat rajat sisaruksille. Jos niistä lipsuttiin, rajoja tiukennettiin heti. Uudet vanhemmat pelkäsivät, että ilman kunnon rajoja tytöille kävisi huonosti.

Sijoitus oli isovanhemmille yllätys, vaikka Lotta oli siskoineen ollut silloin tällöin vähän aikaa heilläkin. Lotta kertoo, että hyväosaiset akateemiset isovanhemmat halusivat kieltää äidin alamäen. Hiljainen sopimus toimi myös toiseen suuntaan: äitikään ei kertonut vanhemmilleen elämästään.

Lotta ei ole nykyään väleissä äitinsä kanssa.

– Olen hyvissä väleissä isovanhempiini, mutta en jaksaisi sitä, että he kehottavat pitämään yhteyksiä äitiini. Heidän mielestään äiti on enkeli, mutta minä näen yhä edelleen läpi sen tumman puolen.

Kaikilla on mahdollisuus tulla miksi tahansa. Se on Lotan viesti kaikille.

– Suomessa on niin hyvät mahdollisuudet kouluttautua. Kenestä vaan voi tulla mitä tahansa. Ei vain pidä jäädä tuleen makaamaan.

Hän on itsekin päättänyt, että aikoo tehdä elämästään erilaisen kuin mitä se äidin kodissa oli.

– En ollut todellakaan mikään hyvä koulussa. Ajattelin, että kunhan vain pääsee läpi. Mutta se on riittänyt.

Kun Lottaa luonnehtii aurinkoiseksi, hän myöntää, että hän keskittyy mielellään positiivisiin asioihin.

– On positiivista, kun asiat ovat normaalisti. On koti, jääkaapissa ruokaa ja kivoja vaatteita, ja tilillä rahaa.

Hän asuu yhdessä Tampereella avomiehensä ja koiran kanssa. Pari on pitänyt yhtä nyt kolme vuotta.

– Mieheni on tosi ylpeä siitä, että olen päässyt elämässäni näin pitkälle.

 On positiivista, kun asiat ovat normaalisti. On koti, jääkaapissa ruokaa ja kivoja vaatteita, ja tilillä rahaa.

Lotta osallistui Yhteisvastuukeräyksen ja Ilta-Sanomien järjestämään kirjoituskilpailuun suomalaisesta nälästä. Kirjoitus sai kunniamaininnan ja on tällä sivulla.

Lotta vastasi myöntävästi haastattelupyyntöön, sillä hän haluaa kertoa oman tarinansa vielä erikseen, jotta siitä olisi mahdollisimman paljon apua muille.

Hän on myös kirjoittanut opinnäytteensä lastensuojeluilmoituksesta. Tässä hänen viestinsä on selkeä: lastensuojeluilmoituksiin on puututtava mahdollisimman varhain.

Hän toivoo, että pystyisi joku päivä hyödyntämään kokemaansa asiantuntijatyössä. Paljon on kehitettävää, jotta lapset eivät joutuisi kärsimään liikaa.

Lotta ei häpeä taustaansa, ja uusia ihmisiä tavatessaan hän kertoo avoimesti olevansa sijaisperheestä.

– Voin puhua asioistani kyllä reippaasti omalla nimelläni, mutta haluan nyt pysyä nimettömänä äitini ja tämän sukulaisten takia, Lotta sanoo.

Minun on nälkä -aiheinen kirjoituskilpailu innoitti lähes 60 suomalaista kirjoittamaan kokemuksistaan nälästä. Tasokkaista teksteistä valikoitui neljä voittajaa, jotka voit lukea täällä. Alla ensimmäisen kunniamaininnan saanut, yllä haastatellun Lotan tarina.

Kunniamaininta 1: Minun on nälkä

Tämä kirjoitus kertoo nälästä varhaisessa lapsuudessani, melkein 20 vuotta sitten. Lapsuuteni oli epävakaa eikä elinympäristö ollut lapselle lainkaan sopiva. Äiti käytti runsaasti alkoholia ja miesseuralaiset vaihtuivat tiuhaan. Omaa isää en ollut nähnyt koskaan. Muutimme useasti. Näin myöhemmin ajateltuna ilmeisesti lastensuojeluviranomaisia pakoon, mutta lopulta joku sai puututtua tilanteeseen. Minut sijoitettiin kiireellisesti biologisen äitini luota sijaisperheeseen ollessani 7-vuotias. Mukana muuttivat myös kaksi nuorempaa siskoani.

Muistot ovat katkonaisia. Pieniä pätkiä lapsuudesta, jotka ovat tallentuneet muistiini. Nälkä on jäänyt yhtenä päällimmäisenä asiana mieleeni varhaisilta vuosiltani. Sijaisperheeseen muuttamisen jälkeen olosuhteet tasoittuivat myös ruoan suhteen, joten muistot sijoittuvat aikaan, kun olin alle 7-vuotias.

Äiti ei käynyt töissä ja rahaa oli käytettävissä vähän. Ne vähät rahat mitä oli, taisivat mennä alkoholiin. Kauppareissuilta mieleen ovat jääneet ainoastaan isot siniset kaljakorit. Muistiin ei ole tallentunut yhtäkään ruoantäyteistä kauppareissua tai että äiti olisi tehnyt ruokaa koko perheelle, ja olisimme syöneet yhdessä.

Muistan erään illan, jolloin olimme naapurin pariskunnan luona viettämässä iltaa. Tai äiti oli ja me lapset mukana. Iltaan kuului alkoholi, kuten oli tavallista. Jostain syystä olin nukahtanut ja jäänyt naapuriin yöksi. Kävelin aamulla kotiin ja muistan, että siellä oli katettuna kunnon aamupala herkkuineen. Tuoretta leipää ja hedelmiä. Juuri sinä aamuna olin itse poissa ja saavuin ruokailemaan myöhässä, kun muut olivat jo aloittaneet. Tämä on ainoa muistoni liittyen yhteiseen ruokailuhetkeen kotona.

Kun pikkusisarukset olivat ihan pieniä, löytyi kotoa usein pilttipurkkeja. Oli suurta herkkua, jos sattui löytymään purkki mangopilttiä. Pienen lapsen käsillä pilttipurkin avaaminen oli kuitenkin todellinen haaste.

Alle 5-vuotiaana muistan syöneeni siskojeni kanssa banaanin makuisia fluoritabletteja. Niitä säilytettiin ison eteisenkaapin ylähyllyllä, mutta jotenkin onnistuimme saamaan ne käsiimme. Annostus oli varmaankin muutama tabletti päivässä, mutta me söimme niitä niin paljon, kun kerralla pystyimme. Minulla ei tähän päivään mennessä ole ollut yhtäkään reikää hampaissa ja suurella fluoritablettiannostuksella saattaa hyvinkin olla osuutta asiaan.

Äiti oli usein paikallisessa baarissa istumassa iltaa tai yötä ja me lapset olimme mukana. Muistan, että usein joku vanhempi setä antoi muutaman markan karkkirahaa. Ruokavalio koostui pitkälti sokerista ja kaikesta makeasta. Lapselle mieluista ja edullista, mutta ei kovin ravintorikasta.

Kotona keittiön kaapeissa ei ollut muuta kuin alkoholia. Muistan usein etsineeni syötävää, mutta ainoa asia mitä löysin, olivat lihaliemikuutiot yläkaapissa, jossa säilytettiin mausteita. Söin lihaliemikuutioita useamman kerran. Ne eivät olleet hyviä, mutta ainakin sain jotain makua suuhun. Lihaliemikuutioiden lisäksi muistan löytäneeni jääkaapin alalokerosta porkkanoita. Raastoin niitä lautaselle ja lisäsin joukkoon paljon sokeria.

Isovanhemmat ovat olleet aina varakkaita, syöneet laadukkaita ja erikoisia ruokia, matkustellet paljon sekä nauttineet erilaisista kulttuurillisista viihdykkeistä elämässään. Kävimme usein isovanhemmilla kylässä. Siellä puuhattiin kivoja juttuja yhdessä, mutta myös syötiin hyvin. Lempiruokiani lapsena olivat muun muassa mäti, juustokohokas sekä isoäidin porkkanatuuvinki. Kontrasti oli todella suuri. Kotona oli nälkä ja pula ruuasta, mutta kylässä isovanhemmilla sai laittaa suuhunsa mitä erikoisimpia makuja. Isovanhemmat auttoivat äitiä rahallisesti, mutta ruoan ja laskujen maksamisen sijaan raha taisi mennä alkoholijuomiin.

Äiti sanoi aina ennen kylään menoa ”Kotiasioista ei sitten puhuta.” Uskoin äitiäni enkä koskaan puhunut kenellekään kotioloista. Tuskin osasin edes kyseenalaistaa, millaista elämää lapsen pitäisi elää. Minulle oli normaalia se, että varastin usein lähikaupasta karkkia itselleni. Kauppiaat huomasivat tämän varmasti, mutta kukaan ei koskaan puuttunut asiaan.

Kun olimme muuttaneet sijaisperheeseen ja kävimme kylässä tuttavilla, olimme sisarusten kanssa usein herkkupöytien ääressä ensimmäisinä. Söimme kaksin käsin ja toisella pikkusisaruksella oli tapana mennä herkkujen kanssa pöydän alle piiloon syömään. Piti varmistaa, että saa itse osansa. Ruokaa piti kerätä talteen, sillä emme olleet tottuneet siihen, että sitä on tarpeeksi ja että lisää saa säännöllisin väliajoin.

Olen nyt 23-vuotias nuori nainen ja koen, että ilman lapsuuteni kokemuksia en olisi näin vahva ja se, kuka tällä hetkellä olen. Olen halunnut elämästäni mahdollisimman erilaisen verrattuna lapsuuteeni. Opiskelen Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa kolmatta vuotta ja kirjoitan kandidaatintutkielmaani lastensuojeluilmoituksesta. Kauppareissu Prismaan on yksi viikon kohokohdista. Kun jääkaappi on täynnä, olo on turvallinen.

Raadin perustelut: Erityisen koskettava, pohdiskeleva ja analyyttinen kuvaus nuoren henkilön varhaisista lapsuusmuistoista päihdeongelmaisessa perheessä.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?