Kotimaa

Neuvontainsinöörin tyly tuomio 70-luvun rakentamiselle: ”Useimmat sen ajan talot saisi ajaa Caterpillarilla nurin”

Julkaistu:

Rakentaminen
1970-luvulla rakentaminen oli surkeaa, sanoo neuvontainsiööri ja syyttää tuhoisasta muodista itse Alvar Aaltoa. Mitä tasakattorakentamisen intovuosista on jäljellä vuoden 1970 asuntomessualueella?
Miksi asuisitte tavanomaisesti, kun voitte tehdä sen Lahelassa kuten haluatte?

Tasakattoisen Bungalow-talon mainos Suomen ensimmäisten asuntomessujen alla heinäkuussa 1970 kertoi uuden pientalorakentamisen esiinmarssista. Rakennusmuodin muutosta ei voinut olla huomaamatta Tuusulan asuntomessualueella. Kaikki talot oli varustettu muodinmukaisella tasakatolla tai vain hyvin loivasti laskevalla kattorakenteella.


Kuutiomaisista elementeistä pinottava Bungalow oli historiallisten messujen vetonaula. Moderni koti, toista kuin ne sadat tuhannet jälleenrakennuskauden perintöä edustavat puolitoistakerroksiset harjakattoiset rintamamiestalot tyhjenevällä maaseudulla. Juuri niiden oli aika tavanomaisina väistyä sivuun.

Tasakatto ei ollut ainoa uutuus, jota asuntomessuilla esiteltiin. Uusia materiaaleja ja rakenneratkaisuja tuli 1970-luvun alussa vauhdilla markkinoille. Kuten Asuntohallituksen arkkitehdin Pentti Petäjän suunnittelema A-70-koetalo, jossa ei ollut perustuksia ensinkään. Se oli pystytetty suoraan sorapohjalle painekyllästettyjen lankkujen varaan ilman varsinaisia perustuksia. Talon asukas kehui toimittajille ”talon olevan tiivis kuin pullo”.

Seuraavana keväänä talo tarkastettiin. Talon suunnittelija Petäjä työnsi linkkuveitsen perustan lankkuihin. Terä ei uponnut. Kaiken piti olla siis kunnossa koetalossa, kuten myös muissa uuden rakennustavan mukaan tasakattoisina toteutetuissa talossa. Mutta se oli harhaa.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

”Tasakatto ei sovi Suomeen”

Syvällä niiden rakenteissa piili ongelmia. Ensimmäisenä pettivät katot. Ne vuotivat.

– Ihan alusta oli vaikeuksia. Kattoikkunoiden tiivisteet olivat miten sattui, katolla seisoi vettä. Joka toinen vuosi piti korjata, muistelee asuntomessualueelle koetalon lähelle vuonna 1970 muuttanut asukas.

– Seitsemän vuotta sitten muutimme talon harjakattoiseksi. Turhan pitkään sinniteltiin. Se olisi pitänyt heti muuttaa harjakatoksi, kun ongelmat havaittiin. Ei tasakatto sovi Suomeen, mies sanoo.


1970-luvun rakentaminen saa jyrkän tuomion peruskorjaamiseen erikoistuneelta asiantuntijalta.

– Se oli suomalaisen rakentamisen musta jakso, josta ei ole juuri hyvää sanottavaa. Useimmat sen ajan talot saisi ajaa Caterpillarilla nurin, neuvontainsinööri Timo Jokela Peruskorjaamisen ja rakentamisen kehittämiskeskuksesta sanoo.

Jokela on työnsä puolesta tutkinut satoja ja taas satoja omakotitaloja, punninnut erilaisia peruskorjausvaihtoehtoja ja laskenut niille kustannusarvioita. Hän aloitti rakentamisen parissa ammattikoulussa 1973 ja valmistui rakennusmestariksi 1981.

– 1970-luvun talot ovat ehdottomasti huonoimpia, vaikka toki joukossa on loistaviakin tapauksia. Useimmiten niille ei ole mielekästä tehdä isoa remonttia, sillä hinnalla rakentaisi jo uuden.

Modernismin aalto löi läpi parissa vuodessa

Suomessa talot oli rakennettu vuosituhansia harjakattoisiksi. Miksi tästä periaatteesta muutaman vuoden ajaksi luovuttiin lähes täysin?

– Arkkitehdit halusivat tasakattoja. Heille rintamamiestalo oli painajainen, asuntomessualueelle vuonna 1970 muuttanut mies muistelee.

Tasakattoa kohtaan tunnettiin arkkitehtikunnassa laajaa kiinnostusta jo ennen sotia. Modernismin aalto oli parissa vuodessa lyönyt läpi suomalaisessa arkkitehtuurissa ja siitä oli tullut valtavirtaa. Tasakatto oli olennainen osa arkkitehtonisesti korkeatasoiseksi miellettyä rakentamista. Kun sosiaaliministeriö järjesti SAFA-arkkitehdeille pientalojen suunnittelukilpailun 1939, kaikki työt olivat tasakattoisia.

Ihan kaikki talosuunnittelijat eivät kuitenkaan innostuneet tasakatosta. Kun maatalousministeriö samaan aikaan järjesti pientalojen suunnittelukilpailun, sinne piirrettiin lähes pelkästään harjakattoja. Kolme parasta työtä olivat rakennusmestarien töitä ja harjakattoisia.

Arkkitehtikunnan ja rakennusmestareiden näkemyserot eivät olleet uutta. Ammattikuntien välillä oli ollut erimielisyyttä jo 1900-luvun kaupunkirakentamisesta. Rakennusmestarit tekivät mielellään koristeellisia jugend-linnoja, arkkitehdeille ne olivat kauhistus. Ammattikuntien nokittelu jatkui myös pientalorakentamisessa. Arkkitehdit puhuivat piireissään ”rakennusmestariarkkitehtuurista” hieman halventavaan sävyyn.

Sodan aikana ja välittömästi sen jälkeen oppiriidat lakaistiin maton alle. Tyylikiistelylle ei ollut sijaa, sillä Suomeen piti nopeasti rakentaa 100 000 uutta asuntoa sodassa menetettyjen tilalle. Suuri rakennustarve yhdistettynä sotakorvausajan raaka-ainepulaan tuotti puolitoistakerroksisen rintamiestaloksi kutsutun tyyppitalon versioineen.


Pääpaino oli käytännönläheisyydessä. Pula rakennusmateriaaleista rajoitti suunnittelua monin tavoin. Tiilipulan vuoksi vain yksi savupiippu oli mahdollinen. Se määräsi huoneet keskitettäväksi muurin ympärille. Syntyi rintamamiestalojen tuttu huonejärjestys. Ikkunalasia ei riittänyt laajoihin pintoihin tai funktionalismin nauhaikkunoihin.

Myöskään kattotyylittelyyn ei ollut varaa. Harjakatto valikoitui rintamamiestalojen kattoratkaisuksi kahdesta syystä: se vaati vähemmän materiaalia ja toi ullakkokerrokseen kipeästi kaivattua asuinpinta-alaa. Ja oli myös koeteltu toimiva ratkaisu.

Kaikkien rintamamiestalon detaljien piti olla niin yksinkertaisia, että lähes kuka tahansa pystyi ne toteuttamaan. Rintamamiestalojen suunnittelua rajoittivat niin monet käytännön ehdot, että arkkitehtikunta ei niistä innostunut. Ne olivat pakkopullaa.

Kerrotaan että suureen suosioon nousseen asevelitalotyypin piirtänyt arkkitehti Aulis Blomstedt häpesi myöhemmin työtään. Totta vai tarua, mutta ainakaan Arkkitehtuurimuseon biografia ei mainitse Blomstedtia tuhansien asevelitalojen suunnittelijana mutta muistaa hänet säveltäjä Uuno Klamin venevajan piirtäjänä.


Sodan jälkeen rakentaminen jatkui

Kun kiivain jälleenrakennusaika 1950-luvun lopussa oli ohi, arkkitehdit pääsivät vihdoin jatkamaan siitä, mihin sota oli heidät ja modernismin 1930-luvun lopulla pysäyttänyt. Tietä näyttivät suomalaisen arkkitehtuurin suuret nimet Aarne Ervi, Viljo Revell, Erik Bryggman ja erityisesti Alvar Aalto, joiden toimintavapautta ja luovuutta sodan ajan olosuhteet ja materiaalipula olivat rajoittaneet. Arkkitehtuurin tähtien näkemykset saivat jäljittelijöitä.

Päämäärät olivat monasti hyviä ja perusteltuja, kuten helposti kasattavien ja eri tarpeisiin mukautuvien moduulien käyttöönotto. Sen hengessä arkkitehdit Kristian Gullichsen ja Juhani Pallasmaa suunnittelivat 1968 keveistä puuelementeistä kasattavan Moduuli 225 -järjestelmän. Aluksi mukana oli rakennesuunnittelija, mutta hänen ratkaisunsa olivat arkkitehtien mielestä kömpelöitä. Lopulta arkkitehdit mitoittivat rakenteet itse kokeilemalla. Arkkitehtiopiskelija Juhani Vainion Bungalow oli vastaava.

Tasakattoisten kevytrakenteisten talojen heikko soveltuvuus Suomen oloihin paljastui nopeasti. 225-talojen valmistus loppui vain muutaman vuoden kuluttua. Niitä ehdittiin rakentaa 80 kappaletta Suomeen. Viimeiseksi jääneet talot pystytettiin Ranskan Rivieralle lomakeskukseen, jossa ne sopivat hyvin ilmastoon.


Laatikkomaisuus ja tasakattoisuus 1970-luvun tunnusmerkkejä

Tasakattoisuus oli funktionalismiksi kutsutun arkkitehtisuunnan yksi kantava idea. Siihen kytkeytyi laatikkomaisuus sekä lyhyet tai olemattomat räystäät ja matala sokkeli – kaikki 1970-luvun rakentamisen tunnusmerkkejä.

Kun tuulettuva rossipohja korkealla maasta oli ollut 200 vuotta toimiva käytäntö, 1970-luvulla sokkeli haluttiin mahdollisimman matalaksi ja näkymättömäksi. Syntyi kosteusvaurioille altis valesokkeli, jonka alasidepuu saattoi olla maanpinnan tasalla. Räystäättömyys johti sadeveden pääsyyn rakenteisiin. Modernin arkkitehtuurin tähtäin oli kuitenkin muualla.

– Katon visuaalinen häivyttäminen kuului moderniin arkkitehtuuriin aivan olennaisesti ja sitä 1970-luvulla haluttiin, Rakennustaiteen museon tutkimusjohtaja Juhana Lahti sanoo.


Yksi tunnetuimmista tasakattoisista asuinrakennuksista oli Aallon 1930-luvun lopussa suunnittelema Villa Mairea.

Tasakattoisuus sai jäljittelijöitä ensin arkkitehtien suunnittelemissa edustuskodeissa. Sieltä se muodin lailla siirtyi talotehtaiden mallistoihin ja hartiapankkirakentajien piirustuksiin. Pian talot alkoivat muuttua tasakattoisiksi, kuten Villa Mairea.

– Alvar Aallosta lähti tasakattobuumi, joka villitsi arkkitehtikuntaa. Sen ajan tasakattoarkkitehtuuri ei vaan sovellu Suomeen, koska se on hankala pitää kunnossa, Jokela sanoo.

Jo vuonna 1974 kiistaa

Ensimmäisistä asuntomessuista Tuusulassa ei ehditty pitkälle, kun jo Keravan asuntomessujen yhteydessä 1974 tasakattojen sopivuudesta kiisteltiin. Arkkitehdit ottivat osaa keskusteluun.

”Minä en usko harjakaton tulevaisuuteen, se on muoti”, totesi Rakennustaiteen museon intendentti, professori Kyösti Ålander tuolloin lehtihaastattelussa.

”Kuka on todistanut, että harjakatto sopii tasakattoa paremmin suomalaiseen maisemaan”, oululaisarkkitehdit Kimmo Lehtinen ja Pekka Markkanen kysyivät.

Tasakaton puolustuksessa mentiin pitkälle, että auktoriteettina esiin vedettiin akateemikko ja kansallisen itsetunnon tärkeä pilari arkkitehti

Alvar Aalto. Aallon perustaman Rakennustieto Oy:n tiedotteessa muistutettiin, että Aalto pani alulle tasakattorakentamisen ja ”tasakatto kuuluu suomalaisen arkkitehtuuriin perusolemukseen”.

Se oli painava puheenvuoro. Aallon näkemyksiä ei Suomessa ollut tapana kiistää myöhemminkään, kuten Finlandia-talon julkisivuongelmien kohdalla on nähty.

– Mallia otettiin ulkomailta ja se löi yhtenä hyökynä läpi arkkitehtikunnassa. Haluttiin olla uudenaikaisia ja uskottiin, että kyllä tekniikka hoitaa mahdolliset puutteet, rakennusalan diplomi-insinööri Vilho Pekkala, 71, sanoo.

Pekkala arvelee, että 1970-luvun alussa yleistyneen laatikkotalorakentamisen suosion yhtenä selittäjänä oli niiden tarjoama vapaus huoneiden sijoitteluun. Se oli kaavamaisesti piirrettyjen rintamamiestalojen jälkeen juovuttavaa uutta. Taloon sai mahtumaan jopa uima-altaan – ja sitä mahdollisuutta myös usein käytettiin.

Pekkala aloitti työuransa suunnittelutoimistossa 1968 juuri ennen tasakattobuumin alkua. Työssään muun muassa korjausrakentamiseen erikoistuneessa konsulttiyhtiö Vahasessa hän on nähnyt tasakattobuumin jäljet.

– Muistan, miten 1970-luvulla ammattilehdissä opastettiin, miten tehdä täysin vaakasuora katto. Sitten puurakenteisiin tuli painumia ja syntyi vesilammikoita. Ne talvella jäätyivät ja rikkoivat heikkolaatuisen bitumikatteen vuotavaksi. Jälkikäteen ajateltuna se oli silkkaa hulluutta, Pekkala muistelee.

– Halvimmat huopakatteet eivät kestäneet. Toisaalta olin tekemässä taloja, joihin valittiin kallis kattohuopa ja ne ovat kestäneet 40 vuotta.

1970-luvun ratkaisuista valesokkeli on Pekkalan mukaan mainettaan parempi. Jo 1960-luvulla yleistynyttä matalaperustarakentamista ei täysin hallittu. Joskus lattian koolaus lähti suoraan kostean betonilaatan päältä. Valitettavan usein talot rakennettiin liian matalalle, jolloin lattiataso jäi uskaliaan alas.


Seinien ja yläpohjan höyrynsulun ehdottoman tiiviyden merkitystä ei vuosikymmeniin ymmärretty. Höyrynsulkumuovien läpivienneistä kosteus pääsi eristeisiin.

Mutta toisin kuin tasakatto, ne puutteet eivät perustu rakentamisen muoteihin.

– Tasakatto oli puhtaasti arkkitehtien luoma villitys, Timo Jokela sanoo.

– Tosin pitää muistaa, että ei taloja suunniteltu silloin kestämään sataa vuotta, niille laskettiin 40 vuoden käyttöikä.

Sekä Pekkala että Jokela muistuttavat, että kaikkien ikäryhmien taloista löytyy hyviä ja huonoja yksilöitä.

– Valtaosa 1970-luvun taloista on toimivia tarpeellisten korjausten jälkeen. Osaa kannattaa korjata, mutta yliremontointia pitää varoa, Pekkala sanoo.

Hän muistuttaa, että tasakaton muuttaminen harjakattoiseksi maksaa viisi kertaa enemmän kun tasakaton korjaaminen luotettavaksi.

– Nykyiset tasakatot ovat oikein suunniteltuina ja osaavasti tehtyinä kaikkein luotettavimpia kattoja, Pekkala muistuttaa.

Myynti vaikeaa

Viime aikoina on havaittu, että kasvukeskusten ulkopuolella sijaitsevien 1970-luvun talojen myyminen voi olla vaikeaa. Ongelmaa sivuttiin presidenttivaalien yhteydessä, kun presidentti Sauli Niinistö väläytti yhteiskunnan tukea arvoaan menettäneiden asuntojen omistajille.

Vuokraturvan hallituksen puheenjohtaja Timo Metsola tarttui Niinistön pohdintaan ja esitti eräänlaisen romutuspalkkion käyttöönottoa, mutta aiheeseen ei ole palattu.

Monien 1970-luvun talojen kohdalla ongelma on, että niiden omistajilla ei ole realistista käsitystä talon hinnasta. Usein syynä tähän on kiinteistövälittäjien antamat korkeat arviot.

Vaikka tasakattoajan talojen maine ei ole paras, on tarunhohtoisissa rintamamiestaloissakin puutteensa.

– Niitä nostalgisoidaan, vaikka niiden toimivuus on usein kaukana siitä, mitä nykyisin vaaditaan.

Tuusulan asuntomessut aloittivat tasakattokauden

Tuusulan Lahelan asuntomessut aloittivat tasakattorakentamisen lyhyen, mutta kiivaan kauden. Mitä alueelle kuuluu nyt 48 vuotta myöhemmin? Muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki ensimmäisten asuntomessujen talot on muutettu harjakattoisiksi.


Osa taloista on kokenut niin perusteellisen muodonmuutoksen, että niitä ei pysty enää tunnistamaan samoiksi rakennuksiksi, joita vanhat mustavalkokuvat asuntomessuista esittävät. Pitää katsoa valokuvaa moneen kertaan ennen kuin varmuus tulee.

– Nämä alkuperäiset kattoratkaisut olivat ihan älyttömiä. Hyvin loivan katon rännit oli piilotettu, että talo muistuttaisi tasakattoa, Kauhajoen sahan näyttelytalossa asuva Pekka Saarno sanoo.

– Muutimme tänne 1979 ja muutaman vuoden asumisen jälkeen rakensimme harjakaton.

Samoin teki vuonna 1989 alueelle muuttanut Aila Blomberg.

– Me rakensimme harjakaton alle toisen kerroksen 1994.

1970-luvun tasakattotalosta tuli siis lähes kuin rintamamiestalo.

Entä mitä tapahtui asuntohallituksen A-70-koetalolle, joka rakennettiin puuperustalle?

Lopulta se nostettiin ylös maasta, ja talo voi nyt hyvin.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt